Kirja-arvostelu: Politiikan pinnan vangit – Yannick Lahti & Matti Mörttinen

6.5.2024 Heikki Sairanen Kommentoi

Politiikan pinnan vangit, kirjoittaneet Yannick Lahti ja Matti Mörttinen, on ihan hyvä kertaus lähihistorian politiikan pinnallisista ilmiöistä. Se on kuvaus politiikan pinnausta, mutta ei ehkä pinnasta ilmiönä. Kirja koostuu politiikan anekdooteista, jotka tuntuvat tutuilta politiikan uutisointia seuraaville. Vaikka anekdootit tarjoavat viihdyttäviä hetkiä, kirjan kokonaisuutena jää kaipaamaan syvällisempää analyysiä.

Tämä on harmi, koska politiikan pinnallisuus on mielenkiintoinen asia. Itse tohdin epäillä, onko politiikka oikeastaan pinnallisempaa kuin joskus aiemmin. Kirjassa käydään seikkaperäisesti läpi politiikan tapahtumia aika kaukaakin, mikä pistää miettimään, onko tämä oikeastaan vahvistunutkaan ilmiö. Toisaalta voin itse vakuuttaa, että ainakin viime hallituksessa työskenteli paljon ihmisiä, joita politiikaan substanssi oikeasti kiinnosti. “Substanssi” on oma termini sillä tässä kirjassahan ei varsinaisesti käsitellä, mitä pinta on ja mitä muuta on kuin pinta.

Läpi käydään yksittäisiä kohuja, mutta myös politiikan hahmoja, kuten Aaltolaa ja Marinia, kuten myös kaikkien puolueiden puheenjohtajien somet. Matkalla tulevat vastaan Hyvät Herrat, Tamminiemen pesänjakajat, Pääministerin morsiamet eli kaikki semmoinen, mitä pinnalla on kiistatta ollut.

Vähän sivupolkuna kommentoin asiaa, joka kirjassa käsitellään (en ole aivan varma miksi) ja joka on jäänyt vaivaamaan minua. Pääministeri Sanna Marinin ykköserityisavustaja Tuulia Pitkänen sai hiukan vinoilua osakseen, kun tämä päätyi sanomaan työnsä tehtyään haastattelussa, että hänestä olisi tehty tehtävänsä aloittaessa henkilökuva lehtiin, mikäli hän olisi ollut mies. Media ja useat (merkittävässä määrin mies-) kommentaattorit menivät tästä sekaisin ja melkoinen joukko ryntäsi kertomaan, että eihän erityisavustajista ole tupattu lehtiin kirjoitella. Tohdin vähän epäillä tätä, mutta toisaalta on myös totta, että melkoisen pienellä mediahuomiollahan me avustajat viime hallituksesta selvisimme. Ja samalla on minusta aivan selvää, että valtaakin käytettiin, vaikka tietysti sitä tehtiin ministereiltä saaduilla mandaateilla, kuten asiaan kuuluu.

Pitkänen oli hyvin pätevä tehtävässään ja käsittääkseni erittäin hyvä oikea käsi pääministerille. Olen siis aivan varma, että hän olisi muotoillut sanat taitavasti ja saanut tästä itselleen (ja pomolleen ja puolueelleen) myönteisen jutun.

Suuri kysymys on siis oikeastaan: Miten ihmeessä on niin, että merkittävä vallankäyttäjä oikeastaan toivoo, että hänestä tehtäisi journalismia? Eikö tämä kerro siitä, miten kilttiä ja pinnallista suomalainen journalismi on? Ehkä tämäkin tapaus kuvaa myös kirjan ongelmaa: uudelleen kerrotaan median kirjoittamia tarinoita ilman analyyttistä otetta. Itse sanoisin, että medialla ei ole oikein kykyä kaivaa pinnan alta mitään ja se tekee journalismista hieman hampaatonta. Näin tavanomaiseksi kansalaiseksi palanneena toivon todella, että Orpon ja Purran ykkösavustajista tehdään hyvää ja kysymyksiä esittävää journalismia.

On kirjassa kuitenkin hyviä pointtejakin. Esimerkiksi pohdinta poliitikkojen tarpeesta tasapainottaa tukijoiden ja vihaajien määrää. Kirjoittajat esittävät, että poliitikot tarvitsevat sekä tukijoita että vihaajia menestyäkseen: liian monta vihaajaa voi haitata uraa, mutta myös riittämätön määrä vihaajia voi jättää poliitkon vaille näkyvyyttä ainakin somen nykyisessä logiikassa. Tässä on minusta paljon perää. Tämä on myös hieman sukua huomiolle, joka vihreissä joskus tehtiin: vaalit tuppaavat menemään paremmin, kun vaalityössä kohdatuilla ihmisillä on paljon tunteita vihreitä kohtaan. Jos kaikki vaan käyvät juttelemassa mukavia ja nyökkäilevät mukana, on usein vaikeuksia sytyttää mukaan sitä eniten innostunutta joukkoa, jolta lopulta äänistä suuri osa tulee.

Kirjassa suomalaista politiikkaa vaivaa pinnallisuus. Niin voi olla, mutta kirjan – ainakin rivien välissä oleva – ehdotus siirtyä listavaaleihin jää kuitenkin varsin kevyesti perustelluksi. Minusta tuntuu selvältä, että suuri osa nykyisen mallimme pinnallisesta julkisuudesta siirtyisi suoraan listavaaleissa valituille. Esimerkiksi pääministerit, ministerit, puolueiden puheenjohtajat olisivat listavaalissakin pinnallisen julkisuuden kohteita ja subjekteja. Itse uskon, että listavaali saattaisi valikoida poliittikkoja vähän vähemmän julkisuushakuisiksi, mutta noin lopulta julkisuutta tarvittaisiin kuitenkin aika pitkälti sama määrä ja se tuottaa aika samanlaisen pinnan kuin nytkin. Saattaisi tämä silti kannattaa, kun puolueiden sisäinen työ voisi näkyä vähän enemmän, mutta vaikutus ei ole mullistava.

Kirjassa myös kerrotaan siirtoäänivaalista presidentinvaaleissa, mutta en näe oikeastaan mitään yhteyttä sen ja pinnallisuuden välillä. Itse ajattelen, että on ihan hyvä varmistaa eniten ääniä saaneen mandaatti myös toisen kierroksen keskustelujen ja pohdinnan kautta. Pohdintani vaalijärjestelmistä on ylipäätään päätynyt siihen, että äänestämisen helppous tavalliselle äänestäjälle unohtuu usein teoreettisemmassa pohdinnassa. Ja toisaalta teoreettisesta pohdinnassa korostuu liika pienet harvinaisissa tapauksissa merkittävät tapaukset. Esimerkiksi presidentti olisi meillä aika todennäköisesti ollut sama kai joka kerta, kun kansa on äänestänyt, vaikka meillä olisi ollut yksi kierros käytettävissä.

Kirjassa tiivisti esittelee mallini siitä, että “perinteinen” media ja sosiaalinen media muodostavat yhteisen myllyn, jonka läpi politiikan maailmaa käsitellään nykyään. Tämä malli on ihan tosi tärkeä pointtina erityisesti nyt kun some tuntuu pirstautuvan vielä kapeampiin kanaviin. Tosin tätäkin voisi nykyään laajentaa vielä julkisen ja “yksityisen” somen erotettelulla. Käsittääkseni esimerkiksi Yhdysvaltain tulevissa presidentinvaaleissa demokraatit pyrkivät tietoisesti tekemään sisältöjä, jota voi jakaa ystäville ja sukulaisille olemassa oleviin chatteihin. Nämä hieman julkisesta somesta irrotetut paikat ovat nyt todella tärkeä juttu nettikokemuksen muotoutumisessa. Some on liikkuva maali ja siitä tarvitaan totisesti ajattelua jatkuvasti.

Itse kaipaisin kuitenkin vielä kirjaa, joka puhuisi pinnasta lisää. Olen melko vavhasti sitä mieltä, että emme ihan täysin ymmärrä sitä, miten julkisuus vaikuttaa poliittikkoihin. Olen muutaman kerran elämässäni ollut jossakin pienessä mediajutussa osallinen ja täytyy sanoa, että silloin kun julkisuuden valokeila on kriittisessä valossa hipaissut minua, on se aina tuntunut ihan tolkuttoman kuormittavalta ja kamalalta. Politiikassa toimiminen huipulla vaatii aika paljon ja olisi mielenkiintoista ymmärtää enemmän sitä, miten ihmiset tämän kanssa laajemmin pärjäävät. Tietysti pirullisen vaikea selvitettävä asia, mutta ehkä se esimerkiksi anonymiteetin suojista voisi tapahtuakin?

Samoin kiinnostavaa olisi se, miten kansalaismielipide oikeastaan muuttuu pinnan muuttuessa. Moni kirjassakin käsitelty kohu oli ja meni, mutta jäikö siitä oikeasti jälkeä puolueiden tai poliittikkojen kannatuksiin? Politiikassa kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta samalla politiikasta kiinnostuneita vaivaa kaikista eniten yksi ajatusharha: politiikasta kiinnostunut ihminen kokee politiikan aivan erilailla kuin politiikasta vähän välittävä, mutta silti äänetsämään valuva äänestäjä. Tämä katkoskohta olisi kiinnostava tutkimuskohde, mutta tietysti vaatisi vähän muutakin metodologiaa taakseen kuin kirjassa käytetyn kiinnostavien ihmisten haastattelun ja somejen selailun.Politiikan pinnan vangit on siis itsessään aika pinnallinen teos. Melkein tekisi mieli sanoa, että kannattaa ehkä katsoa Politiikka-Suomi Yleltä – siinä on melko samanlainen fokus kuin tässä, mutta tavallaan rehti ote – ja jos vielä haluaa lisää, tässäkin kirjassa on anekdootteja kerrattavaksi, mutta toisaalta kirja oli aika hauska lukea kuitenkin, joten kyllä tämä harrastelijan kannattaa lukea ihan vain muutaman hyvän ajatuksen tähden jo!

Yleinen

Tekoäly – syy optimismiin?

24.4.2024 Heikki Sairanen Yksi kommentti

Joskus kun olin nuori, uskoin, että internet ja vapaa tiedonkulku ovat myönteinen voima maailmalle. Sittemmin olen ehkä kyynistynyt tai ikä on myös alkanut painaa. Digi-jättien muuntuminen “Do no evil”-sloganien yrityksistä tavanomaisiksi Washingtonin ja Brysselin lobbaripajoiksi, sosiaalisen median valtavat lieveilmiöt, alustojen ns. shittification eivät juuri ole innostaneet. (1)

Nyt olen kuitenkin tainnut innostua. Uudet kielipohjaiset tekoälymallit ovat aivan mullistava asia. Esimerkiksi uskallan väittää, että melkein kaikki tietotyö hyötyy ChatGPT 4:sta. Hyödyt voivat olla esimerkiksi joidenkin tavanomaisten tehtävien lievä automaatio: tervehdykset sähköpostiin, taulukon kopiointi paikasta toiseen, sopiva koodin pätkä Exceliin, omaan tasoon sopivia kertaustehtäviä uuden opiskeluun… Listaa pienistä tehtävistä voi jatkaa, mutta esimerkkejä löytää lähes mistä tahansa työtehtävästä. Jos haluaa tästä hyvän yleiskuvan ja vaikkapa vain ideoita omiin töihin, Ethan Mollickin Co-intelligence oli vakuuttava luku.

Luulen, että teknopessimismin vaihde on jäänyt monella muullakin päälle. Tekoälyn uusien askelien kohdalla jäimme pohtimaan sitä, miten valtaisat fake newsit tämä media tuottaa ja kuinka huijauspuhelut kehittyvät. Ja onpa tässä löydetty myös tekoäly-doomerit, joilla on pitkään ollut huolia siitä, mihin asti tekoäly venyy. Ja tietysti haitat lienevät totta, mutta niin ovat hyödytkin. Tämän hetken tekoäly voi varmasti tehostaa ryönän tuotantoa, mutta kannattaa koittaa vaikkapa koodamista nykypäivänä. Omat koodaustaitoni ovat olleet vähemmällä käytöllä, kun olen toiminut politikassa täysipäiväisesti noin kahdeksan vuotta. Otin taidot käyttöön pitkästä aikaa alkuvuodesta ja asensin avukseni Co-Pilotin. Juku kuinka koodia syntyykään nopeasti. Olen tekoälyavusteisesti parempi koodari kuin ennen taukoani.

Tietysti yksi Mollickin opetuksista on, että huono yltää nykyisen tekoälyn avulla keskinkertaisuuteen. Se on meistä monelle valtavan iso loikka monella elämänalalla. (Tietysti minä olen poikkeus koodauksen suhteen ja vain ja ainoastaan vakuuttava esimerkki siitä, että myös huikean hyvällä tasolla hyöty on olemassa. Aivan varmasti näin.)

Tekoäly ei todella ole vain tekninen päivitys; se on Suuri Muutos – muutos, joka muuttaa ja ehkä tehostaa lähes kaikkea mitä teemme. Se avaa uusia mahdollisuuksia ohjelmistoteollisuudessa, tekee koodaamisesta entistä saavutettavampaa ja auttaa meitä arkipäivän haasteissa. Esimerkiksi maahanmuuttajille tekoälyn tarjoama kielituki, kuten ChatGPT:n kaltaiset työkalut, voivat olla arjessa korvaamattomia avustajia. Google Translaten avulla on varmasti tehty paljon kotouttamistyötä, mutta onhan tässä uusia mahdollisuuksia, kun tietoa saa ajettua sisään, luettua ääneen ja vielä tuotettuakin tietokoneen avustamana. Mieleeni on jäänyt nettipalstalla ollut esimerkki koodarista, joka oli auttanut kieltä huonosti puhuvan puutarhurinsa kirjoittamaan sähköpostit tekoälyn avulla. Kohteliaisuudet ja muut menevät nyt kohdilleen ilman suurta ponnistusta ja elinkeinon harjoittaminen kävi helpommaksi.

Mutta tässä muutoksessa on paljon pureksittavaa myös yhteiskunnallisella tasolla. Ohjelmistot ovat valtava elinkeino, ja niiden myllerrys on Suomelle yksin merkittävä asia, mutta tämä muutos ei rajoitu vain yhteen sektoriin.

Kansansivistystyön ystävänä tekee tietysti mieli aloittaa pajat, jossa opetellaan antamaan ohjeita tekoälylle, mutta Mollick on tämän suhteen hieman varovainen. Tänään käyttämämme tekoäly on todennäköisesti huonoin tekoäly, jota koskaan tulevaisuudessa käytämme. On todennäköistä, että apuvälineet ovat paljon parempia syksyllä kuin nyt ja niiden ymmärtämät syötteet lienevät paljon laajempia kuin nykyisten. Jos nyt laatisi opetussuunnitelman aiheesta, voisi se vanhentua viikoissa. Samalla vaikuttaa siltä, että suurimmat hyödyt saadaan nyt sovittamalla tekoäly omiin työtehtäviin ja elämään. Nyt on hyvä aika laajamittaisille kokeiluille lähes kaikkialla yhteiskunnassa. Tämä ei taida hoitua keskusjohtoisesti.

En malta olla sanomatta, että viime hallituksen aikaan neuvoteltu TKI-verokannustin voi sopia tähän hetkeen täydellisesti. Kannattaa yritysten katsoa, voisiko pienen osan tekoälyn testailusta saada katettua sillä. Ja emme me katso tätä aivan tumput suorassa kuitenkaan. Esimerkiksi hallitus näyttää varautuneen kehysriihessä 250 miljoonaa euroa supertietokone EuroHPC LUMI:n korvaamiseen uudella supertietokoneella. Itse tosin mietin, onko enää viisaas kaataa satoja miljoonia valtion supertietokoneeseen, kun investoinnit tekoälyä optimoiviin tietokonehalleihin ovat ehkä ylikierroksillakin. No voihan se silti osua – teknologiasta ja tieteestä ei koskaan aivan varmasti tiedä. Muut sektorit ovat kuitenkin se, mistä nyt pitää kantaa huolta ja siihen veroinstrumentin kaltainen laajasti muutosta tukeva rahoitus tuntuu sopivammalta kuin voittajien valinta.

Teknologian kehitys on historiassa aina luonut uusia suuryrityksiä, kartelleja ja monopoleja. Tekolyn kohdalla on näyttänyt siltä, että Nvidia on kaapannut valtavan markkinajohtajan aseman tekoälyyn vaadittavien sirujen tuotannossa. On rohkaisevaa, että Groqin kaltaiset yritykset haastavat uusilla ideoilla tätä monopolia ja sirutuotannon hajautus näyttää tapahtuvan vähintään maantieteellisesti geopoliittisista syistä. Myös on lupaavaa, että Meta on julkaissut varsin kehittyneen tekoälynsä avoimena ja ainakin Zuckerberg näyttää uskovan, että pullonkaula on siirtymässä siruista energiaan. Ainakin optimisti voi nähdä tällä hetkellä, ettei tämä teknologia näytä jäävän ainakaan vain suurien yritysten yksinoikeudeksi.

Nyt voi olla pienempien nyrkkipajojen aika. Mihin kaikkeen muutama innokas ihminen pystyvät nykyhetkessä? Ainakin useampiin asioihin kuin pari vuotta sitten.

Itselleni ehkä innostavinta tässä hetkessä on, että osaava ihminen voi pitkästä aikaa olla teknologiansa herra. Some ja alustat ovat päässeet totuttamaan meidän siihen, että teknologia tekee jotain ja siihen on syytä tyytyä. Metan, X ja Googlen algoritmit määrävät paljon ja nämä yritykset ovat olleet harvinaisen huonoja jättämään mitään asioita kuluttajien itsensä päätettäväksi. Kaikkien bisnesmalli on enemmän tai vähemmän tekoälyn käyttäminen asioiden mainostamiseen meille käyttäjille. On todella virkistävää, että käytössäni on nyt tekoälymalleja, joilta voi toivoa soittolistaa parhaasta indie-musiikista 2010-luvulta eikä vain soittelemaan tähän teemaan sopivaa musiikkia Baby Sharkin väleissä. Ja voin ajaa tällaista mallia jopa kotikoneellani, jos pilvipalvelut eivät riitä.

Kaiken kaikkiaan, jos vältämme suurimmat katastrofit – kuten fasismin nousun, ympäristökriisit ja suursodat – meillä on käsissämme uskomattomat mahdollisuudet vaurastua. Kenties jopa ihmisiä kunniottavalla tavalla.

Isot ongelmat eivät ratkea vain tekoälyllä, mutta Suomen talouskasvun kaltaiset pienemmät ongelmat saattavat ratketakin.

(1) Kryptovaluutat ansaitsevat erityisen paikkansa tässä surkeuksien kaanonissa: digitaalinen versio pyramidihuijauksista vailla mitään käyttötarkoituksia. Osa niistä jäi pystyyn – ahneuskin on todellinen asia, mutta ei se tuonut mukanaan mitään mukavaa yhteiskunnallista muutosta tietenkään.

Yleinen

Arvostelussa Kapitalismin suuri illuusio

25.2.2024 Heikki Sairanen Kommentoi

Päätin lukea Riina Tanskasen ja Samu Kuopan Kapitalismin suuri illuusio -teoksen, kun teoksen tekijöiden haastattelua haukuttiin netissä. Kun teos, kirjailijat ja jopa heidän haastattelunsa olemassaolo, aiheuttavat näin paljon raivoa, ollaan varmasti jonkun kiinnostavan äärellä. Ja ihan kyllä oltiinkin.

Teos on aikalailla perustavanlaatuinen maailmanselitys kapitalismin kautta. Se on aika tyylipuhdas lista asioita, jotka ovat systeemissä pielessä, kuten lukujen otsikoista näkee ”Väkivaltainen kaappauskoneisto”, ”Eriarvoisuuden systeemi”, ”Jatkuva kasvu tuhoaa kaiken”, ”Hoiva on talouden perusta”, ”Kapitalistinen orjatalous”, ”Politiikka rahan vallassa”, ”Velkaa ja vallan käyttöä”, ”Työ ja ahdistus” ja ”Kapitalismia ei voi korjata”.

Sen verran on sydän minulla vasemmalla puolella, että nyökyttelin pitkälti kirjan mukana. Kapitalismihan on aika nihkeä juttu monelta osin. Retoriikka on siis ihan toimivaa. Ei aina oivaltavaa mutta toimivaa ja hyvää perusasioiden läpikäyntiä vaikkapa politiikasta tuoreesti kiinnostuneelle.

Kirjassa olevat sarjakuvat tuovat ilmaa retoriikan keskelle ja antavat lukijalle tilaa hieman hengittää. Oikein toimiva ratkaisu, vaikka eihän saarna lopu sarjakuvien kohdallakaan.

Se, mitä vähän jäin kaipaamaan kirjalta, oli heittäytyminen mukaan suomalaiseen poliittiseen keskusteluun.

Esimerkit tulevat laajasta määrästä kirjallisuutta ja vaikka ovatkin monet tuttuja englanninkielistä talouskirjallisuutta lukeneelle, tarjoavat ne varmasti kokemuksia vähemmän näitä lukeneille. Kun on koko maailman esimerkit käytössä, löytyy tosi, tosi huonoja esimerkkejä kapitalismista. Vielä siistimpää olisi tietysti lukea Suomesta ja sen historiasta löytyvistä esimerkeistä, mutta niiden löytämisen haasteet ymmärrän.

Ristiriitaisemmalta tuntuva, mutta selvästi tietoinen valinta, on, ettei kirjassa ole yhtään yritystä vastata ilmeiseen kysymykseen siitä, mitä sitten pitäisi tehdä. Lukijana (en tunne kirjoittajia enkä ole kohua herättäneitä haastattelujakaan kuunnellut) sitä miettii, onko kirjoittajien ollut helpompi pitää ironista ja kriittistä etäisyyttä asioihin näin. Olisiko esitys korkeammista päästöveroista, korkeammasta sosiaaliturvasta tai vasemmistoliiton ohjelmien copypaste sitten kuitenkin noloa? Vähän surullista jos niin. Suomi tarvitsee terävää ajattelua. Ja ihan siihen, kun mietitään, mitä huomenna tehdään.

Vai onko syy ideoiden vähyyteen, että täytyy kirjaimellisesti laittaa (väkivaltainen) kapina pystyyn? Sittenkin aihetta jotenkin kierrellään kaukaa. Eikö sekin ole vähän nössöä jos analyysiin uskoisi täysillä?

Poliittinen analyysi kotimaan politiikassa on kirjassa kevyttä. Onko todella, todella kukaan missään Suomessa esittänyt sote-henkilökunnan tuomista maahan monikulttuurisuuden edistämiseksi? Kovin isoissa pöydissä ei, koska kaikki ymmärtävät asenneilmaston ja sen, minkälaista hallaa asian edistämiselle tuollainen argumentti nykyään tekisi. Sekin tietysti kertoo ongelmista, mutta sellaisista, joihin pitäisi pureutua lisää.

Kirjan mukaan SDP on pilalla, koska 90-luvulla se teki rauhan kapitalismin kanssa. Ok. Vasemmistoliitto ei hengaa tarpeeksi persujen tapaan tyhjenevien syrjäseutujen kauppojen edessä, vaan keskittyy kaupunkeihin. Ok. Helppo sanoa, mutta vaikea korjata. (Vihreitä ei kirjassa oikein ole, mikä lienee hyvä verenpaineelleni.) VM on puolueita vahvempi kirjan pohjalta – ehkä reflektio eroihin Marinin hallituksen aikoihin voisi avata jotain kuitenkin?

Mutta entäs se kapitalismi sitten? Selittääkö se kaikki? Muutamat kohdat kyllä vähän pistävät miettimään, että maailmassa on vähän enemmän monimutkaisuutta ja ulottuvuuksia kuin kapitalismi ja sen vastavoima. Tunnistan, että seuraava on hieman jälkiviisasta, mutta liian herkullista ohittaa. Kirja toteaa:

”Saamelaisten oikeus omaan alueeseensa ja sen hallintaan kaatuu aina uudestaan, sillä riskiä näiden mineraalien menettämisestä ei haluta ottaa. Vihreän kapitalismin ja kaivosteollisuuden edut ovat yksi keskeinen taustasyy sille, miksi saamelaiskäräjälakia ei saada uudistettua.”

Ja nythän on niin, että tuo laki on annettu eduskunnalle, ja käsitykseni mukaan se on menossa läpi. Oikeistohallitus siis jyrää kapitalismin tässä asiassa. Väitän, että tämä on ihan aidosti kohta, jossa kirjan maailmanselitys falskaa. Vasemmisto-oikeisto vääntö tai työn ja pääoman ristiriita ovat keskeinen yhteiskunnallinen rintamalinja, mutta on paljon muuta. Paljon.

Toinen jatkoajattelun paikka on ongelmien linkittymisessä. Kirja dumaa talouskasvun, mutta vaatii rahaa hoivan työntekijöille. Joidenkin rikastuminen nykyisestä on selvästi siis jollain tapaa tavoiteltavaa. Ehkä voi mennä tulontasauksen taakse turvaan, mutta itse uskon tässä materiaaliin: kyllä se jotain tuo ja on myös historiassa tuonut ihan ihmisille.

Itse näen vieläkin markkinamekanismeissa paljon hyvää. On paikkoja, joissa vain kaiken kapitalismin vastustaminen veisi meidät uusiin ongelmiin. Hyvä ja kirkkain esimerkki on asuntopolitiikasta: kaupunkien asuntojen niukkuutta on yritetty punaisemmilla vippaskonteilla muualla korjata, mutta lopulta vain rakentaminen näyttää auttavan. Ja samalla näen kirjoittajien tapaan valtavassa määrässä sektoreita sen vaaran, että markkinat keskittyvät, valta keskittyy samalla, ja pian kaikki vain hyppivät rahakkaimpien pillin mukaan suoraan kielekkeeltä alas. Tämä lohikäärmeellä ratsastaminen on vaikeaa, mutta toisaalta kapasiteettia toimintaan se tuottaa.

Ja mihin kapasiteettia tarvitaan? Kirja vaikenee kapitalismin muuttuvasta luonteesta. Itse näen imperialismin aikakauden vähän erillisenä kapitalismista. Eivät ne siirtomaat viisaita olleet taloudellisesti. Enemmän ne olivat ”arvovallan” hakemista.

Venäjän hyökkäyksessä Ukrainaan on enemmän imperialistisen maailman klangi kuin kapitalistisen. Kirja ei juuri siitä puhu.

Toisaalta kirja ei näe päivä päivältä selkeämmin näkyvää kapitalismin jakautumista demokraattiseen ja autoritääriseen kapitalismiin. Maailma järisee nyt ja muutos pitäisi nähdä kirkkaasti.

Ilmasto- ja ympäristöliikkeessä usein paljon kuuluva ja sieltä tuttu kasvukriittisyys on kirjan linja. Harmi, että kasvun kritiikki nojaa aika vahvasti siihen näissä piireissä paljon jaettuun GTK:n mineraaliraporttiin. Olisi hyvä, ettei sitä otettaisi ympäristöporukan perusteesiksi. Raportin laskelmat eivät vaikuta uskottavilta. Itse muistuttaisin, että taloudellisen toimeliaisuuden jäädyttäminenkään ei riitä ilmastokriisin ratkaisuun. Tarvitaan puhtaita ratkaisuja järjettömässä mittaluokassa ja sellaisella nopeudella, jossa hyvin monenlaiset reunaehdot sosiaalisesti, poliittiseen ja taloudelliseen pitää taklata. Itse tiedän, että ilmasto, luonto ja ihmiset tulevat kärsimään valtavasti. Kyse on enää kärsimyksen määrästä. Ja toivon, että vahingot ovat jotenkin kestettäviä ja hieman tässä pitää mukautua siihen, että kovin moni maailmassa aiheellisesti kaipaa lisää aineellistakin hyvinvointia.

Ja kuten jo mainitsin kirjailijatkin haluavat rahaa hoivan tekijöille. Kai sekin johtaisi lisäkulutukseen? Kirjailijat varmaan veisivät paljon pois rikkailta, mutta silti tässä on kiinnostavaa hankausta. Myös kirja tuntuu vähän unohtavan muualta maailmasta tulevan sote-henkilöstön kyvyn päättää omasta hyvinvoinnistaan – työkeikkojen tekeminen köyhemmistä maista rikkaimpiin lienee kuitenkin suurimpia varallisuuserojen tasausmekanismeja, mitä on, ja ihmisillä on tietenkin kykyä tehdä tällaisia valintoja.

Itselleni suuri hankaus kasvukriitikin kanssa tulee siitä, että tarvitsemme paljon valtavaa kapasiteettia vihreään siirtymään, mutta myös siihen, mihin BKT:n mittaaminen aina kritiikeissä muistetaan keksityn: maanpuolustukseen. Ukrainan aseistaminen, ja kai myös omamme, vaatii rahaa. Jos sitä painettaisiin lisää, inflaatio varmaan olisi tekijänä mukana. Sinällään silti niinkin pitäisi tehdä. Nyt ei ole ainakaan kaikissa asioissa budjettirajoitteiden aika. Ja kaikki tämä samaan aikaan, kun maailma puskee eteenpäin parempia syöpähoitoja ja muuta korkeaa teknologiaa kohtaan, josta tuskin kykenisimme kieltäytymään.

Mutta minusta on hienoa, että maailmaa analysoidaan Suomesta tosissaan. Kyllä tämä kannattaa lukea. Ja sitten ajatella itse. Kiitän internetin nihkeilijöitä ja mössöttäjiä lukuvinkistä.

Yleinen

Kun jaettavana on vain tuskaa, pitää olla reilu

19.9.2023 Heikki Sairanen Kommentoi

Valtion alijäämä on luokkaa 10 miljardia vuodessa. Nykyinen hallitus on hakemassa säästöjä 6 miljardin eteen, vaikkakin oikeastaan osa alijäämästä hoidetaan vain omaisuutta myymällä. Loppu sitten jäänee seuraavalle hallitukselle. Suomessa on noin 5,6 miljoonaa ihmistä. Se tarkoittaa, että 10 miljardin alijäämä tarkoittaa siis noin 1790 euroa per naama vuodessa.

Suomen valtio on noin 153 miljardia velkaa. Se tarkoittaa 27 000 euroa per naama. Erkki Lähde kirjoittaa Lapin Kansan mielipidekirjoituksessaan ideastaan jakaa tämä velka vain rikkauden mukaan ihmisille maksettavaksi.

”Oikeudenmukainen ja yksinkertainen ratkaisu nykyisen suuren velan hoitamiseksi olisi esimerkiksi näin: verottaja panisi kansalaiset tulojen ja omaisuuden suuruuden mukaiseen järjestykseen. Kaikilta tuloiltaan rikkaimmat 100 000 velvoitettaisiin maksamaan velasta ensi vuonna yhdessä tai kahdessa erässä 10 000 euroa.
Seuraavaksi rikkaimmat 500 000 velvoitettaisiin vastaavasti maksamaan 5 000 euroa. Seuraavaksi rikkaimmat miljoona kansalaista maksaisi 2 000 ja seuraavat miljoona 1 000 euroa.”

Suoraviivaisuus on usein hankalaa politiikassa, mutta ajattelutapa on suoraviivaisuudessaan hauska ajatuskokeeksi ja palauttaa ihan hyvin perusasioiden äärelle.

Itse mietin: Onko 27 000 euroa per naama paljon? Onko 1800 euroa per naama vuodessa paljon? Kyllä ne ihan merkittäviä summia on ja nähdäkseni näyttää tällä hetkellä realistiselta, että velkaantumista on laitettava kuriin. Jos ei muuten, niin ainakin sen vuoksi, että säilytämme jonkinlaisen kyvyn vastata jatkossa nouseviin kriiseihin – tai vaikkapa siihen, joka näyttää osuvan rakennussektoriimme jo aivan näinä päivinä.

Mutta eniten nämä mittakaava-arviot ohjaavat itseni miettimään sitä, kuka lopulta maksaa. Ketä verotetaan enemmän ja kenen palveluita leikataan enemmän ja kenen palveluihin ei kosketa?

Pääministeri Orpon pieni julkinen mokailu siitä, pääsekö hän erittäin hyvätuloisena suomalaisena hyötymään hallituksen suunnitelmasta jättää solidaarisuusveroa osin jatkamatta, osoittaa aika hyvin, ettei reilu tapa jakaa taakkaa ole ollut hallituksen pohdinnan keskiössä. Petteri Orpo ja hänen tuloluokkansa ihmiset saavat käytännössä veroalena noin 1 300 vuodessa. Se on noin 70 % siitä, mitä hänen oikeastaan pitäisi jotenkin sietää menoleikkauksia tai verokorotuksia. Nyt olemme tilanteessa, jossa joku muu joutuu hoitamaan kaikista rikkaimpien osuutta vähän enemmän.

Itsestäni tuntuu, että erityisesti vaikeassa tilanteessa – missä julkinen taloutemme minusta on – olisi tärkeää, että ihmiset osallistuisivat kantokykynsä mukaan. Kenenkään sietokykyä ei saa tällaisessa tilanteessa ylittää. Ei saa koska se ei ole reilua, mutta ei myöskään kannata, jos haluaa pitää jengin riitelemästä keskenään.

Jos jakaisimme 10 miljardin alijäämän kaikkien täysi-ikäisten suomalaisten kesken ja jakaisimme menoleikkauksia ja veroalennuksia suhteessa ihmisten tuloihin, pitäisi eniten ansaitsevan kymmenyksen maksaa keskimäärin noin 5 400 euroa vuodessa lisääveroja tai vähentää julkisten palveluiden käyttöä ja köyhimmät maksaisivat noin 800 euroa.

On aivan oikein perata läpi budjetti ja löytää kaikki mahdolliset tavat vähentää jaettavan tuskaisen potin määrää niin. Sen jälkeen on kuitenkin puhuttava reiluudesta ja siitä, kuka kykenee kantamaan taakkaa.

Tämän linssin läpi minä hallituksen toimia katson. Epäreiluinta on nyt jakaa resursseja niille, jotka eivät resursseja tarvitse. Reiluinta on jakaa taakkaa niin, että siitä selvitään. Hallitusohjelman valinta ei ole kovin reilu, mutta on syytä katsoa, mitä hallitus tekee.

Yleinen

Ilmastokriisi ja politiikan korjaaminen vaativat syvää elämää

22.2.2020 Heikki Sairanen Kommentoi

Jossain maailmassa on paikka, johon sinun pitää asettua, jossa sinun pitää kasvattaa itsellesi juuret, jossa sinun pitää kaivautua elämään syvemmälle. Toivon, että näin on kaikkien kohdalla.

–-

Ilmastokriisi pakottaa monet meistä miettimään elämämme valintoja. Onko oikein lentää lomalla jonnekin kauas? Onko oikein lisääntyä? Onko tässä kaikessa mitään järkeä, jos ihmisenä olemisen vaikeus kasvaa valtavia loikkia muutamien kymmenien vuosien kuluttua vaikka tekisimme aika tosi paljon ja äkkiä?

Ilmastokriisiin sopeutumista ja sen ehkäisyä – niin paljon kuin se on vielä mahdollista – kuvataan usein jonkinlaisena sarjana luopumista. Jotta päästöt saadaan alas, täytyy luopua kaupungeissa autoista. Jotta päästöt saadaan alas, täytyy luopua kertakäyttömuodista.

Muutos on useimmille meistä lähtökohtaisesti ikävää. Ennen sai tehdä jotain ja nyt ei saa tai pitäisi saada tai joku jossain ehkä paheksuu.

Mutta muutos voi olla hyvään suuntaan. Muutos voi olla sellaista, mitä haluaisimme tehdä, mutta emme syystä tai toisesta saa aikaiseksi. Muutos voi olla jopa paluuta menneeseen. Muutosta semmoinenkin on.

–-

Kaksi tuoretta kirjaa politiikasta pohtivat ratkaisuja siihen poliittiseen tilanteeseen, missä Yhdysvalloissa nyt vallitsee. Kansa on varsin jakautunut ja jakolinjat eivät ole hallittavilla kohdilla, joten liittovaltion poliittinen koneisto on käytännössä alkanut yskiä huolestuttavan paljon.

Ideologinen vääntö amplifioituu somessa. Ihmiset käyttävät valtavia aikoja seuratakseen televisiosta ja somesta liittovaltion tasolla tapahtuvaa vääntöä Trumpin uusimmasta trollaavasta tviitistä tai valtakunnalliseksi paisuneista pienistä skandaaleista. Ihmiset seuraavat kaukaa ja ainakin joku osa viestittelee itsekin. Onko osallistuminen kuitenkaan politiikkaan osallistumista vai enemmän oman identiteetin rakentamista osoittamalla, millä puolella konflikteissa on?

Mainoissa kirjoissaan Ezra Klein (Why We’re Polarized) ja Eitan Hershin (Politics Is for Power: How To Move Beyond Political Hobbyism, Take Action, and Make Real Change) löytävät jonkinlaista pientä toivoa siitä, että ihmiset alkaisivat löytää toiminnalle mahdollisuuksia lähempää. Yhdysvalloissa politiikka on siirtynyt vain valtakunnalliselle tasolle, kun taas osavaltiot ja sitä pienemmät poliittiset väännöt eivät tahdo päätyä oikein kenenkään tutkalle.

Toisaalta erityisesti Hershin korostaa sitä, miten tehokasta nimenomaan kasvotusten tapahtuva politiikan tekeminen on. Hän jopa kaipailee hieman transaktionaalisempaa politiikkaa, koska silloin ohuiden sosiaalisessa mediassa tapahtuvien vääntöjen sijaan poliiitikot joutuivat ymmärtämään paikallisia ongelmia ja etsimään niihin ratkaisuja.

–

Olen itse elänyt kohtuullisia jaksoja elämästäni nyt kolmella paikkakunnalla. Tampere ja Helsinki ovat ne, joissa olen elänyt aikuisena. Molempiin olen saanut vahvan kosketuksen myös paikallisen politiikan kautta. Tampereella pikku hiljaa omaa polittista järjestöosaamista kerryttäen ja sitten luoden kontakteja politiikan tekijöihin esimerkiksi valtuustossa.

Helsingissä vähän kohtalonoikkuna ensin vain etäisesti poliittisten ystävien läpi asiaa seuraten ja sitten tehden töitä aivan kaupungin päätöksenteon ytimessä. Jälkimmäisestä kehityksestä olen kiitollinen joka päivä itseni vuoksi, mutta kiistämättä ei liene realismia, että näin iso onni kovin monen kohdalle sattuisi.

Kuitenkin molemmissa kaupungeissa yhteyteni kuntapolitiikkaan oli ensin etäistä. En tiennyt tehdyistä päätöksistä. Aika hankalaa se olikin, kun paikan maantiedossa oli niin valtaisia aukkoja, että uutiset olisivat yhtä hyvin voineet sijoittua kokonaan toisiin kyliin ja kaupunkeihin kuin asuinpaikkaani. Paikallinen media paikkasi jonkin verran, mutta somesta tietoa on tullut kohtuullisen vähän: siellä keskustelu tahtoo olla meilläkin aika täysin valtakunnallista. Kuitenkin lopulta pienin askelin alkoi ymmärtää, minkälaista kaupunkia rakennetaan seuraavaksi ja minkälaiset asiat ihmisiä huolettavat juuri nyt heidän omissa lähiympäristöissänsä

Olen ajatellut olleeni todella onnekas. Olen päässyt järjestämään kasvavaa ja kehittyvää puoluetoimintaa ja samalla olen löytänyt yhteyksiä sen paikan kehitykseen, jossa olen sattunut olemaan.

Politiikassa aina harmittaa valtava määrä asioista ja hyvän päivän merkki on, jos niitä harmittavia asioita on yksi tai kaksi vähemmän kuin aamulla. Politiikan harrastaminen vaatii monenlaista sietämistä, mutta samalla se on todella vahvasti merkityksellistä. Ystävien, mahtavien puoluetoverien lisäksi on tässä syntynyt merkityksiä niille paikoille, joissa liikkuu. Tietää, että se ja tämä talo on seuraus suuresta väännöstä ja tietää, ettei se hiljalleen rakentuva Tampereen ratikka syntynyt tyhjästä siinä yhdessä nykyisen pääministerin nuijimassa kokouksessa. Ja tietää, miksi Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskuksessa vastataan puhelimeen ja tietää, miksi siellä voi olla hyvin myöhemmillä ajoilla tilaa walk-in potilaille, vaikka jonoa muuten piisaakin.

Näillä asioilla on merkitystä. Ja politiikka ei ole rikki, vaan politiikka tuottaa ihan todellisia palveluita ja valtaisia rakennushankkeita.

–

Minusta tällainen kuntapolitiikan siivittämä elämä on yksi tapa kasvattaa juuria sinne, missä olen sattunut asumaan. Olisin varmasti voinut tehdä montaa muuta asiaa – järjestää yleistötapahtumia, harrastaa intohimolla ja luoda tilaa muille harrastajille, jättää jälkiä muuten yhteisööni. Juuria nekin olisivat tuoneet.

Nämä ovat kuitenkin jonkin verran vastakkaiset ajatukset siihen, että olisin jäänyt pinnalle. Itse olen kohtuullisen kotonani, missä vain läppärin wlan yhdistää automaattisesti. Siellä koneella voi sitten käydä debaattia sen päivän Suurista poliittisista kysmyksistä, katsoa Netflixistä Yhdysvaltojen kulttuurimahdin uusinta tyktystä ja viihdyttää itseä kaikilla muille kuviteltavissa olevilla elektronisilla tavoilla. Juuri mikään niistä ei kuitenkaan vahvista osaani paikallisessa yhteisössä.

Ja vaikka en olekaan täysi ekstrovertti, tiedän, että se pieni kontakti tuttujen ihmisten kanssa on mielenrauhaani vahvistava. Ne kontaktit ovat varmasti enemmän niitä asioita, joita muistelee vanhana kuin jonkun tuoreen tietokonepelin maraton sessiota.

—

Luin läpi pitkästä aikaa Alan Mooren ja Davin Lloydin V For Vendettan. 1990 tuohon painokseen kirjoitettu Lloydin esipuhe päättyy sanoihin siitä, että kyseinen sarjakuva on niille, jotka eivät laita uutisia pois päältä. Enkä sitä haluakaan advokoida.

Ja minusta on sekin totta, että joissakin väännöissä apu olisi myös internetissä tarpeen. Etuoikeuspinon päältä olisi vähän turhan helppo sanoa, ettei joidenkin ihmisryhmien ihmisoikeustappeluihin kannata aina osallistua, kun hyvin tiedän, että omat oikeuteni taitavat olla turvatummasta päästä eikä paskamylly tuota minun pieniin some-huomioihini läheskään niin paljoa paskaa kuin toisten porukoiden. Osallistua pitää minusta myös valtakunnallisesti.

Ehkä ne kolme hapuilevaa toivettani lukijalle olisivat lyhyesti seuraavat:

Mieti, miten käytät uutisia ja somea. Olisiko mediadiettiisi mahdollista löytää kanavia, jotka kytkisivät sinut lähemmäs oman kuntasi tai kaupunkisi elämään?
Pohdi, voisitko kasvattaa paremmin juuria paikallisesti. Voisitko osallistua enemmän järjestöelämään? Rakentaa paikallisesti jotain ihmeellistä? Voisitko auttaa toisia löytämään paikallisia ihmeitä? Voisitko auttaa jotakuta muuta kasvattamaan juuristoaan vaikkapa ihan tuoreesti paikalle kaukaa saapuneen?
Pohdi enemmän, mikä paikallisesti onnistuu, ennen kuin lähdet hakemaan ratkaisua kauempaa. Halpalento vie meistä monen kauas jonnekin, jossa juurien sijaan tarjolla on Google Mapsin ja Yelpin arvosteluja tuntemattomilta ja pari vinkkiä siellä käyneeltä kaverilta. Syvällisempi tapa olla voi löytyä lähempää.

Vaikka ilmastokriisi saattaa vaatia meiltä kaikenlaista – aivan liikaakin – on minusta tässä hetkessä ja meidän omaksi parhaaksi, tehtävä niistä omista nykyisistä paikoistamme hyviä paikkoja ihan kaikille.

Naiviltahan se taitaa vähän kuulostaa, mutta hei ehkä sitäkin kannattaa koittaa. Voi se silti olla totta.

demokratia, vaalit

Äänestyssuosituksia eduskuntavaaleihin

2.4.2019 Heikki Sairanen Kommentoi

Suomessa on taas pian vaalit. Tärkein valinta on puolueen valinta. Minusta nyt on aika äänestää vihreitä. Tämä on varmasti yllättävä valinta, joten perustelen.

Nyt on aika laittaa ilmastonmuutoksen torjunta oikeasti etusijalle. Nyt on aika laittaa rahaa reilusti koulutukseen. Ja nyt on aika pitää heikompien puolta.

Minusta vihreät tekevät näistä kaikkia uskottavimmin.

Ehdokasvalinta on vaikeampi kysymys. Ehdokkaan valinnassa ehdotan nöyrästi, että katsot vaikkapa muutaman vuoden vanhat ohjeeni. Minusta niissä on edelleen ihan hyvä perusviesti.

Koska on kuitenkin kiva päteä vielä vähän lisää, ajattelin koota yhden hyvän ehdokkaan kustakin vaalipiiristä. Tämä on lähinnä vaikea tehtävä siksi, että niitä hyviä ehdokkaita on kaikissa vaalipiireissä valtavasti.

Helsinki

Emma Kari

Vaikka on tavallaan tylsää äänestää ihmistä, joka menee varmasti läpi, Emma Kari ansaitsee joka äänen. Tuin häntä vihreiden puheenjohtajaksi, koska tiesin, että Emma saa aikaiseksi todellista muutosta. Kaikki ottavat nyt kunnian Helsingin hiilivoimaloiden sulkemisesta. Emma on se, joka prässäsi ne läpi Helsingin vihreän valtuustoryhmän puheenjohtajana läpi. Moni osaa viisastella, miten asioita pitäisi tehdä ideaalimaailmassa. Oikeassa maailmassa muutosta ei kukaan minun tuntemani ihminen osaa tehdä niin hyvin kuin Emma.

Häme

Mirka Soinikoski

Mirka Soinikoski ymmärtää lääkärinä hyvin sosiaali- ja terveyspalveluiden arkea. Hänellä on oikea ymmärrys siitä, että ilmastokriisi vaatii toimia. Hän on hyvä ehdokas edustamaan Hämettä!

Kaakkois-Suomi

Veli Liikanen

Veli Liikanen on niitä tyyppejä, joita kehutaan aina selän takanakin. Olen työskennellyt Velin kanssa esimerkiksi vihreiden puoluehallituksessa. Hän oli jatkuvasti järkevä ääni kaikessa päätöksenteossa. Hänestä on helppo pitää ja juuri sen vuoksi hän saa myös asioita aikaan: luulenpa, että tällaisen helsinkiläisen vihreänkin näkökulma on laajentunut tämän mikkelin miehen vuoksi melkoisesti.

Keski-Suomi

Bella Forsgrén

Bella Forsgrén on niitä ihmisiä, joiden moraaliseen kompassiin voi luottaa. Hän on koko sydämellä mukana niissä asioissa, mihin uskoo. Hän pitäisi heikoimpien puolta ja pitäisi vaikkapa opiskelijan puolta aivan täysillä.

Lappi

Riikka Karppinen

Karppinen on yksi niistä kovista luonnonsuojelijoista, joita minä arvostan. Hänellä on nyt todellinen mahdollisuus mennä läpi. Se on hämmästyttävää, mutta osoittaa, että kovalla ja määrätietoisella työllä voi suomalaisessa politiikassa pärjätä. Karppinen ajaa sen Lapin etua, joka uskoo ympäristön olevan kansallisaarre, jota pitää vaalia.

Oulu

Jenni Pitko

Oululaisena arkkitehtina Jenni Pitko ymmärtää kaupunkien roolin maailman suurten kriisien ratkaisemisessa. Ilmastokriisi ei ratkea ilman kaupunkien toimia. Pitko pitäisi rautateiden puolta ja se jos mikä on tässä maassa tarpeen.

Pirkanmaa

Iiris Suomela

Iiris Suomela on politiikko, josta on helppo käyttää vain ylisanoja. Älykkäin, karismaattisin, hauskin ja vihreiden tulevaisuus. Sellaisia sanoja minun ystäväpiriistäni hänestä käytetään. Ja hiton hyvästä syystä. Iiris laittaa sedät kuriin, puolueen kannat progressiviiseksi ja Suomen fiksummalle tielle.

Satakunta

Tarmo Thorström

Tarmo Thorström on todellinen käytännön kulttuurintekijä Raumalla. Sellaisia uusia voimia, joita Rauma tarvitsee. Hänellä on arvot kunnossa ja keinot hallinnassa. Pitsinnypläyksen ohessa tietysti.

Savo-Karjala

Wilma Poutanen

Wilma Poutanen ajaa tärkeitä asioita: ympäristöä, koulutusta, eriarvoistumisen torjumista ja tasa-arvoa. Nämä asiat tarvitsevat puolustajaansa.

Uusimaa

Saara Hyrkkö

Tunnen Saaran puoluehallitustöistä ja nyt myös Espoon sote-lautakunnan puheenjohtajana. Saara on ihminen, jonka tekemisen taitoa ja intoa ihaillaan laajasti. Hän saa asioita aikaan, koska hän tekee töitä paljon ja hänellä on hyvät arvot. Saara tekee asioita älykkäästi ja tehokkaasti.

Vaasa

Taru Yli-Panula

Taru Yli-Panula on niitä ihmisiä, jotka kunnolla ravistelevat niitä paikkoja, missä on. Hän on tehnyt minuun vaikutuksen tiukalla feministisellä asenteellaan. Hän ei siitä tingi.

Varsinais-Suomi

Lasse Miettinen

Lasse on ollut puoluesihteeri suuren osan siitä ajasta, kun olen toiminut vihreissä. Olen pitänyt häntä huikeana poliittisena ajattelijana. Hän on niitä harvoja ihmisiä, jolla on jatkuvasti mielessä se, miten Suomesta saadaan ilmastokriisin ratkaisija. Puoluesihteerinä on ohjannut vihreät vaalivoittoihin. Sitä työtä ovat tehneet tuhannet ihmiset, mutta en minä varmaan kovin montaa ihmistä suututa, jos sanon, että Lassen rooli siinä ollut aivan ratkaiseva.

Yleinen

Maailman vallannut superäly

20.4.2018 Heikki Sairanen Kommentoi

Tekoälystä

Tekoälystä puhutaan nykyään paljon. Siitä puhutaan usein silloinkin, kun kyse on pohjimmiltaan tietolähteiden yhdistelystä ja vähemmän itse älykkyydestä. Perinteisimmin tekoälyllä nimenomaan tarkoitettiin keinotekoista älykkyyttä ja ehkä jopa ihmisten älykkyyden matkimista ja jopa ylittämistä. Ihan merkittävä joukko tekoälyyn perehtyneitä ihmisiä on nykyään todella huolissaan siitä, että tietokoneiden älykkyys ohittaa meidän älykkyytemme.

Tekoälyriskistä puhutaan nykyään enemmän. Esimerkiksi asiaan perehtynyt Future of Life Institute erottelee kaksi riskiä:

Jotain tuhoisaa varten ohjelmoidun tekoälyn
Jotain järkevää tavoitetta varten ohjelmoidun tekoälyn aiheuttama oheisvahinko

Jälkimmäisestä jokseenkin klassikoksi on muodostunut ajatusleikki klemmarimaksimoijasta. Eräänä päivänä joku saa päähänsä ohjelmoida tekoälyn tekemään klemmareita. Kone on superälykäs, joten se käyttää kaikki taitonsa paperiliittimiin ja pian maailmassa ei muuta oikein olekaan. Tekoäly näkisin ihmisisessäkin vain resursseja uusiin paperiliittimiin. (1)

Ehkä vankemmin klassikon muotoon tästä ovat päässeet Isaac Asimovin esittämät robotiikan säännöt. Näitä moni tuntuu pitävän ratkaisuna yllä oleviin ongelmiin, mutta Asimovia hieman referaatin lisäksi lukeneet tietävät, että kirjat ovat (hiukan lapsellisen scififantasian lisäksi) oikeastaan tutkielmia siitä, miten juuri nämä robotiikan lait eivät toimi.

Tekoälyä on siis vaikea suunnata samaan suuntaan kuin ihmisiä. Hyvistäkin tavoitteista tulee vaikeita toteuttaa. Ehkä siksi että ongelma on vaikea ja teknologian aiheuttama, sen tutkimus on herättänyt mediassa kohtuullisesti kiinnostusta.

Toinen tapa rajoittaa tekoälyn valloitussuunnitelmia on asettaa se jotenkin rajattuun ympäristöön. Jos tietokone pyörii irti internetistä ja vielä tarkkaan hallittuna, ei vaaraa muille ole. Tietokone lukitussa arkussa on kuitenkin vain tietokone arkussa, vaikka sen sisällä olisikin älyä enemmän kuin ihmiskunnalla. Näistä toimista voikin olla apua, mutta taitava ja superälykäs tekoäly osannee hyödyntää niin ihmisten kuin valitun teknisen ratkaisun heikkouksia. Ehkä vanginvartija ottaa vastaan lahjuksen. Ehkä tietokoneen wlanin saa kytkettyä päälle, kun on riittävän ovela.

Riittävän älykästä tekoälyä voi olla vaikea hallita.

Koska tekoäly olisi fiksu, tajuaisi se varmaan myös aika äkkiä, että se voi ohjelmoida itseään uudelleen. Ehkä ihmiskunnan palvelu ei tuntuisikaan siitä tärkeimmältä asialta maailmassa. Säännöt ovat bittejä ja bitit voi aina kirjoittaa uudelleen.

Riittävän älykkään säännöt voi olla vaikea pitää sellaisina kuin me haluamme.

Ihmistä älykkäämmistä asioista

Kaksi hyvin yhteen toimivaa ihmistä ovat älykkäämpiä kuin yksi ihminen. Ihminen ja tietokone ovat älykkäämpiä kuin pelkkä ihminen. Kaksi ihmistä ja kaksi tietokonetta ovat älykkäämpiä kuin kaksi ihmistä. Yksi hyvin organisoitu ihmisyhteisö tietokoneineen on fiksumpi kuin ihminen.

Ihmisten älykkyyttä mitataan kokein. Ihmisyhteisöjen älykkyyden mittaaminen on vaikeampaa, mutta siitä huolimatta näyttää siltä, että erilaiset tavat pureutua suuriin ongelmiin joukolla ovat aika tyypillinen tapa ratkaista maailman ongelmia.

Jos haluaa nähdä asiat vertauksin, voi ajatella, että vaikkapa tehokkaasti toimiva yritys on kuin organismi ja se on parempi tehtävissään kuin yksittäinen ihminen. Se pystyy analysoimaan tarjontaa ja kysyntää ja se kykenee tuottamaan strategioita, joilla maailma valloitetaan.

Vielä tätäkin mahtavampia organismeja on olemassa. Yritykset toimivat nykyään markkinatalouden sisällä. Jos siis yhden organisaation rakenne on pielessä ja kokonaisuudessaan tyhmempi kuin saapas, voi sen korvata toinen älykkäämpi ja ketterämpi. Tätä rakennetta voisi sanoa markkinataloudeksi.

Tässä kohti on kuitenkin syytä pysähtyä miettimään, mitä yritykset oikeastaan maksimoivat. Paperiliittimien maksimointia ei yksikään firma tee. Tavoitteena on rahan tekeminen omistajille. Yrityksen pitää tuottaa voittoa omistajilleen tai kasvattaa omaa arvoaan, joka periaatteessa kytkeytyy kykyyn maksaa omistajille rahaa joskus tulevaisuudessa.

Miten rahaa sitten tehdään? Kaikilla laillisilla menetelmillä ja oikeastaan joskus laittominkin, jos vain odotusarvo rangaistusten ja voittojen välille jäävät plussalle. Periaatteessa ajatuksella voi kuitenkin nähdä olevan ihan hyvienkin asioiden optimointi: voittoa tehdään tarpeita viime kädessä tyydyttämällä. Kun tarvitsen ruokaa, voin ostaa sitä kaupasta ja joku tekee rahaa sen tuottamisella, joku sen siirtämisellä kauppaan ja joku sen kaupassa minulle jakelusta. Raha liikkuu moneen suuntaan, mutta minun vatsani täyttyy lopuksi – usein toki vähän liiankin kanssa. (2)

Jos ruoka on liian kallista kuluttajille, voivat yritykset kaatua. Voi löytyä halvempi tuottaja tai halvempi kuljetusfirma. Yritykset kaatuvat ja kokonaisuus tyydyttää tarpeita halvemmalla ja tehokkaammin. Markkinatalous toimii suuren optimoijan tapaan – niin hyvän, että se on parempi kuin yksikään ihminen.

Markkinatalous on ihmistä älykkäämpi.

Usein tehokkuus syntyy nykyään tehokkaasta teknologian hyödyntämisestä: logistiikka-ala on itseasiassa yksi eniten tietokoneista hyötyneitä. Markkinatalous hyödyntää tietokoneiden älyä ja ihmisten älyä tehokkaasti ja saumattomasti tavoitteidensa toteuttamiseen.

Markkinatalous on jo maailman valloittanut tekoäly

En halua aliarvioida lukijaa, mutta lienee selvä, että sekä tekoälyskenaarioiden ja nykyisen markkinatalouden voittokulun välillä on paljon yhtymäkohtia. Huolettekoälystä ovat todennäköisesti periaatteessa järkeviä. Samat ihmiset ovat kuitenkin yllättävän sokeita markkinatalouden voittoja optimoivalle logiikalle. Tässä kannattaa avata silmät. Itselleni tämän hyvän yhtymäkohdan esitti ensimmäisenä Charles Strossin mainiossa ja paljon otsikkoaan paremmassa luennossaan Dude, you broke the Future!

Markkinatalous on ihmistä älykkäämpi olio. Sen toimintaa on vaikea hallita. Markkinatalous voi myös kirjoittaa omat sääntönsä uudelleen.

Toisin kuin tekoälyn kanssa – markkinatalouden suurempien epäkohtien korjailua on ehditty miettiä jo satoja tai ainakin kymmeniä vuosia. Oikeastaan jokainen suomalainen puolue tuntuu jakavan käsityksen, että pelkkä markkinatalous ei riitä. Melkein kaikki tuntuvat ajattelevan, että markkinatalous on kätevä tapa maksimoida joitakin asioita, mutta sen toimintaa pitää rajoittaa joissakin asioissa.

Ilmeinen esimerkki ovat kasvihuonepäästöt. Markkinatalous ei kykene huomioimaan päästöjemme planeettaa lämmittävää vaikutusta ja sen aiheuttamia ongelmia ihmiskunnalle tulevaisuudessa. Markkinat kun toimivat hiukan itsetuhoisella ja lyhytkatseisella tavalla: Jos keskittyy nyt vihreään teknologiaan, ei sillä välttämättä saa voittoa niin paljoa lyhyellä aikavälillä kuin fossiilipolttoaineiden polttamisella.

Looginen ja perusteltu ratkaisu ongelmalle on asettaa markkinat rajattuun tilaan, jossa optimointi on harmitonta: rankaista saastuttavia yrityksiä niin paljon, että ne hakevat puhtaat ratkaisut. Ongelmia tässä kuitenkin riittää, sillä valtiot ovat pieniä toimijoita suurimpiin yrityksiin verrattuna. Laatikoistamme on turhan helppo karata.

Analogia on tässä perin vahva. Toisessa ongelmakentässä tutut ongelmat voivat näyttää toisissa hieman erilaisilta, mutta toimivat aika hyvin. Esimerkiksi markkinatalouteen liittyy erittäin vahvasti samanlainen sääntöjen uudelleenkirjoittamisen riski kuin tekoälyyn. Tekoäly ehkä kirjoittaisi säännöt todella bitteihinsä uudelleen, mutta markkinatalous voi myös muuttaa ympäristöään: yritys voi vaikuttaa siihen, mitkä lait rajoittavat sen toimintaa. Tätä sanotaan lobbaukseksi.

Markkinatalous on vaarallinen maailman jo vallannut tekoäly, jonka kuriin laittaminen on todella vaikeaa.

Tiedän, että nyt monet yrittäjät ja suurten yritysten työntekijät rientävät puolustautumaan: yritykset koostuvat ihmisistä ja ihmisillä on arvoja, periaatteita ja omaa näkemystä. Näin epäilemättä on ja väitettä ei minustakaan pidä viedä liian pitkälle. Ihmisten arvoilla on merkitystä kaikessa toiminnassa. Siitä huolimatta yritykset ja markkinatalouden logiikka ovat yllättävän kovia valitsemaan arvoiltaan ja periaatteiltaan sopivia ihmisiä sopiviin tehtäviin.

Tietenkin tupakkateollisuus löytää sen periaatteisiin suurin piirtein uskovan lobbarin Suomesta. Tietenkin teollisuuden lobbari uskoo perusviestin siitä, ettei Suomessa pidä ajaa päästöjä alas liian nopeaa. Tietenkin IT-firman lobbari uskoo EU:n tietosuojaa koskevan lainsäädännön menevän liian pitkälle – vaikka tietosuoja tärkeää onkin. Jos oma leipä riippuu johonkin faktaan uskomisesta, sille faktalle löytää kyllä tarvittavaa tukea nykypäivänä helposti.

Tekoäly ja markkinatalous myös muuttuvat yhdeksi asiaksi: yritykset, markkinat ja vaikkapa sijoittajat digitalisoituvat valtavaa vauhtia.

Kun se jonkun tutkijan koodaama superälykäs tekoäly jostain laatikosta lopulta karkaa, on aika selvää, että siitä tulee äkkiä markkinapeluri. Jos siis vakavasti uskoo tekoälyriskiin, kannattaa ehkä suunnata katseet markkinatalouden pitämiseen aisoissa.

(1) Ajatusleikin suurin jälki maailman historiaan tähän mennessä taitaa olla addiktiivinen verkkoselainpeli.

(2) Tilanpuutteen vuoksi vedän tässä tietoisesti mutkia suoraksi. Voidaan aiheellisesti kysyä myös kysymyksiä siitä, kuinka paljon kuluttajille voidaan synnyttää tarpeita tyhjästä. Lisäksi onhan näitä ihmisten lisäksi ostajia muitakin, kuten vaikkapa kaikki valtioiden omistamat aseet.

Yleinen

Suomalainen demokratia jatkukoon

6.12.2017 Heikki Sairanen Kommentoi

Suomen suuri tarina on tarina siitä, miten meistä tuli länsimaalainen, moderni demokratia. Tarinassa on ollut vaikeuksia eikä tarina ole vielä lopussa, mutta Suomen satavuotisen taipaleen vuoksi on hyvä vähän pohtia sitä, kuinka vartioimme demokratiamme hyviä puolia ja kehitämme heikkouksia tulevaisuudessa.

Kuluneet muutama vuosi eivät ole olleet demokratian puolustajalle helppoja. Trumpit ja brexitit ovat ravistelleet itse kunkin meistä käsitystä siitä, mitä jollakin tapaa toimivissa demokratioissa ylipäätään voi sattua. Selväksi on tullut, että demokratialla ei ole turvavaijeria eikä turvaverkkoa. Panokset demokratian kehittämisessä ovat korkeat.

Demokratia tarvitsee lakeja, hyviä tapoja ja vahvoja normeja

Vaikka demokratialla ei ole turvavaijeria, on meillä vielä tasapainoaisti ja jotenkin pysymme nuoralla ainakin useimmiten. Meille on rakennettu vahvaa laillista pohjaa. Suomessa sitä tehtiin jo ennen itsenäisyyttä rauhallisissa olosuhteissa ja se oli varmaan pelastuksemme pahempina aikoina. Vahva perustuslaki ja riittävä lain kunnioitus ovat perusta, jolla yhteiskuntamme toimii.

Usein unohtuu, että senkin jälkeen hämmentävän tärkeää on, että päättäjät toimivat säällisesti. Itseni ja monta muutakin tarkkailijaa yllätti se, miten tiukasti sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus kumottiin kertaalleen perustuslakivaliokunnassa. Suomen perustuslakivaliokunta on hieno esimerkki siitä, miten vahvasti meidän järjestelmämme rakentuu vain säälliselle tapakulttuurille joissakin asioissa. Periaatteessa hallituksella on kyllä siinäkin valiokunnassa enemmistö ja sen kautta mahdollisuus runnoa läpi, mitä haluaa, mutta hallitukset toisensa perään ovat nöyrtyneet valiokunnan edessä.

Voi hyvin kysyä, pitäisikö normien lisäksi valiokuntaa suojella lailla, mutta on samalla hyvä tunnistaa se, että useissa tilanteissa olemme demokratiassa kovin hampaattomia, jos vallassa olijat alkavat käyttäytyä huonosti. Jos valheista tulee tavallisia, alkaa totuuskin hämärtyä. Siksi on minusta ihan tärkeää olla tiukkana siitä, ettei eduskunnalle valehdella.

Minusta on aika sama, sanotaanko eduskunnassa jotakuta valehtelijaksi, mutta on todella tärkeää, ettei siellä valehdella. On hassuja tapoja ja on tärkeitä tapoja. Ehkä auttaisi, että näitä eroteltaisi enemmän. Tavallaan on helpompi ymmärtää normeja, jos niitä olisi vähän mutta ne olisivat helvetin tärkeitä.

Demokratiaa ei ole ilman puolueita ja puolueet vaikuttavat kaikkeen

Jostain melko maalailevasta paperista bongasin hienon metaforan demokraattiselle järjestelmällemme: politiikka toimii demokratiassa kuin jalkapallo, sen fanit ja sen seuraajat. Ensinnäkin osa ihmisistä on tosi kiinnostuneita jalkapallosta ja pelaavat sitä toistuvasti. Osa ihmisistä on faneja ja osa katsoo vain isoimmat ottelut. Satunnaisesti katsovat eivät oikein tunne edes sääntöjä, mutta kaikki muiden huomio kuitenkin pistää katsomaan MM-kisojen finaalin. Samalla tapaa jalkapalloharrastus kilpailee ihmisten ajasta samaan tapaan kuin politiikka kilpailee ajasta muiden harrastusten kanssa ja samaan tapaan kuin jalkapallossa politiikan seuraaminen on hauskempaa, kun tietää, mitä puolta kannattaa.

Tällainen vertaus voi tuntua jostakusta vähän epäreilulta. Meistä useimmat haluaisivat nähdä itsensä vapaina toimijoina, jotka vertailevat erilaisia näkemyksiä ja neutraalisti poimimme sieltä seasta hyvät. Eivät hyvät ideat jää puoluerajoista kiinni. Ei niiden pidäkään jäädä, mutta usein ne hiukan kuitenkin jäävät. Yksi tärkeä osoitus tästä on siinä, että puolueiden mielipiteet asioihin vaikuttavat jonkin verran myös kannattajien mielipiteisiin asioista.

Demokratiaa ei ole ilman ristiriitoja

Usein meistä itse kukin alkaa kaivata järkeviä ja ehkä teknokraattisiakin ratkaisuja. On kuitenkin niin, että demokraattinen järjestelmämme on tapa välittää niitä konflikteja, mitä yhteiskunnassamme on. Jos meillä ei olisi konflikteja, ei mitään monimutkaisia järjestelmiä edes tarvittaisi. Mielipide-eroja on kuitenkin melkoinen määrä. Haluamme toisille lisää ja toisilta pois. Haluamme tehdä asioita samoin kuin viimeksi tai toisin. Uskomme, että asiat paranevat, kun teemme sitä tai tätä.

Tällaiset erot eivät ole itsessään vaarallisia, mutta niiden hallinta on kuitenkin aivan demokratian keskiössä. Hyvässä demokratiassa tietenkin yritetään nähdä toisen tarkoitusperien hyvyys ja jokaisen hyvän demokratian kannattajan pitää tasaisin väliajoin tutkia omien ajatustensa järkevyyttä suhteessa toisiin, mutta aina lopulta päädytään siihen, että tarvitaan jonkinlaisia päätöksiä. Silloin meillä äänestetään päättäjien kesken ja päätös saadaan tehtyä. Toisissa järjestelmissä tai esimerkiksi yrityksissä, usein päätösvalta on rajatummalla joukolla ihmisiä ja usein näyttää siltä, että päätöksiin vain päädytään ilman samankaltaista erimielisyyttä. Tällainen näennäinen hiljaisuus on paljon nolompaa kuin rehellinen keskustelu erimielisyyksistä. Konflikti ja kiihkeäkin keskustelukulttuuri ovat ihan terveen demokratian merkkejä.

Demokratian ongelmia ei korjata vain lisäämällä demokratiaa

Pitkään oli muotia puheissa vaatia demokratian ongelmien korjaamista lisäämällä demokratiaa. Ehkä nyt näyttää siltä, että päättäjämme ovat vähän hölmöjä, joten miksi emme päättäisi asiasta suoralla kansanäänestyksellä? Olen minäkin hiukan ollut tällä linjalla. Olen kuitenkin nyt asioita seurailtuani päätynyt siihen, että tämä on korkeintaan joskus pieni lisä järjestelmäämme, mutta aika usein on ihan järkevää antaa ihmisten valita demokraattisesti päättäjät ja antaa päättäjien tehdä päätökset riittävän perehtymisen jälkeen.

Suurin ongelma suorassa demokratiassa on, että siinäkin valta tuppaa asumaan aika samoissa paikoissa kuin edustuksellisessa demokratiassa. Ei vaikkapa Brexit olisi mennyt läpi, jos konservatiivit olisivat olleet aidosti sitä vastaan ja itseasiassa pelkkä Labourin vähän ryhdikkäämpi ote asiaan olisi varmaan riittänyt kääntämään tuloksen. Valtaa käytettiin tällä kertaa lähinnä toimimalla passiivisesti ja sillä vaalit kääntyivät.

Suoran demokratian vastustaminen voi kuulostaa jostakin tämän lukijasta tuskaiselta ajatukselta. Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että järjestelmäämmekin on luotu aika paljon hidasteita myös poliittiselle päätöksenteolle. Niiden merkityksen useimmat ymmärtävät: on ihan hyvä, että perustuslakia on vaikea muuttaa ja että oikeuslaitos ei ole poliittisessa ohjauksessa yksittäisten tuomioiden osalta. Nämä hidasteet ovat olemassa syystä. Samoin joskus on syynsä sille, miksi päätökset kannattaa tehdä välillisesti.

Vallan pitäisi pääosin olla siellä, missä kansa ajattelee vallan olevan

Demokratiassamme on kuitenkin paikkoja, jotka eivät ole omiaan lisäämään kansan luottamusta järjestelmäämme. Suomessa toistuvasti presidentinvaaleissa äänestysprosentti on korkeampi kuin monissa muissa vaaleissa. Toisaalta samalla presidentiltä on viety valtaoikeuksista merkittävä osa. Toki presidentti Niinistöä ei varmasti voi väittää edes historiallisesti vallattomaksi presidentiksi, mutta syynä on enemmän muun poliittisen johdon heikkous (ja ei mitenkään vähäisessä määrin se, että presidentti on muun hallituksen tapaan oikeisto-konservatiivinen), mutta samalla presidentinvaaleissa on jopa viritetty sote-keskustelua – ikään kuin se nyt presidentin tontille putoaisi kunnolla kuitenkaan. Presidentti kiinnostaa ihmisiä, mutta presidentin vaihtumisesta seuraavia muutoksia harva huomaisi omassa elämässään. Kunnanvaltuusto tai EU-parlamentti kiinnostaa harvempia, vaikka ne vaikuttavat monen elämään paljon suoremmin.

Tällainen tilanne, jossa valta on eri paikassa kuin kansan enemmistö ajattelee sen olevan, on omiaan lisäämään epäluottamusta päättäjiin. Voimaton demokraattisesti valittu päättäjä on huono mainos demokratialle. Esimerkiksi presidentti-instituution kohdalla on vähän vaarana se, että siihen ladataan liikaa odotuksia valtaan nähden. Toisaalta esimerkiksi maakuntauudistus voi pahimmillaan sekoittaa ihmisten mielen siitä, missä mikäkin asia varsinaisesti päätetään. Liiallinen vallan hajauttaminen voi sotkea vastuut.

Raha voi pilata demokratian, jos emme ole varovaisia

Suomen ja maailman suuria ongelmia ovat tuloerot ja varallisuuserot. Ensimmäisen suuruudesta on väännetty enemmänkin viime aikoina, mutta harva uskaltaa väittää, etteivätkö varallisuuserot olisi lisääntymään päin. Omaisuuden kasautuminen muutamille rikkaille aiheuttaa kitkaa, joka näkyy myös politiikan puolella.

Tiedämme, että mainokset tehoavat politikassa. Tiedämme, että mainoksia saa rahalla. Raha ei ratkaise kaikkea, mutta samalla tiedän minäkin nuoria, joilta ovat ensimmäiset valtuustopaikat jääneet saamatta taloudellisesti niukan kampanjan vuoksi. Rikkaiden vanhempien lapsina näistä tyypeistä olisi ihan hyvin voinut tulla merkittäviä politiikkoja. Raha vaikuttaa Suomessakin politiikkaan.

Samalla nyt tuntuu olevan menossa erilaisten viestintä- / vaikuttajaviestintä- / lobbausfirmojen uusi nousu. Politiikkaan tullaan ja politiikasta lähdetään niiden kautta. Kaikki toiminta ei tässä ole mitenkään epäilyttävää, mutta on vaikea väittää, etteikö suuri osa toiminnasta olisi sellaista, jossa saadaan jonkinlaista etua amatöörivoimin toimivaan poliittiseen vaikuttamiseen nähden. Rahalla saa siis vaikutusvaltaa.

Rahan ja politiikan sekoittuminen voi tietenkin pahimmillaan aiheuttaa kansan tahdon tai kansan parhaan vastaista politiikkaa, mutta sitäkin akuutimpi vaara on luottamuksen rapautuminen järjestelmää kohtaan. Lobbausrekisterit ja nykyistä alemmat yksittäisen ihmisen lahjoitusrajat voisivat auttaa asioita aika paljon samoin kuin pyörivä ovi –ilmiöön puuttuminen. Näiden kanssa hidastelu voi olla iso riski järjestelmämme luotettavuudelle.

Julkinen politiikan resursointi on isänmaallista ja sitä pitää puolustaa

Suurin este yksityiselle rahan voimalla politiikassa on julkinen raha politiikassa. Jos meillä ei olisi puoluetukea, suuri osa puolueiden energiasta menisi rikkaiden ihmisten varojen keräämiseen. Nyt tämä on kovin paljon vähemmän houkutteleva tapa käyttää puolueen aikaa ja resursseja, koska lahjoitusvaroja ei kuitenkaan kerätä niin paljoa, että ne suhteessa olisivat kovin merkittävät puoluetukeen nähden.

Vaikka ehdokkaat Suomessa yleensä tekevät omia kampanjoita, on puolueen rahoitus jonkinlainen takananoja, joka estää ainakin osan töpöimmistä jutuista. Puoluetuen lisäksi tärkeää on, että poliitikkojen ympärillä on myös riittävä määrä avustajaresursseja. On hankalaa, jos poliitikko joutuu nojaamaan lobbareihin, kun muuta tiedonhankintaa ei ole ehditty tehdä. On huolestuttavaa, että toistuvasti kuulee tarinoita poliitikoista, joille lobbarit joutuvat kertomaan asioiden nykytilan ennen kuin pääsee siihen omaan lobbaustavoitteseen.

Huomisen päättäjät eivät tule tyhjästä

Suomessa kuulee silloin tällöin hyvin nihkeitä mielipiteitä esimerkiksi nuorten osallistumisesta politiikkaan. Puolueiden nuorisojärjestöt ovat broileritehtaita. Ikään kuin olisi häpeä, että meillä koulutetaan uutta sukupolvea poliittisia päättäjiä. Vaikka monella elää romanttinen kuva politiikan ulkopuolisesta, joka pistää asiat kuntoon, voisi tätä mielikuvaa ehkä päivittää nykypäivään vähän enemmän. Käytännössä politiikkaan on aina voitava tulla ulkoa mukaan, mutta usein auttaa, jos silloin saa apua myös pidempään mukana olleilta. Muunlaiset yritykset aiheuttavat maailmalla kaikenlaisia pulmia.

Meidän olisi viisaampi alkaa miettiä, minkälaisen koulun läpi haluamme politiikan lupausten menevän. Juuri nyt tuntuu, että luomamme ympäristö käytännössä opettaa huomisen päättäjiä trollauksen logiikasta: kannattaa sanoa vähän liian tiukasti, että omat mielipiteet ylipäätään näkyvät. Tilaa harkituille ja maltillisille mielipiteille on aika vähän. Kun meillä nyt kuitenkin on Yleisradion kaltaisia toimijoita, on järkyttävää, ettei poliittisten nuorisojärjestöjen puheenjohtajille tarjota esimerkiksi TV-aikaa kuin täysin satunnaisesti.

Huomisen päättäjät tulevat osaamaan huomiotalouden logiikan hemmetin hyvin. On lähinnä iloinen sattuma, jos heistä osa ymmärtää politiikan sisältöjä. Ylipäätään sisällöllistä osaamista pitäisi alkaa arvostaa paljon enemmän. Puolueiden merkittävimpien ohjelmien päivittämisen pitäisi olla merkittävimpiä tekoja, jonka puolueet tekevät. Mediassa näitä tuskin huomataan.

Koska media olemme jokainen meistä nykyään, voi varmaan jokainen miettiä, voisiko joskus antaa huomiota myös muulle kuin riittävän ärsyttäviä huomiotalouden koukkuja laukoville toimijoille.

Lopuksi

Suomen demokratia voi sadan vuoden iässä ihan hyvin. Pelkästään järjestelmän nykyisen luotettavuuden ylläpitäminen tulee vaatimaan paljon työtä. Aidosti toimivassa demokratiassa vastuu tästä on jokaisella. Demokratian toimivuuden pitäisi olla asia, josta jokainen suomalainen kantaa huolta.

Monella tapaa aiempien vuosien kaunis ajatus osallistuvasta demokratiasta on tullut todeksi. Politiikkaan osallistuminen on nykyään helpompaa kuin koskaan. Lähes jokaisella on käytössään media ja taidot siihen, että yrittää vaikuttaa toisten mielipiteisiin. Somemme on täynnä poliittista vaikuttamista, mutta asiat, joista siellä riitelemme, ovat usein melko symbolisia ja eivät ehkä ne yhteisen suuntaamme kannalta aina tärkeimpiä. Yksi ratkaistavista kysymyksistä on se, miten saisimme kiinnitettyä huomiomme tarkemmin sen mukaan, mikä on aidosti tärkeää. Tässä kaikilla lienee vastuu eikä sitä oikein voida siirtää.

politiikka, tulevaisuus, vihreät

Vihreiden nousu ja tulevaisuus

11.9.2017 Heikki Sairanen Kommentoi

Koska vihreiden gallup-kannatus rikkoo jälleen ennätyksiä, on eteeni sattunut useampia analyysejä siitä, mistä nousu johtuu ja toisaalta siitä, mitä nousu merkitsee ja minkälaisia haasteita siihen sisältyy. Ajattelin, että olisi hyvä aika tehdä laajempi analyysi siitä, missä mennään.

Nousun syyt

Ensinnäkin joudun hieman muistelemaan. Anteeksi, nuoriso.

Vuonna 2011 eduskuntavaaleja ennen puolueen oli vallannut hybris. Pitkän aikaa puolue oli puolueen sisällä ollut vallalla ajatus siitä, että megatrendit ovat vihreiden puolella. Ennen vaaleja perussuomalaisten kannatus oli lähtenyt nousuun. Moni meistä ajatteli, että tämä oli itsessään ikävä kehityskulku, mutta tarjoaisi toisaalta mahdollisuuden liberaalille puolueelle määritellä itsensä uuden ilmiön vastavoimaksi. Voittoa odotettiin ja tuli sitten kunnon selkäsauna. Vihreiden paikkamäärä eduskunnassa laski viidestätoista kymmeneen.

Mitä emme olleet huomanneet? Hämmästyttävän montaa asiaa. Puolue oli kääntynyt sisäänpäin ja ei ollut riittävästi valmis haastamaan omia teorioitaan siitä, miten äänestäjät käyttäytyvät. Mielenmallimme oli ollut totaalisen väärä ja johtanut meitä harhaan.

Ehkä teknisin syy tappion suuruuteen oli se, että 2007 vaaleissa oli saatu useampi paikka hämmästyttävän hyvillä vaaliliitoilla. Niitä ei enää 2011 ollut ja se tarkoitti muutaman paikan menetystä samallakin vaalituloksella. Toiseksi vihreät olivat istuneet hallituksessa, joka antoi kaksi ydinvoimalupaa. Kun vihreät näkyivät mediassa, he yleensä selittivät sitä, miksi hallituksessa oli jatkettu noista päätöksistä huolimatta. Kolmannes syy tappioon oli edeltäviä ongelmia syvällisempi: Emme olleet aidosti kiinnostuneita siitä, miten meidän viestimme uppoaa tai mitkä asiat ihmisiä aidosti huolestuttavat. Aitojen ja puhtaiden signaalien kuuntelun sijaan, pohjattiin toimintaa mutuun ja parhaimmillaankin muutamien luotettujen ystävien fiiliksiin maailmasta.

Vaalien jälkeen puheenjohtajaa vaihdettiin. Samoihin aikoihin käytiin puoluevaltuuskunnan ja uuden pienen eduskuntaryhmän välillä pieni kahakka siitä, pitääkö puolueen lähteä keskustelemaan kokoomuksen ja keskustan varaan rakentuvasta hallituksesta. Puoluevaltuuskunta sai tahtonsa läpi merkittävässä määrin vihreiden nuorten toiminnan vuoksi ja neuvottelemaan ei lähdetty. Kun tuosta hallituksesta ei tullut mitään, pystytettiin Suomeen sekamelskainen kuuden puolueen hallitus, jossa ei ollut oikein minkäänlaista ideologista yhtenäisyyttä. Ei hallitus oikein varmaan kenestäkään tuntunut erityisen toimivalta, mutta sen toimien kanssa saattoi kuitenkin useimmissa tapauksissa elää.

Tulokset eivät nopeasti parantuneet. Vuoden 2012 kuntavaaleissa saatiin vielä vähän aiempia kuntavaaleja huonompi tulos, mutta kovin kehuttava ei tulos ollut. Pekka Haaviston suoritus presidentinvaaleissa 2012 oli tietenkin historiallinen, mutta lopulta puolueen kannatukseen vaikutus oli rajallinen. Puolueen kannatus palautui vain hieman aiempaa korkeampaan tasoon muutamassa kuukaudessa. Eurovaaleissa 2014 tuli vielä turpiin, mutta tämän saattoi ehkä ohittaa sillä, että aiempi kahden paikan suoritus oli niin selvä ylisuoritus, että tulos tuntui lähinnä paluulta normaaliin.

Toiminta kuitenkin kehittyi nopeasti. Vihreiden viestintä alkoi tehdä asioita, joita muut eivät tehneet. Somen maailmaan joukkomme olivat valmiimpia kuin monen muun puolueen soturit, mikä alkoi vaikuttaa myönteisesti puolueen tuloksiin. Oli ihan hyviä merkkejä ilmassa. Mutta ei se gallup-kannatus kauheasti muuttunut. Eikä muutosta tapahtunut ennen kuin vihreiden asema muuttui ratkaisevasti: vihreät lähtivät hallituksesta syksyllä 2014 Fennovoiman ydinvoimaluvan vuoksi.

Hallitukseen jääneet Stubb ja Rinne jäivät pitämään laivaa jotenkuten pinnalla loppuhallituskauden ajan. Toiminta oli melko suurta härvellystä ja luulenpa, että monen muunkin toimijan mielestä olisi ehkä kannattanut ottaa uudet vaalit suosiolla vihreiden lähdön jälkeen. (1)

Hallituksesta lähteminen vapautti puolueen toimintaa vaiheittain. Tehokas viestintä alkoi toimia, kun saimme karistettua ajatukset hallitukseen kipeästi haluavasta puolueesta. Näytti siltä, että toimimme periaatteidemme mukaan, koska toimimme periaatteidemme mukaan.

Eduskuntavaaleissa 2015 keväällä saimme korotettua paikkamäärämme takaisin viiteentoista. Tätäkin oleellisempaa oli, että mukana oli uuden polven toimijoita. 2007-2011 kauden ryhmän sisällä oli niin monta vanhaa puolueen puheenjohtajaa, että homma oli pikkaisen jopa naurettavaa. Uudessa ryhmässä oli uusia filmaattisia toimijoita ympäri Suomea. Tulos oli myös aidosti parempi kuin paikkamäärästä saattoi päätellä, koska vaaliliittoja ei ollut – olkoonkin että vaalipiiriuudistus auttoi hiukan. Nämä paikat olivat kuitenkin kestävällä pohjalla.

Eduskuntavaalien jälkeen keskusta, kokoomus ja perussuomalaiset muodostivat hallituksen. Hallitus oli ideologisesti yhtenäisin pitkään aikaan Suomessa. Puolueet sijoittuvat selvästi oikealle talouspoliittisesti (2). Vihreissä on paljon toimijoita, joille on tärkeää osoittaa, että puolue ei sijoitu mihinkään tiukasti vasemmisto-oikeisto -akselilla. Saksan vihreiden vanhaa ylimielistä fraasia lainaten “ei vasemmalla tai oikealla vaan edellä”. Minusta tämä linja on muuntunut hiukan epäuskottavaksi. Kun Ville Niinistö oikea-aikaisesti huomasi, että koulutus on uhattuna ja puolueemme pitää taistella koulutuksen puolesta, tuli jälleen selväksi, että vihreillä on aika vahva intressi hyvinvointivaltion puolustamisessa – aivan kuten vasemmistolla yleensäkin.

Käytännössä hallituksen tiukka leikkauspolitiikka on ollut osa vähän kaikkia poliittisia taisteluita, mitä Suomessa on käyty viime aikoina. Kun hallituksella ei ollut oikeistolaitaa auki, tulivat kaikki hyökkäykset vasemmalta. Ja koska nyt viestintäkoneemme toimi tolkuttoman vahvasti Niinistön johdolla, oli aika selvää, että näytimme vasemmisto-opposition johtajilta.

Kun muu oppositio oli hyvin heikkoa ja meidän tekeminen taas toimi, puolue kykeni nostamaan kannatustaan tasaisesti. On epäilemättä niin, että meillä oli kytevää kannatusta, joka saatiin kunnolla liekkeihin, kun vastassa on ollut hallitus, joka tekee kaikkien vähääkään vasemmistolaisesti ajattelevien mielestä vähintään hiukan väärää politiikkaa.

On kuitenkin selvä, että perinteisen vasemmisto-oikeisto -akselin lisäksi myös muilla kysymyksillä ja suhtautumisella niihin on ollut merkitystä. Vihreät on varsin ideologisesti eheä puolue erityisesti uusissa poliittisissa kysymyksissä. Me olimme hyvin pitkä ja uskottava puhuja esimerkiksi tasa-arvoisen avioliiton suhteen – kukaan merkittävä vihreä ei ole kysymyksestä ollut eri mieltä. Puolueen yhtenäisyys uusissa vapaamielisyyttä ja luontoa koskevissa kysymyksissä antoi merkittävän etulyöntiaseman, jolla puolue pystyi vahvistamaan asemaansa johtajana vähän kaikessa oppositiopolitiikassa.

Kaikki politiikka Suomessa tuntuu nykyään olevan valtakunnallista. Esimerkiksi kuntavaaleissa 2017 vihreät sai voiton lähes kaikkialla Suomessa. Kannatuskehitys oli kaikkialla hyvin samankaltaista, vaikka varmasti jossain oli onnistuttu paikallisessa politiikassa paremmin ja jossain huonommin. Puolueen yleinen trendi kuitenkin painoi plussalle lähes jokaisen kunnan, jossa toimintaa oli aiemmin ollut.

Kuntavaalien jälkeisenä kesänä perussuomalaiset hajosivat hajuttomaan ministeriryhmään ja maahanmuuttoa vastustavaan täydellisen arvokonservatiiviseen ryhmään. Seuraavalla viikolla vihreät valitsivat uudeksi puheenjohtajakseen Touko Aallon. Nämä muutokset ovat niin suuria, ettei pöly ole tätä kirjoittaessakaan vielä täysin laskeutunut. Uuden puheenjohtajan linjat eivät eroa ratkaisevan paljoa edeltäjästä ja gallup-kannatuksissa perussuomalaiset näyttävät omineen lähes koko puolueen äänestäjäkunnan sinisten kannatuksen pysyessä olemattomana. Periaatteessa asiat eivät ole valtavasti muuttuneet, mutta on varmaan selvää, että muutoksia tullaan vielä näkemään.

Mitä nyt?

Perussuomalaisten jakautuminen ei suoraan vaikuta vihreiden kannatukseen. Me tuskin saamme tuosta porukasta ääniä. Merkittävin muutos on siinä, että hallitusta haastetaan nyt kahdelta puolelta erityisesti paljon puhuttavissa kysymyksissä modernista identiteettipolitiikasta. Nyt hallituksen pakolaispolitiikka on oppositiopuolueiden mielestä liian tiukkaa ja liian löysää. On hyvinkin mahdollista, että väännöt näistä kysymyksistä eivät ole niin selkeitä vihreästä perspektiivistä kuin aiemmin juuri tämän moninapaisuuden vuoksi.

Sen sijaan vasemmisto-oikeisto -akselin kysymyksissä pelikenttä ei ole muuttunut merkittävästi. Perussuomalaiset todennäköisesti haastavat hallitusta aika samoista teemoista kuin muut oppositiopuolueet. Hallitusta lyödään siis jatkossakin vain vasemmalta. Vihreiden sijoittuminen tällä akselilla on siis syytä pitää nykyisellään aika tiukasti. On ehkä oireellista, että nyt vasemmistoliiton aktiivit ja vihreiden veromalleihin huonosti tutustuneet tutkijat ovat lyömässä vihreitä oikeistolaisuudesta. On ihan loogista, että uuden puheenjohtajan kanssa kilpailijat kyseenalaistavat puolueen asemoinnin ja näin pyrkivät poimimaan reunoilta irtoavia äänestäjiä. Veikkaan tosin itse, että linja selkeytyy aika paljon erityisesti budjettikeskusteluiden aikana ja linjan jatkuvuus on sen jälkeen helppo todeta. Tämä linja on hiukan enemmän vasemmalla kuin mitä se oli ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja.

Puolueemme on siirtynyt hiukan vasemmalle. Nykyinen hallitus on tehnyt ihmisille helpoksi hahmottaa, mitä oikeisto haluaa ja mitä vasemmisto haluaa. Vihreät ovat useimmissa kysymyksissä vasemmiston kanssa samaa mieltä kuin oikeiston. Voisi ehkä olla hyvä, että tämä hiukan muuttunut tilanne tunnustettaisi vihreiden omissakin puheissa. Politiikassa on silloin paikkoja, joissa linjan tietty utuisuus on hyödyllistä erilaisten toimijoiden kokoamisessa yhden linjan taakse. Ongelmaksi tällainen utuisuus kuitenkin käy silloin, kun linja on olosuhteiden pakosta jotenkin määriteltävä. Suomessa tämä realisoituminen tapahtuu viimeistään silloin, kun mietitään, mihin hallituskoalitioon puolue voi lähteä mukaan. Silloin utuisuus poistuu ja paikka hahmottuu aika tarkasti. Tässä tilanteessa on puolueelle suorastaan vaarallista, jos paikka on kovin erilainen kuin mitä äänestäjistä osa luuli. Pahimmillaan asiat voivat mennä utuisuuden kaikotessa hyvin rankasti pieleen, mistä ääriesimerkin tarjosivat perussuomalaiset ja siniset.

Kun äänestäjiä on saatu paljon, on selvää, että ihmiset ovat kiinnittyneet puolueeseen vielä melko ohuesti. Tilanteen parantaminen vielä nykyisestä tuntuu hieman vaikealta, mutta sen sijaan tilanne voi huonontua merkittävästikin varsin pienten liikkeiden vuoksi. Tätä vahvistaa se, että kesän aikana muuttunut puoluetilanne tulee vaikeuttamaan mediassa läpi menevää viestiä. Toisaalta puolueen gallup-kannatuksen ollessa korkealla, viesti menee läpi jo pelkän suuren koon vuoksi. Myös tämä vaikutus katoaa, jos koko pienenee. Negatiivisten kierteiden riski on siis kaukana olemattomasta. Erityisen herkkä paikka tällaisen kierteen alkamiselle on tilanne, jossa puolueen paikka vasemmisto-oikeisto -akselilla määrittyy äkillisesti. Tällainen tilanne kannattaa yrittää purkaa siis jo hyvissä ajoin ja mieluiten tilanteessa, jossa kannatus on vahvalla pohjalla.

Vihreillä on mielettömän hyvä paikka tehdä vaikuttavaa ja hyvää politiikkaa. Tilanne on kuitenkin puolueelle uusi ja vaatii uudenlaista herkkyyttä.

1) Aivan kohtuuttomalta ei tunnu tulkintana sekään, että vihreillä oli myönteinen vaikutus hallituksen sisäisten jännitteiden hallintaan.

2) Perussuomalaiset olivat tosin vielä hallituskauden alussa vähän epäselviä positionsa kanssa, mutta pian tuli selväksi, että puolueen eliitti näytti olevan lähinnä kokoomuslaista mielenmaisemaltaan kaikessa muussa kuin maahanmuuttoon liittyvissä kysymyksissä. Hallituksessa oltuaan puolue pudottikin pois vasemmistolaisemman siipensä ja jäljelle jäi oikeisto ja maahanmuuttovihamielisyys. Tunnetuin seurauksin.

Päivitetty 12.9.2017 klo 7:55: Poistettu alaviite joka koski hallituksen viittauksia. Viittauskohta tekstissä oli elänyt ja alaviite oli käynyt melko järjettömäksi.

Päivitetty 12.9.2017 klo 8:40: Lisätty pieni pohdiskelu Pekka Haaviston kampanjasta.

Yleinen

Puhe valtuuskunnassa 13.5.2017

13.5.2017 Heikki Sairanen Kommentoi

Tällä erää viimeinen valtuuskuntapuheeni, sillä kausirajoitukset estävät minua nyt jatkasta puoluehallituksessa ja valtuuskunnassa on hyvä antaa tilaa muille. Olo on varsin haikea, mutta sanottavaa löytyi siltä.

Hei valtuuskunta,

Kovasti yritin keksiä jotain kapinoitavaa VIlle Niinistön puheesta, mutta eihän sitä keksinyt. Piru vieköön. Tämä menee ihan komppailuksi.

On täysin, täysin, täysin naurettavaa, että puolue joka kannattaa ympäristölle haitallisten tukien vahvaa leikkaamista olisi populistinen. Että puolue joka kannattaa tiivimpää EU:ta olisi populistinen. Että puolue joka kannattaa ihmisoikeuksia myös maahanmuuttajille olisi populistinen.

Ehkä se kyse on muusta. Ehkä on “ongelma” on, että nyt meitä ymmärretään.

Yhdysvaltain ehkä kovin kabinettipoliitikko Lyndon Johnson osasi puhua kansalle. Johnsonistahan tuli se satunnainen texasilainen demokraattipresidentti, joka vei Kennedyn perinnöstä totta. Johnsonista kerrotaan tarinaa, että hän kävi läpi avustajan kirjoittamaa puhepohjaa läpi.

Johnsonin kerrotaan huudahtaneen: “Kuten Aristotles sanoi… Aristoteles! Eivät nämä ihmiset ole kuulleet Aristotelesta”.

Johnson ruksasi kohdan yli. Texasilaiset maanviljelijät kuulivat puheen joka alkoi:

“Kuten isäukkoni tapasi sanoa…”

Johnson ymmärsi että ihmiset eivät tykkää siitä, että heille puhutaan ylhäältä ja hienostellen. Sen olemme mekin ymmärtäneet. Ja se on hyvä. Sanottiin sitä miksi vain.

Minä siis kysynkin populismista meitä mediassa syyttäviltä:

Mitkä lupauksemme ovat olleet liian suuria? Mistä siis itse luopuisitte? Mitkä linjamme ovat liian monen kannattamia? Miten monta korkeakouluttukintoa pitää kuulijalla olla, että hän olisi puheidemme arvoinen? Ja kuten Iiris Suomela tuossa todisti, kuinka monella suomalaisella on edes se toisen asteen tutkinto, jos emme tee jotain nyt?

Minä haluan että puheenjohtaja pitää kiinni meidän lupauksista. Minä haluan tapella meidän lupauksista kynsin ja hampain. Minä haluan että puheenjohtajaamme ymmärretään. Minä vihreiden jäsenänä aion äänestää sellaista tyyppiä. Sanoi elitti meitä ihan miksi vaan.