Aihearkisto: politiikka

Vihreiden nousu ja tulevaisuus

Koska vihreiden gallup-kannatus rikkoo jälleen ennätyksiä, on eteeni sattunut useampia analyysejä siitä, mistä nousu johtuu ja toisaalta siitä, mitä nousu merkitsee ja minkälaisia haasteita siihen sisältyy. Ajattelin, että olisi hyvä aika tehdä laajempi analyysi siitä, missä mennään.

Nousun syyt

Ensinnäkin joudun hieman muistelemaan. Anteeksi, nuoriso.

Vuonna 2011 eduskuntavaaleja ennen puolueen oli vallannut hybris. Pitkän aikaa puolue oli puolueen sisällä ollut vallalla ajatus siitä, että megatrendit ovat vihreiden puolella. Ennen vaaleja perussuomalaisten kannatus oli lähtenyt nousuun. Moni meistä ajatteli, että tämä oli itsessään ikävä kehityskulku, mutta tarjoaisi toisaalta mahdollisuuden liberaalille puolueelle määritellä itsensä uuden ilmiön vastavoimaksi. Voittoa odotettiin ja tuli sitten kunnon selkäsauna. Vihreiden paikkamäärä eduskunnassa laski viidestätoista kymmeneen.

Mitä emme olleet huomanneet? Hämmästyttävän montaa asiaa. Puolue oli kääntynyt sisäänpäin ja ei ollut riittävästi valmis haastamaan omia teorioitaan siitä, miten äänestäjät käyttäytyvät. Mielenmallimme oli ollut totaalisen väärä ja johtanut meitä harhaan.

Ehkä teknisin syy tappion suuruuteen oli se, että 2007 vaaleissa oli saatu useampi paikka hämmästyttävän hyvillä vaaliliitoilla. Niitä ei enää 2011 ollut ja se tarkoitti muutaman paikan menetystä samallakin vaalituloksella. Toiseksi vihreät olivat istuneet hallituksessa, joka antoi kaksi ydinvoimalupaa. Kun vihreät näkyivät mediassa, he yleensä selittivät sitä, miksi hallituksessa oli jatkettu noista päätöksistä huolimatta. Kolmannes syy tappioon oli edeltäviä ongelmia syvällisempi: Emme olleet aidosti kiinnostuneita siitä, miten meidän viestimme uppoaa tai mitkä asiat ihmisiä aidosti huolestuttavat. Aitojen ja puhtaiden signaalien kuuntelun sijaan, pohjattiin toimintaa mutuun ja parhaimmillaankin muutamien luotettujen ystävien fiiliksiin maailmasta.

Vaalien jälkeen puheenjohtajaa vaihdettiin. Samoihin aikoihin käytiin puoluevaltuuskunnan ja uuden pienen eduskuntaryhmän välillä pieni kahakka siitä, pitääkö puolueen lähteä keskustelemaan kokoomuksen ja keskustan varaan rakentuvasta hallituksesta. Puoluevaltuuskunta sai tahtonsa läpi merkittävässä määrin vihreiden nuorten toiminnan vuoksi ja neuvottelemaan ei lähdetty. Kun tuosta hallituksesta ei tullut mitään, pystytettiin Suomeen sekamelskainen kuuden puolueen hallitus, jossa ei ollut oikein minkäänlaista ideologista yhtenäisyyttä. Ei hallitus oikein varmaan kenestäkään tuntunut erityisen toimivalta, mutta sen toimien kanssa saattoi kuitenkin useimmissa tapauksissa elää.

Tulokset eivät nopeasti parantuneet. Vuoden 2012 kuntavaaleissa saatiin vielä vähän aiempia kuntavaaleja huonompi tulos, mutta kovin kehuttava ei tulos ollut. Pekka Haaviston suoritus presidentinvaaleissa 2012 oli tietenkin historiallinen, mutta lopulta puolueen kannatukseen vaikutus oli rajallinen. Puolueen kannatus palautui vain hieman aiempaa korkeampaan tasoon muutamassa kuukaudessa. Eurovaaleissa 2014 tuli vielä turpiin, mutta tämän saattoi ehkä ohittaa sillä, että aiempi kahden paikan suoritus oli niin selvä ylisuoritus, että tulos tuntui lähinnä paluulta normaaliin.

Toiminta kuitenkin kehittyi nopeasti. Vihreiden viestintä alkoi tehdä asioita, joita muut eivät tehneet. Somen maailmaan joukkomme olivat valmiimpia kuin monen muun puolueen soturit, mikä alkoi vaikuttaa myönteisesti puolueen tuloksiin. Oli ihan hyviä merkkejä ilmassa. Mutta ei se gallup-kannatus kauheasti muuttunut. Eikä muutosta tapahtunut ennen kuin vihreiden asema muuttui ratkaisevasti: vihreät lähtivät hallituksesta syksyllä 2014 Fennovoiman ydinvoimaluvan vuoksi.

Hallitukseen jääneet Stubb ja Rinne jäivät pitämään laivaa jotenkuten pinnalla loppuhallituskauden ajan. Toiminta oli melko suurta härvellystä ja luulenpa, että monen muunkin toimijan mielestä olisi ehkä kannattanut ottaa uudet vaalit suosiolla vihreiden lähdön jälkeen. (1)

Hallituksesta lähteminen vapautti puolueen toimintaa vaiheittain. Tehokas viestintä alkoi toimia, kun saimme karistettua ajatukset hallitukseen kipeästi haluavasta puolueesta. Näytti siltä, että toimimme periaatteidemme mukaan, koska toimimme periaatteidemme mukaan.

Eduskuntavaaleissa 2015 keväällä saimme korotettua paikkamäärämme takaisin viiteentoista. Tätäkin oleellisempaa oli, että mukana oli uuden polven toimijoita. 2007-2011 kauden ryhmän sisällä oli niin monta vanhaa puolueen puheenjohtajaa, että homma oli pikkaisen jopa naurettavaa. Uudessa ryhmässä oli uusia filmaattisia toimijoita ympäri Suomea. Tulos oli myös aidosti parempi kuin paikkamäärästä saattoi päätellä, koska vaaliliittoja ei ollut – olkoonkin että vaalipiiriuudistus auttoi hiukan. Nämä paikat olivat kuitenkin kestävällä pohjalla.

Eduskuntavaalien jälkeen keskusta, kokoomus ja perussuomalaiset muodostivat hallituksen. Hallitus oli ideologisesti yhtenäisin pitkään aikaan Suomessa. Puolueet sijoittuvat selvästi oikealle talouspoliittisesti (2). Vihreissä on paljon toimijoita, joille on tärkeää osoittaa, että puolue ei sijoitu mihinkään tiukasti vasemmisto-oikeisto -akselilla. Saksan vihreiden vanhaa ylimielistä fraasia lainaten “ei vasemmalla tai oikealla vaan edellä”. Minusta tämä linja on muuntunut hiukan epäuskottavaksi. Kun Ville Niinistö oikea-aikaisesti huomasi, että koulutus on uhattuna ja puolueemme pitää taistella koulutuksen puolesta, tuli jälleen selväksi, että vihreillä on aika vahva intressi hyvinvointivaltion puolustamisessa – aivan kuten vasemmistolla yleensäkin.

Käytännössä hallituksen tiukka leikkauspolitiikka on ollut osa vähän kaikkia poliittisia taisteluita, mitä Suomessa on käyty viime aikoina. Kun hallituksella ei ollut oikeistolaitaa auki, tulivat kaikki hyökkäykset vasemmalta. Ja koska nyt viestintäkoneemme toimi tolkuttoman vahvasti Niinistön johdolla, oli aika selvää, että näytimme vasemmisto-opposition johtajilta.

Kun muu oppositio oli hyvin heikkoa ja meidän tekeminen taas toimi, puolue kykeni nostamaan kannatustaan tasaisesti. On epäilemättä niin, että meillä oli kytevää kannatusta, joka saatiin kunnolla liekkeihin, kun vastassa on ollut hallitus, joka tekee kaikkien vähääkään vasemmistolaisesti ajattelevien mielestä vähintään hiukan väärää politiikkaa.

On kuitenkin selvä, että perinteisen vasemmisto-oikeisto -akselin lisäksi myös muilla kysymyksillä ja suhtautumisella niihin on ollut merkitystä. Vihreät on varsin ideologisesti eheä puolue erityisesti uusissa poliittisissa kysymyksissä. Me olimme hyvin pitkä ja uskottava puhuja esimerkiksi tasa-arvoisen avioliiton suhteen – kukaan merkittävä vihreä ei ole kysymyksestä ollut eri mieltä. Puolueen yhtenäisyys uusissa vapaamielisyyttä ja luontoa koskevissa kysymyksissä antoi merkittävän etulyöntiaseman, jolla puolue pystyi vahvistamaan asemaansa johtajana vähän kaikessa oppositiopolitiikassa.

Kaikki politiikka Suomessa tuntuu nykyään olevan valtakunnallista. Esimerkiksi kuntavaaleissa 2017 vihreät sai voiton lähes kaikkialla Suomessa. Kannatuskehitys oli kaikkialla hyvin samankaltaista, vaikka varmasti jossain oli onnistuttu paikallisessa politiikassa paremmin ja jossain huonommin. Puolueen yleinen trendi kuitenkin painoi plussalle lähes jokaisen kunnan, jossa toimintaa oli aiemmin ollut.

Kuntavaalien jälkeisenä kesänä perussuomalaiset hajosivat hajuttomaan ministeriryhmään ja maahanmuuttoa vastustavaan täydellisen arvokonservatiiviseen ryhmään. Seuraavalla viikolla vihreät valitsivat uudeksi puheenjohtajakseen Touko Aallon. Nämä muutokset ovat niin suuria, ettei pöly ole tätä kirjoittaessakaan vielä täysin laskeutunut. Uuden puheenjohtajan linjat eivät eroa ratkaisevan paljoa edeltäjästä ja gallup-kannatuksissa perussuomalaiset näyttävät omineen lähes koko puolueen äänestäjäkunnan sinisten kannatuksen pysyessä olemattomana. Periaatteessa asiat eivät ole valtavasti muuttuneet, mutta on varmaan selvää, että muutoksia tullaan vielä näkemään.

Mitä nyt?

Perussuomalaisten jakautuminen ei suoraan vaikuta vihreiden kannatukseen. Me tuskin saamme tuosta porukasta ääniä. Merkittävin muutos on siinä, että hallitusta haastetaan nyt kahdelta puolelta erityisesti paljon puhuttavissa kysymyksissä modernista identiteettipolitiikasta. Nyt hallituksen pakolaispolitiikka on oppositiopuolueiden mielestä liian tiukkaa ja liian löysää. On hyvinkin mahdollista, että väännöt näistä kysymyksistä eivät ole niin selkeitä vihreästä perspektiivistä kuin aiemmin juuri tämän moninapaisuuden vuoksi.

Sen sijaan vasemmisto-oikeisto -akselin kysymyksissä pelikenttä ei ole muuttunut merkittävästi. Perussuomalaiset todennäköisesti haastavat hallitusta aika samoista teemoista kuin muut oppositiopuolueet. Hallitusta lyödään siis jatkossakin vain vasemmalta. Vihreiden sijoittuminen tällä akselilla on siis syytä pitää nykyisellään aika tiukasti. On ehkä oireellista, että nyt vasemmistoliiton aktiivit ja vihreiden veromalleihin huonosti tutustuneet tutkijat ovat lyömässä vihreitä oikeistolaisuudesta. On ihan loogista, että uuden puheenjohtajan kanssa kilpailijat kyseenalaistavat puolueen asemoinnin ja näin pyrkivät poimimaan reunoilta irtoavia äänestäjiä. Veikkaan tosin itse, että linja selkeytyy aika paljon erityisesti budjettikeskusteluiden aikana ja linjan jatkuvuus on sen jälkeen helppo todeta. Tämä linja on hiukan enemmän vasemmalla kuin mitä se oli ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja.

Puolueemme on siirtynyt hiukan vasemmalle. Nykyinen hallitus on tehnyt ihmisille helpoksi hahmottaa, mitä oikeisto haluaa ja mitä vasemmisto haluaa. Vihreät ovat useimmissa kysymyksissä vasemmiston kanssa samaa mieltä kuin oikeiston. Voisi ehkä olla hyvä, että tämä hiukan muuttunut tilanne tunnustettaisi vihreiden omissakin puheissa. Politiikassa on silloin paikkoja, joissa linjan tietty utuisuus on hyödyllistä erilaisten toimijoiden kokoamisessa yhden linjan taakse. Ongelmaksi tällainen utuisuus kuitenkin käy silloin, kun linja on olosuhteiden pakosta jotenkin määriteltävä. Suomessa tämä realisoituminen tapahtuu viimeistään silloin, kun mietitään, mihin hallituskoalitioon puolue voi lähteä mukaan. Silloin utuisuus poistuu ja paikka hahmottuu aika tarkasti. Tässä tilanteessa on puolueelle suorastaan vaarallista, jos paikka on kovin erilainen kuin mitä äänestäjistä osa luuli. Pahimmillaan asiat voivat mennä utuisuuden kaikotessa hyvin rankasti pieleen, mistä ääriesimerkin tarjosivat perussuomalaiset ja siniset.

Kun äänestäjiä on saatu paljon, on selvää, että ihmiset ovat kiinnittyneet puolueeseen vielä melko ohuesti. Tilanteen parantaminen vielä nykyisestä tuntuu hieman vaikealta, mutta sen sijaan tilanne voi huonontua merkittävästikin varsin pienten liikkeiden vuoksi. Tätä vahvistaa se, että kesän aikana muuttunut puoluetilanne tulee vaikeuttamaan mediassa läpi menevää viestiä. Toisaalta puolueen gallup-kannatuksen ollessa korkealla, viesti menee läpi jo pelkän suuren koon vuoksi. Myös tämä vaikutus katoaa, jos koko pienenee. Negatiivisten kierteiden riski on siis kaukana olemattomasta. Erityisen herkkä paikka tällaisen kierteen alkamiselle on tilanne, jossa puolueen paikka vasemmisto-oikeisto -akselilla määrittyy äkillisesti. Tällainen tilanne kannattaa yrittää purkaa siis jo hyvissä ajoin ja mieluiten tilanteessa, jossa kannatus on vahvalla pohjalla.

Vihreillä on mielettömän hyvä paikka tehdä vaikuttavaa ja hyvää politiikkaa. Tilanne on kuitenkin puolueelle uusi ja vaatii uudenlaista herkkyyttä.

 

1) Aivan kohtuuttomalta ei tunnu tulkintana sekään, että vihreillä oli myönteinen vaikutus hallituksen sisäisten jännitteiden hallintaan.

2) Perussuomalaiset olivat tosin vielä hallituskauden alussa vähän epäselviä positionsa kanssa, mutta pian tuli selväksi, että puolueen eliitti näytti olevan lähinnä kokoomuslaista mielenmaisemaltaan kaikessa muussa kuin maahanmuuttoon liittyvissä kysymyksissä. Hallituksessa oltuaan puolue pudottikin pois vasemmistolaisemman siipensä ja jäljelle jäi oikeisto ja maahanmuuttovihamielisyys. Tunnetuin seurauksin.

Päivitetty 12.9.2017 klo 7:55:  Poistettu alaviite joka koski hallituksen viittauksia. Viittauskohta tekstissä oli elänyt ja alaviite oli käynyt melko järjettömäksi.

Päivitetty 12.9.2017 klo 8:40: Lisätty pieni pohdiskelu Pekka Haaviston kampanjasta.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Kannatan Emma Karia vihreiden seuraavaksi puheenjohtajaksi

Olen ollut mukana vihreiden politiikan tekemisessä melko todellisella tasolla noin kymmenen vuotta. Tuoreimpina luottamustoimina mainitsen nyt tässä vaikkapa 2009-2013 puolueen valtuuskunnan kahden kauden jäsenyyden ja sen päälle istumani lähes kaksi kautta vihreiden puoluehallituksessa. Jaksoni puoluehallituksessa lähestyy nyt loppuaan ja peräkkäisten kausien maksimi tulee sopivasti täyteen, joten jatkaakaan ei nyt voi. Koen, että näillä pohjatiedoilla on velvollisuuteni vähän analysoida puolueen menestyksen syitä ja pohtia puheenjohtajan valintaa.

Toimintaani on sattunut monenlaista lasku- ja noususuhdannetta. Ehkä vahviten mieleeni ovat jääneet vuoden 2011 eduskuntavaalien romahdus ja siitä lähtenyt itsetutkiskelu ja siitä seurannut nousu nyt kuntavaaleissa. Vuoden 2011 tappion haavat ovat syvät ja eivät vähiten siinä, että puolueen kärki oikeastaan uudistui vasta eduskuntavaaleissa 2015 ja kasvot ovat siksi varsin tuoreita.

Puolueella oli onnea presidentinvaalien kanssa ja samalla aloimme löytää puolueena sellaisia tapoja toimia, jotka tuntuivat vetoavan ihmisiin. Saimme tosiaan menetetyt paikat takaisin eduskuntavaaleissa 2015 ja puolueelle lukuisia uusia valovoimaisia tähtiä. Vaalien seurauksena hallitus samaan aikaan synkkeni ja politiikka polarisoitui voimakkaammin. Vihreille löydettiin tapa puhutella ihmisiä ja aiheitakin syntyi, kun poliittiseen kenttään syntyi tarve modernille vaihtoehdolle. Tässä erityisen tärkeäksi muodostui Ville Niinistön hyvin varhainen ymmärrys siitä, että koulutuksesta oli tulossa erittäin tärkeä poliittinen kysymys.

Vaalien jälkeen vihreät nousivat opposition ehkä tärkeimmäksi ääneksi, koska demareilla oli selvästi oma pelinsä aika hukassa. Näin saavutettiin selvästi uusi kannatustaso, johon vihreät eivät aiemmin ole yltäneet. Uuden eduskunnan alkuvaiheilla saavutettu kannatus saatiin ylläpidettyä ainakin kuntavaaleihin asti. Kuntavaaleissa tehtiin paikallisesti helvetisti töitä, mutta on merkille pantavaa, että tulokset olivat melko tasaisesti kaikkialla nousussa. Minusta tämä viittaa siihen, että politiikassa on onnistuttu valtakunnallisella tasolla. Tietenkin yksittäisissä kunnissa on päästy eteenpäin vielä yleisestä tasosta ja toisaalta aivan muutamissa kunnissa on takapakkiakin tullut – lähinnä muutamissa harvinaisissa yhden valtuutetun kunnissa jääty ilman listaa.

Matka on ollut pitkä, mutta todella mielenkiintoinen. Minusta on olemme onnistuneet löytämään hyviä reseptejä, joilla toiminnan ja kannatuksen taso on saatu korotettua – toivottavasti pysyvästi. Puheenjohtajan vaihdos tulee erittäin mielenkiintoiseen paikkaan.

Mitä puolue tarvitsee puheenjohtajalta?

On tietenkin vaikea erotella, mitkä osat edistymistämme ovat puheenjohtajasta kiinni, mutta näkisin, että ainakin seuraavissa asioissa Ville Niinistön vaikutus on ollut suuri:

  • Puolueen strateginen johtaminen: Ville on pystynyt aistimaan hyvin sitä, mikä on oikeasti tärkeää suomalaisessa politiikassa.
  • Puolueen taktinen johtaminen: Strategian lisäksi Ville on nopea reagoimaan älykkäästi. Tämä on tuonut meille selvän edun suurempiin ja hidasliikkeisiin puolueisiin nähden.
  • Vahva sosiaalisen median osaaminen: Ei ole mitenkään sattumaa, että Ville on hemmetin seurattu politiikko somessa. Hän ymmärtää sisällöt niin hyvin että paitsi osaa reagoida nopessti myös osaa tehdä sen ilman turhaa jargonia.
  • Hyvät puhetaidot: Ville ei ollut aina täydellinen puhuja, mutta hänestä on alkanut hioutua omalla tapaansa mainio sellainen. Varmuus on tuonut rentouden, joka on parhaimmillaan mainiota.

Monet ihmiset tarttuvat sukupuoleen ja asuinpaikkaan puheenjohtajan tärkeimpinä ominaisuuksina. Minusta Villen kohdalla nämä ovat painuneet taka-alalle. Ville on onnistunut esiintymään muutenkin kuin vain jonkun joukon edustajana. Kuvaavasti lehdistä on voinut lukea moneen kertaan: “Olisiko nyt aika valita joku pk-seudun ulkopuolelta?” Se kertonee aika paljon siitä, ettei turkulaisuus ole Vileä juuri määrittänyt.

Itse olen sillä tapaa konservatiivinen, että koen, että pelkästään Villen jättämien aukkojen paikkaaminen tulee olemaan suuri haaste puolueelle. On myös hyvin selvää, etteivät aukot tule täyttymään vain seuraavan puheenjohtajan toimesta, mutta nähdäkseni meidän pitää kehittää yhdessä suunnitelma siihen, miten ne paikataan. Selvää on myös, että tulevan puheenjohtajan on väistämättä täytettävä niistä suuri osa ihan itse.

Keitä on tarjolla puheenjohtajaksi?

Vihreiden puheenjohtajuutta tavoittelevat seuraavat henkilöt:

  • Touko Aalto
  • Emma Kari
  • Krista Mikkonen
  • Maria Ohisalo
  • Olli-Poika Parviainen
  • Ja aivan viime metreillä: Mika Flöjt

Ensimmäinen huomioni on, että meillä on todella kova joukko ehdokkaita. Olen seurannut kaikkien toimintaa läheltä. Tunnen jokaisen ehdokkaan varsin hyvin ehkä Flöjtiä lukuunottamatta ja kaikki ovat paitsi mainioita poliitikkoja myös mukavia ihmisiä. Toivon, etteivät tämän tekstin mahdolliset lukijat ajattele, että minun on vain pakko sanoa näin. Olen nimittäin ihan aidosti tätä mieltä. Ehdokkaat on todella kiva, mukava, osaava, hauska ja mainio porukka ihmisiä ja on minusta selvä, että tämän porukan kanssa meillä on tiedossa mukavia hetkiä myös tämän kilpailun jälkeen.

Toiseksi kilpailu on aidosti kova. Voisin väittää, että kaikki tuloksesta mielestään varmat ihmiset ovat jonkin verran liian vikkeliä arvioimaan tilannetta. Vihreillä äänestämään pääsee koko jäsenistö kirjeäänellä. Tämä tarkoittaa, että meillä pitäisi pohjimmiltaan olla puolueen jäsenistön gallup tarjolla, jotta tilanteen voisi ihan aidosti arvioida. Voi tietenkin mutuilla ihmisten pohjalta ja ehkä jotain pientä voi kertoa esimerkiksi puoluevaltuuskunnan ja eduskuntaryhmien gallupeista. Näissä vahvoilla ovat olleet ainakin Aalto, Kari ja Mikkonen, mutta en laittaisi ihan liikaa painoa näille.

Miksi Emma Kari?

Pohjimmiltaan uskon, että Emmalla on porukasta parhaat edellytykset pitää puolueen kannatus ensin korkealla ja sitten kasvattaa sitä.

Emma pärjää niissä asioissa, missä Ville on pärjännyt varsin hyvin:

  • Puolueen strateginen johtaminen: Etuntee politiikan toimijat ja on hyvin perillä heidän tavoitteistaan. Samalla hänellä on kyky nähdä, miten pienemmät kiistat linkittyvät suurempiin. Se luo hommalle tarkoitusta.
  • Puolueen taktinen johtaminen: Emma on myös niitä nopeaälyisiä tyyppejä, jotka osaavat muotoilla taktiikan tilanteeseen kuin tilanteeseen.
  • Vahva sosiaalisen median osaaminen: Emma on Suomen yksi seuratuimpia some-poliitikkoja. Hänellä on Villen tapaan selvästi kyky puhutella ihmisiä. Erityisesti hän on osannut nostaa yksittäisten ihmisten tarinoita esille sellaisella tavalla, joka linkittää vaikeita abstrakteja kysymyksiä esimerkiksi köyhyydestä ihan tavallisten ihmisten kokemuksiin. Se on suuri taito ja vaikea saada ihan tyhjästä.
  • Hyvät puhetaidot: Emma on – toisin kuin Ville oli hommaan lähtiessä – helvetin hyvä puhuja. Hän osaa tehdä nostatuksia ja hän osaa rakentaa puheen tekstin kuulijaa koukuttavalla tavalla.

Emma pärjää siis vertailussa oikein hyvin. Tietenkin hommaa riittää vielä. Ei kukaan politikko taida olla sellaisenaan valmis puolueen puheenjohtamiseen, vaan homma tulee vaatimaan valtavasti opettelua ja sopeutumista. Sen uskon Emmalta sujuvan.

Itse kirjoitan ääneeni Emman nimen ensimmäiseksi. Täytän myös muut paikat tarkasti ja harkintaa käyttäen. Siirtovaalitavassa kannattaa täyttää koko lomake.

VIhreiden jäseneksi ehtii vielä 15.5.2017 asti liittyä. Nyt kannattaa liittyä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Demokratian vaikeuksista kohti tulevaisuuden osallisuutta -raportista

Selailin läpi Sitran julkaiseman Elina Kiiski Katajan kirjoittaman raportin Demokratian vaikeuksista kohti tulevaisuuden osallisuutta. Lyhyeksi Facebook-räntiksi tarkoittamani teksti venyi niin pitkäksi, että päädyin julkaisemaan sen tässä blogissani.

Sinällään yleistunnelma raportista on varsin hyvä. Siinä käsitellään erityisesti deliberatiivisen demokratian näkökulmasta asioita varsin hyvin ja asiallisesti. Pidän myös siitä, että demokratiaa ei nähdä omana saarekkeenaan, vaan esimerkiksi tulonjakoon liittyviä ongelmia nähdään tosi tärkeänä – ehkä jää hiukan auki, miten ne pitäisi ratkaista, mutta jo ratkaisun etsiminen osoittaa minusta hyvää kokonaisvaltaista ajattelua. Mietin kuitenkin vähän sitä, että konkreettisten askelten pitäisi olla vahvempia. Käyn läpi alla nopeasti ehdotetut askeleet.

Ehdotus A: Vauraudenjaon polttavat kysymykset ratkaistava.

Varmaan ilmeinen kysymys on, että miten hitossa. Asian tärkeys tavallaan tunnustetaan laajalti, mutta vallanpitäjissä vähemmän. Miten vaikkapa kaikista rikkaimman promillen ahneus oikeasti pidettäisi aisoissa?

Ehdotus B: Luottamuksen ja dialogin vahvistaminen

Hieno juttu. Erityisen hyvä ajatus siitä, että useilla instituutioilla kuten kyläkouluilla ja kirjastoilla on piilofunktio luottamuksen lisäämisessä ja dialogin herättelyssä. Tätä pitäisi tehdä näkyvämmäksi. Oikein hyvä.

Ehdotus C: Kuulemisesta kansalaiskeskusteluun

Deliberatiivisen demokratian ihanteita mukaillen toivotaan, että esimerkiksi eduskunnan pitäisi kyetä dialogiin kansalaisten kanssa. Olen periaatteessa tällaisen ajattelun puolella ja luulen, että esimerkiksi pienten ryhmäkeskustelun ja tiedonjakelun malleista voisi saada hyviä juttuja aikaiseksi. Toisaalta joskus minusta tuntuu, että näitä järjestelmiä eniten ajavilta unohtuu, että myös edustuksellisessa demokratiassa vaaleissa valituilla on oikeus vallankäyttöön. Jos vaikkapa satunnaisesti valitulle joukolle ihmisiä annetaan ihan oikeaa valtaa, on selvää, että tämä valta joskus on ristiriidassa demokraattisesti valittujen päättäjien vallankäytön kanssa. Mitä silloin kuuluu tehdä? Kai voidaan käydä dialogia, mutta kuka lopulta päättää? Tavoite on kuitenkin ehdottomasti hyvä ja on varmasti hyvä, ettei kuuleminen jäisi tosiaan vain muodollisuudeksi.

Raportti haluaisi myös, että puolueet hyödyntäisivät kansalaiskeskusteluita omassa ohjelmatyössään. Tämä on varmaan hyvä ajatus, mutta rehellisesti sanottuna ihan siinä oman jäsenistön osallistamisessakin riittää vielä melkoisesti sarkaa.

Ehdotus D: Puolueiden toimintamallien radikaali uudistaminen

Tämä osa nojaa aika paljon SDP:n ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiön Kenen demokratia? -raporttiin ja EVA pamflettiin Pelastakaa puolueet. Rehellisesti sanottuna kummatkin pamfletit tuntuvat hiukan ohittavan nuoremmissa puolueissa tehdyn demokratiatyön. Käytännössä tunnutaan toivovan, että puolueiden pitäisi olla moniäänisempiä. Ihan kiva mutta toisaalta sitten käy mielessä, meneekö kaikki linjaaminen vain puuhasteluksi. Joku jossain joskus käyttää valtaa aina, jos se ei ole puolueen virallinen hieman hierarkkinen organisaatio – se on joku porukka jossain. Tässä nähdään, että asia paranisi ihan itsestään vain jakamalla valta verkostoille. Eikö äänestäjillä kuitenkin ole oikeus vähän tietää, mitä saa, jos äänestää puoluetta? Kuka päättää, mitä hallitusneuvotteluissa halutaan? Puolueiden pitää olla moniäänisiä, koska ne koostuvat monista eri linjoilla olevista ihmisistä, mutta toisaalta puolueella on niitä hetkiä, kun pitää päättää, mitä kannatetaan ja mitä ei. Mitä silloin tehdään?

Tässä yksi minussa pahoja väristyksiä herättänyt kappale:

”Tulevaisuuden puolueet eivät antaisi suoria toimintaohjeita vaan loisivat skenaarioita, joista valittaisiin paras vaihtoehto ja puolueet kohdentaisivat energiansa siihen, miten ne parhaiten parantaisivat todennäköisyyksiään kulkea parhaita skenaarioita kohti. ”

Ymmärrän sen, että tulevaisuudentutkijat pitävät skenaarioita arvokkaana työkaluna. Ymmärrän myös sen, että on hyvä hahmottaa, että usein tavoitteisiin voidaan päästä käyttäen useampia keinoja. Olen kuitenkin vähän sitä mieltä, että meille jää aika torsoja ohjelmia, jos puolueet vain maalavat muutaman tulevaisuuden ja valitsevat niistä yhden johon pyrkivät. Jonkun jossain joskus pitää jälleen valita ne keinot, joita puolue kannattaa ja sillä jollakulla jossain joskus on valtava määrä valtaa.

Yhdyn täysin siihen, että puolueet käyttävät digitaalisia työkaluja liian vähän. Toisaalta koen vähän ristiriitaisena sen, että esimerkiksi jäsenäänestyksiä halutaan lisää ”linjakysymyksistä”. Eikö tuossa aiemmin haluttu skenaarioita? Sinällään internet ei myöskään ole erityisen tarpeellinen väline esimerkiksi puheenjohtajasta äänestämiseen, kuten vaikkapa vihreiden esimerkki osoittaa.

Aiheesta raportissa halutaan, että puolueet vuorovaikuttaisivat ulkopuolisen maailman kanssa lisää. Ihan hyvä idea totta kai. Tässä on paljon perää. Itse toivoisin, että esimerkiksi tieteen kovimpia nimiä uskallettaisi vetää hihasta ja pyytää kommentoimaan vaikkapa puolueiden ohjelmia. Tällaisen työn pitäisi olla ihan tärkeä tapa vaikuttaa yhteiskuntaan. Mutta toisaalta se on todella vaikeaa, jos puolue on vain verkosto toisistaan välittämättömiä ihmisiä, jotka huutavat aivan eri linjoja ja sitten joku jossain joskus päättää. Puolueet eivät minusta voi olla ihan hulivilijengejä ja muita ihmisiä kiinnostavia vaikuttamisen paikkoja. Ainakin tässä on helposti ristiriita.

Kaipaisin jotain enemmän. Missä ovat vaikkapa puolueiden ohjelmatyön sankareiden kouluttaminen julkisin varoin? Ehkä kouluttaminen tekemään vaikkapa yhteistyötä? Missä on resurssien ohjaaminen tähän jotenkin väkipakolla?

Ehdotus E: Pitkän aikavälin politiikan työkalujen hyödyntäminen

Raportti toteaa, että on hyvä olla esimerkiksi tulevaisuusvaliokunnan, tulevaisuuskatsausten ja * köh * Sitran kaltaisia tahoja, jotka katsovat asioita pidemmällä perspektiivillä. Mikäpä siinä! Itse ehkä miettisin, miten tätä tietoa saataisi enemmän vaikkapa puolueiden ohjelmatyön käyttöön. Aika monet raportit ja vastaavat jäävät vain kellumaan nettiin aika harvan lukemana. Toisaalta raportti ei oikein mieti tällaisten työkalujen suurinta hankaluutta: Jos niillä on ihan oikeasti, oikeasti valtaa rajoittaa päätöksentekoa, on käsissämme helposti ristiriita nykyisin valitun poliittisen johdon ja jonkun aiemmin muotoillun menetelmän välillä. Tämä voi olla ongelma tai voi olla olematta, mutta se on epäilemättä syynä siihen, miksi lainsäätäjät harvoin rajoittavat seuraavien lainsäätäjien toimintaa.

Ehdotus F: Uudistuva, avoin ja ihmiskeskeinen hallinto

Lisää kokeiluja ja parempaa hallintoa. Eipä tätä vastustaakaan voi.

Ehdotus G: Yhteiset oppimisprosessit päätöksentekoa varten

Kun aiemmin nostin esiin huonoja väristyksiä herättäneen kappaleen, lienee hyvä nostaa parempia väristyksiä aiheuttanut kappale:

”Toistaiseksi tiedontuotannon rahoitusta ei ole suunnattu niin, että tämän kaltaisia päätöksentekijöiden ja eri tahojen yhteisiä oppimisprosesseja nähtäisiin osana hallintoa. Rahoitus on suunnattu vahvasti tiedontuotantoon (tutkimusrahoitus) ja joiltakin osin tiedon hyödyntämiseen vuorovaikutuksessa yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa (strateginen tutkimusrahoitus). Tulevaisuudessa voi näiden lisäksi kuitenkin nousta esiin uusi tiedon ulottuvuus, joka nimenomaan kattaisi tiedon yhteisen prosessoimisen, tulkitsemisen sekä hyödyntämiseen ongelmanratkaisussa.”

Tässä näen ihan paljon todellisiakin ongelmia. Suuri haaste on kuitenkin löytää ihan oikeasti ne isommista linjoista päättävät toimijat. Helposti moni näennäinen politiikan tekijöiden ja tieteentekijöiden dialogia hakeva tapahtuma menee poliitikon esiintymisareenaksi. Ja politiikkoihin kohdistuva viestintä menee helposti aika häikäilemättömäksi lobbaamiseksi. Tällaisesta olisi hyvä päästä vähän eteenpäin, mutta eihän se ihan helppoa ole. Politiikkojen pitäisi miettiä kovin paljon enemmän sitä tietoympäristöä, missä he toimivat. Ehkä joku tällainen yhteinen ponnistelu voisi olla hyvä ja arvostan sitä, että se nähdään tässä oppimisen muotona. Se voi olla hyvä idea.

Ehdotus H: Läpi elämän kestävä koulutus

Laadukkaan koulutuksen puolesta puhuvat kaikki ja sitä puolustavat melkein kaikki (kuvittele tähän merkitsevä katse kohti hallituspuolueita ja niiden leikkauksia). Olen melko vakuuttunut, että tässä pitäisi tehdä jotain. Tässä puhutaan Singaporen oppimistilistä ylistävään sävyyn ja mikäpä siinä, mutta toisaalta tulee vähän mieleen, että on meillä aika iso vapaan sivistystyön kenttä Suomessakin. Mikä sen ongelma on? Miksi koulutusseteli olisi selvästi sitä parempi vaihtoehto? Olisiko koulutusseteli ylipäätään vaihtoehto sille? Miten paljon rahaa tähän tarvittaisi? Eli oikein mainiota ja tärkeää, mutta vaikeita valintoja toteuttamisessa olisi edessä vielä-.

Ehdotus I: Globaalia päätöksentekoa ja lähidemokratiaa

En taida ihan saada kiinni, mitä näillä varsinaisilla ehdotuksilla tässä halutaan. Ilmeisesti globaaleja ongelmia pitäisi ratkaista jotenkin globaalisti, mikä kuulostaa kivalta. Myös pitäisi ratkaista lokaaleja ongelmia lokaalisti, mikä myös kuulostaa kivalta.

Ehdotus J: Identiteettipolitiikka on vaikea mutta pakollinen keskustelunaihe

Raportti haluaa taklata identiteettipolitiikan deliberatiivisilla menetelmillä ja sovittelulla. Näitä on varmaan hyvä harrastaa, mutta hiukan tohdin epäillä, onko näin valtavan kovaa voimaa ihan oikeasti mahdollista ottaa hallintaan näin yksinkertaisesti. On myös vähän vaikea nähdä, että identiteettipolitiikka ja arvopolitiikka olisi jotenkin itsestään ristiriitaisempaa kuin ”muu” politiikka. Nähdäkseni kaikessa politiikassa on mukana konflikti – muutoin asia ei ole oikein poliittinen.

Ehdotus K: Teknologia uhasta demokratian palvelijaksi

Ehdotuksessa todetaan, että algoritmeja pitäisi valvoa lisää ja vaikkapa valheita pitäisi laittaa enemmän kuriin. Ikävä kyllä päävaatimus jää vain lisätutkimuksen vaatimiseksi ja päätöksentekijöiden ”havahtumiseen”. Itse toivoisin, että voisimme jo pikkuhiljaa siirtyä toiveiden esittämisestä vaatimuksiin vaikkapa Facebookin kokoisille toimijoille. EU näytti aika hyvin tietä Right to be Forgotten -säädöksillä. Uskon, että tässä olisi lopulta paljon enemmän toimintavapautta kuin mitä suuri osa ihmisistä kuvittelee. Meillä vain on vallassa liikaa poliitikkoja, jotka ajattelevat, että on yritysmyönteistä politiikkaa olla vaatimatta mitään isoimmilta yrityksiltä. Sekin pitäisi uskaltaa sanoa ääneen.

Ehdotus L: Radikaalit uudistukset käyttöön

Kappaleessa on ihan mielenkiintoista visiointia. Esimerkiksi siinä ehdotetaan, että osa edustajista voisi olla arvalla valittuja. Ihan hauska ajatusleikki, mutta toisaalta voi minusta ihan aiheesta kysyä, miten se toimisi edustuksellisen demokratian kanssa. Jos eduskuntapuolueet saisivat ulkoa päin satunnaisen määrän lisätyyppejä mukaansa kauden alussa, tapahtuisiko mitään radikaalia uutta oikeasti? Entä mitä tapahtuisi edustuksellisen demokratian uskottavuudelle?

Kappaleessa mietitään edustuksellisen demokratian kausien rajaamista yhteen tai kahteen. Ihan hyvä idea ja olemmehan me vihreätkin tätä vähän ehdotelleet esimerkiksi rotaatiosääntöjen muodossa kansanedustajille. Me kuitenkin lähdimme siitä, että takaisinkin saisi tulla, kunhan vähän aikaa jaksaisi käydä katsomassa katsomon puolta. Itse näkisin suureksi haasteeksi sen, saisivatko kauden tai pari istuvat edustajat aidosti kiinni siitä, mitä tapahtuu vai valuisiko valta virkamiehille, puolueorganisaatioiden vaihtumattomille osille tai joillekin muille?

Raportti haluaa ottaa keinoälyn mukaan hallitukseen ministerin paikalle ja valiokunnaksi. Nooooooh. Tässä taidetaan mennä vähän asioiden edelle. Todellisessa maailmassa Amazonin markkinointitekoäly yrittää kaupata ihmiselle imuria, koska hän osti imurin viime viikolla. Ihan hyvää visiointia jotain tulevaa varten, mutta sanotaan nyt niin, että suhtaudun melkoisen skeptisesti ajatukseen vielä tänään.

Päätöksentekijöille halutaan kursseja, joissa käydään katsomassa tavallista elämää. Kaunis ajatus mutta takaan, että se menisi vähän sirkukseksi. Kansanedustajille ja muille politiikoille julkisuus on tärkeä areena ja julkisuus kulkee nykyään kätevästi kännykässä mukana. Jokainen poliitikko yrittää edustaa kansaa ja yrittää löytää yhtymäkohtia heidän arkeensa. Se miten tämä yhteys ihan, ihan oikeasti varmistettaisi, on minusta aika vaikea kysymys.

Puolueet halutaan vaihtaa ”aatteellisiin intressiryhmiin”. Sitten kun tietäisin, mikä näiden ero on, voisin ottaa asiaan kantaa. Puoluekenttä voi olla osin vanha, mutta ei se nyt ihan edusta niitä konflikteja, mitä se edusti joskus kauan sitten. Kansa voi ihan hyvin kuntavaaleissa äänestää johtoon piraatit, natsit ja eläinoikeuspuolueen. Se on kansan oikeus, mutta en tajua, miten tätä nyt suoraan pitäisi potkia eteenpäin. Meistä monella on ihan kelpo koti jossakin puolueessa ja onpa näitä puolueita joku ilmestynyt kentälle vähän eri historian vaiheissa.

Yhteenveto

Selailemisen arvoinen raportti, vaikka en kaikesta olekaan samaa mieltä. Meillä on ehkä vähän liian vähän kanssakäymistä tämän alan käytännön tekijöiden ja teoreetikkojen välillä ja se hiukan näkyy tässäkin. Yksi tekijä voi olla siinäkin, että puolueet ovat aidosti aika eri vaiheissa osallistamisen kanssa. Osa turhautumisestani tulee varmasti siitä, että vihreiden pienen pieniä askelia ei oikein huomata. Varmaan toisen puolueen kannattajalla tai tekijällä olisi sama tunnelma, mutta hiukan eri kohdissa.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

6 syytä lopettaa poliittisten lapsijärjestöjen julkinen rahoitus

089365 MoneyWhat Money by stuartpilbrow

Valtio tuhlaa 1,6 miljoonaa euroa vuosittain melko vähän tuloksia tuottavaan toimintaan ja rahat jaetaan lähinnä vanhojen poliittisten valtasuhteiden mukaan. Kyseessä ovat varhaisnuorisojärjestöjen avustukset. Poliittisten nuorisojärjestöjen avustuksista puhuttiin jonkin verran keväällä, mutta jostakin syystä lapsijärjestöjen eli virallisemmin varhaisnuorisojärjestöjen tukien perkaaminen jäi melkein kokonaan tekemättä.

Alla olevassa kuvassa on varhaisnuorisojärjestöt ovat emäpuolueittain ja tukineen:

taulukko järjestörahoituksesta
Varhaisnuorisojärjestöt ja niiden tuki puolueittain (lähde tukisummille: OKM)

Miksi varhaisnuorisojärjestöjen avustukset pitäisi pikaisesti jakaa järkevään nuorisotoimintaan?

1. Poliittisen toiminnan rahoituksen pitäisi olla erityisen reilua ja läpinäkyvää

Kaiken ideologian ja uskonnon levittämisen rahoittaminen yhteisistä rahoista on perin epäilyttävää. Erityisesti epäilyksiä syntyy, kun kyseessä on poliittisten puolueiden päätös rahoittaa itseään. Vaikka politiikkaa kannattaakin rahoittaa, ettei politiikka olisi vain rikkaiden juttu, on huolehdittava siitä, että rahoitus on läpinäkyvää ja jaetaan mieluiten tarkoin kriteerein. Kun vain osalla poliittisista puolueista on lapsijärjestöt ja järjestöt tuntuvat saavan melko suuresti eroavia summia, eikä perusteita ole, on selvä, ettei varhaisnuorten järjestöjen tuki täytä mitään avoimuuden tai reiluuden ehtoja.

2. Poliittinen varhaisnuorisotoiminta estää mielipiteiden vaihtamista.

Vaikka poliittinen toiminta jätettäisi leireillä ja muussa varhaisjärjestöjen toiminnassa vähemmälle, lienee todennäköistä, että toimintaan lähtee mukaan enemmän samalla kuin erilailla ajattelevia nuoria. Toiminnasta tulee siis samanmielisten kokoontumisia, jossa ei yritetäkään luoda siltoja eri tavalla ajattelevien välille. Ei haetakaan niitä taitoja, joita pirstaloitunut yhteiskuntamme niin kipeästi tarvitsisi, vaan opitaan luomaan omaa kuplaa.

3. Lasten karsinoihin jakaminen vanhempien poliittisen mielipiteen perusteella on väärin.

Vaikka onkin varmaan totta, että osa varhaisnuorisojärjestöistä on pikkuhiljaa muuttanut toimintaansa vähemmän julistavaksi, on selvä, että toimintaan valikoituneille lapsille on yhteistä puolue, johon heidän vanhempansa kuuluvat. Kuka kokoomuslainen laittaisi lapsensa pioneerileirille tai kuka vasemmistoliittolainen laittaisi lapsensa Nuorten Kotkien leirille? On vastenmielistä, että lasten kaveripiirit luodaan vanhempien poliittisten mielipiteiden perusteella.

4. Rahalle olisi nuorisotoiminnassa paljon muutakin käyttöä.

Suomen partiolaiset ovat kaikkialla Suomessa näkyvä järjestö. En ole itse koskaan partioon kuulunut enkä varmaan koskaan kuulukaan, mutta minunkin on pakko myöntää, että järjestön toiminnan määrä on valtava ja järjestö myös toimii paikkakunnilla, jossa muuta nuorisotoimintaa on vain vähän.  Partio saa OKM:n jakamaa avustusta n. 1,3 miljoonaa euroa. Jos poliittisten varhaisjärjestöjen avustus siis jaettaisiin eteenpäin vaikka edes puoliksi, saataisi muuhun nuorisotyöhön satsattua 0,8 miljoonaa euroa. Ei sillä ihan toista partiota perusta, mutta ihan kauhean kauas ei jäädä. Sanomattakin lienee selvä, että vaikeina aikoina nuorisotoiminnalle on tarvetta ja toisaalta resursseista on huutava pula.

5. Poliittiset varhaisnuorisojärjestöt ovat hyvä esimerkki nuorisojärjestöjen tukien liikkeiden hitaudesta.

Nuoriso vaihtuu tiuhaan. Nuori voi olla vain kerran ja vain lyhyen ajan. Moni poliittinen päättäjä kuvittelee nyt jakavansa rahat tosi reilusti, mutta jakaakin lähinnä sillä perusteella kuin olisi ollut järkevä jakaa rahaa vaikkapa 30 vuotta sitten. Vuonna 1983 siistit jutut eivät välttämättä ole sitä enää vuoden 2013 nuoren mielestä. Poliittiset varhaisnuorisojärjestöt eivät kosketa suurta osaa nuorista. Rahan pitäisi liikkua nuorten tukien parissa paljon nopeammin kuin aikuisten, mutta poliittisten varhaisnuorisojärjestöjen rahoitukseen tuhlaantuvat 1,6 miljoonaa kertovat aika tiukasti, miten hitaasti laiva kääntyy. Nuorisojärjestöjen rahoituksen ei pitäisi olla ruotsinlaiva vaan nopealiikkeinen ilmatyynyalus.

6. Tuki suuntautuu vain pienelle ihmisjoukolle ilman hyvää syytä

Varmaan poliittisen lapsijärjestön leirillä on kivaa. On kuitenkin kohtuutonta laittaa meidät muut maksamaan huvista.  Etu menee kohtuuttoman pienelle joukolle. Lapsijärjestöt väittivät pari vuotta sitten, että yli 8 prosenttia 6-15-vuotiaista kuuluisi varhaisnuorisojärjestöön (vertailun vuoksi puolueisiin kuului alle neljä prosenttia aikuisista). Todelliset hyödyt kuitenkin menevät pienelle joukolle ihmisiä, sillä varmaan mukana on joukkoa, jolle kävisi ihan yhtä hyvin politiikasta irrotettu lapsitoiminta.

 

Kuvalähde: 089/365 Money…What Money by stuartpilbrowCC BY-SA 2.0

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

9 syytä, miksi kirkko pitäisi erottaa valtiosta

dscn1879

  1. Suomalaiset eivät enää usko Jumalaan.  Vuonna 2011 vain 36 prosenttia uskoi Jeesuksen ylösnousemukseen (HS:n maksumuurin takana oleva juttu lyhesti IL:ssä). Kun kansa ei enää usko Raamatun keskeisintä viestiä todeksi, alkaa olla aika miettiä, miten paljon yhteiskunnan rakenteiden pitää joustaa tähän suuntaan. Aika erolle on tullut!
  2. Kirkosta erotaan ja väestörekisteriin kuuluvien määrä kasvaa hurjaa vauhtia. Vuoteen 1990 verrattuna jompaankumpaan suurimpaan kirkkoon kuulumattomien määrä on yli kaksinkertaistunut nousten vuoden 1990 11,1 prosentista 22,5 prosenttiin vuonna 2012 (lähde: Tilastokeskus). Paine eroon kasvaa päivä päivältä.
  3. Valtiosta eroaminen olisi kirkon etu. Jos kirkko haluaisi tehdä itsestään itsenäisen, voisi se toimia vapaammin ja rehellisemmin omalla polullaan. Nykyisellään meidän kirkkoon kuulumattomien on syytä kritisoida ja suhtautua kriittisesti kirkon toimintaa, sillä kirkon rahoitus tapahtuu osittain yhteisistä rahoista – siis myös minun rahoistani.
  4. Oman ajatusmaailman vastaisten ajatusten levittämiseen pakko-osallistuminen on moraalitonta. Thomas Jeffersonin sanoin: ”[…] to compel a man to furnish contributions of money for the propagation of opinions which he disbelieves and abhors, is sinful and tyrannical”. On mielestäni perusteltua tukea esimerkiksi puoluetoimintaa, koska sitä tehdään tasapuolisesti ja neutraalilla tavalla (ja poikkeukset pitäisi korjata). Kirkon toiminnan tukeminen ei pyrikään ajatusten tasa-arvoiseen tukemiseen vaan on vain saavutettu etu.
  5. Kirkko ei ole tuen arvoinen vaan peesailee suurissa moraalikysymyksissä. Monen mielestä kirkko on peruskallio, johon ankkuroimalla yhteiskunta säilyttää peruskurssinsa. Kirkko on kuitenkin pelkästään mokaillut uusien asioiden tullessa pöydälle. Naispapeilla on kirkossa vieläkin siellä täällä vaikeaa. Arkkipiispa Kari Mäkinen pitää tasa-arvoisen avioliiton puolta vain rivien välissä eikä uskalla nostaa omaa rehtiä mielipidettään pöydälle. Kirkko pelkää konservatiivejaan niin paljon, ettei saa osallistuttua yhteen aikamme tärkeimmistä moraalipohdintoihin. Jos kirkko ei ole rakkauden puolella, minkä puolella se oikein on?
  6. Kirkon maltillisena pitäminen ei ole valtion tehtävä vaan kirkon jäsenten. Useat maltilliset ihmiset ymmärtävät, ettei kirkko ole heitä varten ja haluavat siksi olla mukana kirkon toiminnassa ja erityisesti päätöksenteossa. Osa ihmisistä kuitenkin haluaa valtion tekemään kirkosta maltillisemman ja väittää evankelis-luterilaisen kirkon maltillisuuden pääsyyksi valtion vahvaa osallistumista. Ei kirkkoa ja kirkon jäseniä kuitenkaan pidä holhota. He ovat vapaat tekemään kuten haluavat. Sitä paitsi maltillisuuden lisääminen ei näytä esimerkiksi tuoneen vieläkään ortodoksiseen kirkkoomme uskoa esimerkiksi sukupuolten tasa-arvoon, joten ei prosessi näytä pelkästään valtion roolista olevan kiinni.
  7. Hautaaminen ja hienon arkkitehtuurin säilyttäminen on kaikkien asia. Kirkko hoitaa monia yhteiskunnan kannalta oleellisia asioita. Niiden rahoittamisen osallistumisen pitäisi olla kaikkien asia – myös kirkkoon kuulumattomien. Esimerkiksi hautaaminen pitää joka tapauksessa järjestää sille kirkkoon kuulumattomalle osalle väestöä, joten olisi luonteva hoitaa tehtävä ihan tavallisista verovaroista.
  8. Kirkolle on sysättyä hyvin erikoisia tehtäviä kuten väestökirjanpitoa. On naurettavaa, että 2010-luvulla väestönkirjanpitoa ei hoida Suomessa pelkästään valtio ja tehtävä on vieläpä onnistuttu hajauttamaan eri tahoille. Samalla esimerkiksi työhönottotilanteissa on ihan liian helppo selvittää, kuuluko ihminen ”tavalliseen” kirkkoon vai ei.
  9. Kirkon ja valtion ero on sivistysvaltiolle tyypillistä. Suuri osa länsieurooppalaisista edistyneestä maailmasta on tehnyt selvän eron valtion ja uskonnon välille. Uskonnon väistyminen tieteellisen maailmankuvan edeltä oli yksiä välttämättömiä tekijöitä 1800-luvulla alkaneessa rikkauden, terveyden ja väestön lisääntymisessä. Suuri osa muista maista on jo rajannut valtion omaksi saarekkeekseen ja kirkon omaksi. Uskonnon harjoittamista rajoitus ei tietenkään estä. (Wikipediassa on siisti kartta aiheesta)
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Sukupolveni vaatii julkisen sektorin tiedoista julkisia ja yksilön tiedoista yksityisiä

8245544980_1120203371Sukupolvikokemuksista puhutaan paljon. Minun sukupolvellani ei ole enää yhtä yhteistä tarinaa. Sirpaloitunut yhtenäiskulttuuri tarkoittaa, että kokemukset ovat varsin erilaisia. Suurella enemmistöllä nuorista on kuitenkin hämmästyttävän samanlaisia mielipiteitä.

Tavallinen palohälytin toimii niin, että hälyttimen patteri luo pienen varauksen kahden levyn väliin ja tähän levyyn sitten säteilevä lähde ampuu alfa-hiukkasia. Hiukkaset aiheuttavat pysyvän virran. Kun levyjen väliin tulee savua, virta katkeaa ja hälytin alkaa huutaa. Me nuoremmat suhtaudumme avoimuuteen kuin palohälytin suhtautuu tuohon virtaan. Me alamme huutaa, kun viestit eivät tulekaan läpi. Miten jokin meidän omistamamme, rahoittamamme ja meitä edustava voisi salata päätöksiensä taustat? Mikä oikeus on salata päätökset ja niiden taustat kansalta?

Emme voi myöskään ymmärtää löysää suhtautumista siihen, että meitä vakoillaan. Me tiedämme, että ihmisillä on tarve salaisuuksille. Selainhistoriamme kertoo meistä enemmän kuin monet kaverimmekaan tietäisivät meistä kertoa. Ymmärrämme, että lähdesuoja on ihan siellä avoimen yhteiskunnan ytimessä. Voimme haluta kertoa itsestämme paljon netissä, mutta haluamme, että se on oma valintamme.

Yksinkertaisesti haluamme julkisen sektorin tiedoista julkisia ja yksilön tiedoista yksityisiä.

Gary Younge kirjoittaa Guardianissa, että kaikki viimeaikaiset vuodot tulevat alle 30-vuotialta amerikkalaisilta, jotka ovat varttuneet syykuun 11. jälkeen ja ovat kasvaneet terrorismia vastaisen sodan aparaattien alla. Ikäisistäni on tullut yhdysvaltain ensimmäinen globalistinen sukupolvi, jonka patrioottisin ilmentymä ovat vapautensa ja ehkä henkensäkin peliin laittavat vuotajat.

Ei meistä kaikista suomalaisista nuorista ehkä vielä kasvanut globalisteja, mutta kyllä meistä ainakin jokunen sirpale on maailmalle kallellaan. Suomessa ehkä vielä odotellaan avoimuuden ja sulkeutuneen kulttuurin lopullista yhteentörmäämistä. Sekin vielä tulee. Itse olen sukupolveni enemmistön tapaan läpinäkyvyyden puolella. Toisaalta on helppo olla sillä puolella, joka lopulta voittaa. Avoimuus nimittäin tulee – halusi sitä tai ei. Snowdenin tapausta käsitellessä tämä periaate on tärkeä pitää mielessä. Vaikka miehelle kävisi nyt miten vain, on tieto vapaata.

Meitä politiikkaan eksyneitä hieman tietenkin häiritsee, että sukupolvemme on passiivinen vaaleissa ja suhtautuu varsin penseästi politiikkaan. Mutta minkä sille voi, että maailma on monen mielestä pullollaan mielenkiintoisempaa tekemistä kuin politiikka? Ei ole pelkästään huono asia, että sukupolvemme ei ole pelkästään homehtumassa loputtomissa kokouksissa ja opintopiireissä. Nyt meidän sukupolvemme pitää kuitenkin näyttää, mistä läpinäkyvyyden ja yksilön perusoikeuksien puolustamisessa on kyse.

Me olemme radikaalisti avoin sukupolvi. Me haluamme päätöksenteon juuriin asti läpinäkyväksi ja yksilöiden salaisuudet turvaan. Me haluamme myös, että tiedon vapauttajia palkitaan eikä rangaista.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Snowden sankari, Hesari pelkuri

HS-450px-Big_brother_is_watching (1)Helsingin Sanomat väittää Tuomiojan vilauttaneen keskisormea, kun hän ilmaisi tukensa Edward Snowdenille. Hesari vilautti näin pääkirjoituksellaan meille yksityisyydestämme huolestuneille ainakin keskisormea. Elämme nyt maassa, jonka merkittävin sanomalehti asettui vakoilijoidensa puolelle. Edes päättoimittajakriisin myötä tuuliajolla seilaaminen ei selitä tällaista kirjoitusta.

Hyvä Helsingin Sanomat, olette nyt oikeasti väärällä puolella tätä taistelua. Teidän pitää ymmärtää, että te olette NSA:n vakoilun uhreja. Me kaikki olemme. NSA on rakentanut sellaisen teknologisen valmiuden vakoilla jokseenkin kaikkea sähköistä liikennettä – myös teidän toimittajien liikennettä. Turvassa eivät siis ole sähköpostit päätoimittajakriisinne yksityiskohdista, eivät kirjeenvaihtonne salaisten lähteiden kanssa ja eivät teidän Facebook-juorunne.

Kuvitellaanpa tilanne, jossa Suomi ja Yhdysvallat olisivat käymässä salaisia neuvotteluita Suomen Nato-jäsenyydestä. Kaikkien meidän onneksi Yhdysvaltain hallinnosta löytyisi virkamies, joka vuotaisi Suomen merkittävimmälle sanomalehdelle asiakirjat neuvottelusta. Koska mehän kaikki luotamme Helsingin Sanomien riippumattomuuteen, kertoisi lehti heti asiasta ja syntyisi suuri poliittinen skandaali. Arvatkaa miten vuotajan henkilöllisyys nykyään selvitettäisi?  Ja arvatkaapa löytyisikö tuollaista virkamiestä, jos Snowdenille ei löydy mistään turvasatamaa?

Lehdistö on taho, jolla on usein hyviä ja demokratian toiminnan kannalta oleellisia syitä salata tekemisiään. Niin on oikeasti meillä muillakin, mutta lehdistöllä on aivan erityisen paljon pelissä.

Kannattaa myös huomata, että Obaman hallinto on puolustanut tekojaan pääasiassa sillä, että Yhdysvaltain kansalaisten vakoilu on rajallista. Väitteen totuusarvoa on hieman hankala arvioida, mutta meidän muiden maiden kansalaisten kannalta väite on enemmän kriminoiva kuin selittävä. Yhdysvallat ei ole kunnioittanut meitä, Yhdysvaltain kumppaneita kaupassa ja monessa muussa. Ansaitsimme tietää siitä, että meitä loukataan.

Jotain on vakavasti pielessä, kun uhri puolustaa rikoksen tekijää.  Lehdistön pitäisi taistella sananvapauden ja lähdesuojan puolesta. Helsingin Sanomat on tainnut löytää jonkinlaisen uuden muodon Tukholman syndroomasta. Uhri rakastuu tässä versiossa salakuuntelijaansa sieppaajansa sijaan.

Jos Snowden ei olisi tullut julkisuuteen tietojensa kanssa, emme tietäisi, että Helsingin Sanomien toimittajien pitää varoa suuria sosiaalisen median palveluita arkaluonteisten tietojen jakelussa ainakin kun kyseessä on Yhdysvaltojen intresseihin liittyvät asiat.

Haluan kiittää Vihreitä nuoria, Ville Niinistöä ja erityisesti ulkoministeri Erkki Tuomiojaa ryhdikkäistä kommenteista Snowdenin suhteen. Snowden on itse tehnyt selväksi, että tärkeintä on nyt keskittyä paljastuneeseen valvontaan. Niin pitääkin tehdä, mutta samalla kannattaa varmistaa, että Snowdenista ei tehdä esimerkkiä ja seuraavat snowdenit eivät vaikene.

Törkein asia NSA:n toimissa on, että järjestelmä oli salainen. Se ei ole sitä enää kiitos Snowdenin.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Postmoderni politiikka on in ja pop

Erkki Perälä selvitti varsin tarkkanäköisellä analyysillään minulle, mittä Jussi Halla-aho oikeastaan pyrki tekemään käsittämättömän sovinistisella Facebook-statuksellaan. Perälä kirjoittaa Erään yhteiskunnallisen keskustelun anatomia -notessaan:

Erään yhteiskunnallisen keskustelun anatomia:

Halla-ahon ei tarvitse yleensä itse ääneen ilmaista omia ennakkoluulojaan, sillä vähemmän valveutuneet seurakunnan jäsenet tekevät sen auliisti hänen puolestaan. Halla-aho ikään kuin sytyttää soihdun, jonka debiili lauma sitten tuikkaa porstuan alle.

Provosoimalla ja tabuja rikkomalla Halla-aho muokkaa yhteiskunnan keskusteluilmapiiriä vähä vähältä julkiselle rasismille ja muulle öykkäröinnille suotuisammaksi. Samalla hän antaa vähemmän valveutuneille seuraajilleen luvan käyttäytyä huonosti, mikä johtaa harmittomimmillaan anonyymiin nettihuuteluun ja herjaamiseen, vakavimmillaan häiriköintiin ja rasistisesti motivoituun väkivaltaan.

Martti Tulenheimo taas puolestaan nimeää Erkin esittelemän ilmiön ja laajentaa sitä:

Erkki Perälä on oivaltanut analyysissään Erään yhteiskunnallisen keskustelun anatomia täsmälleen sen, mistä performatiivisessa politiikanteossa on kyse: provokatiivisuudesta. Kun perinteiset poliitikot välttelevät räjähdysherkkiä aiheita ja niistä keskustelemista, postmoderni poliitikko pesee heillä lattiaa.

Tulenheimo ja Perälä ovat mielestäni saaneet kiinni jostain hyvin oleellisesta. Jos tämä on tulevaisuus, miten siihen pitää vastata? Miten postmoderni politiikka voitetaan?

Näkisin ainakin kolme mahdollista lähestystapaa:

1) Vahvistetaan substanssipolitiikkaa
Keskitytään faktoihin. Taistellaan substanssista. Osoitetaan, ettei kaikkien tarvitse ”alentua” performatiiviseen politiikkaan. Omalla esimerkillä tehdään selväksi, että on kuitenkin kyse tärkeistä asioista.

Esimerkit: Tarkkaa periaateohjelmien laadinta, maahanmuuttokeskustelu Husein Muhammedin tapaan, Keskustan ”asiaa”-vaalikampanja (vaikka siitä puuttui se asia)

2) Omaksutaan postmodernin politiikan välineet
Vedetään homma överiksi. Laitetaan muoto ennen sisältöä. Keksitään jostain arvoliberaali halla-aho tai halla-ahoja, jotka räväkkyydellään kaappaavat keskustelun pois perussuomalaiselta politiikalta.

Esimerkit: Greenpeacen kampanjat, Vihreiden naimalakko

3) Hyökätään itse postmodernia politiikkaa vastaan
Kyseenalaistetaan, onko homma karannut käsistä jo pahemman kerran. Puhutaan keskustelun ongelmista. Tehdään postmoderni politiikkaa harjoittavat naurunalaisiksi. Tehdään naurun jälkeen vakavaa politiikkaa.

Esimerkit: Jon Stewartin ja Stephen Colbertin Rally to Restore Sanity and/or Fear teki naurettavaksi Glenn Beckin hörhön performatiivisen mielenosoituksen ja Lehti on parodioinut mainiosti Halla-ahon seikkailuja (esimerkiksi Halla-ahon performanssi hätkähdytti Tampereella). En kuitenkaan usko, että kukaan on saanut väännettyä ilmiölle naureskelua vielä miksikään vakavaksi.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Efektiivisesti progressivinen ympäristövero

Olen muutaman kerran eri yhteyksissä pohtinut progressiviisen ympäristöveron käyttökelpoisuutta. Tässä tekstissä esitän yksinkertaistetun tavan toteuttaa asia aikalailla rautalangasta vääntäen.

Ympäristöverojen korottamista vastustetaan usein siksi, että ympäristöverot ovat tasaveroja. Tämä on kiistämättä pelkän ympäristöverojen ongelma, mutta ympäristö pitää pelastaa ja markkinaehtoisin ratkaisu tähän pelastamiseen on verojen nosto. Verojen avulla on mahdollista tehdä vähemmän kuluttavasta elämästä halvin vaihtoehto ja näin ehkätäistä luontoa tuhoavaa kulutus. Yksinkertaisin tapa kompensoida pienituloisille suurempi verotus, olisi palauttaa valtion saamat rahat tasasuuruisina jokaiselle Suomen kansalaiselle.

Käytän esimerkikkinä ympäristöverosta polttoaineveroa. Polttoaineveron korottaminen ei ehkä sinällään olisi enää viisasta, sillä autoilijat ilmeisesti maksavat nykyisellään verrattain suurta veroa verrattuna muuhun samanlaiseen saastuttamiseen ja suuren yleisön fundamentalismi taitaa tehdä polttoaineverojen korottamisen poliittisesti erittäin vaikeaksi ainakaan enempää kuin mitä hallitusohjelmassa sovittiin.

Moottoribensiinin vero oli 2010 62,70 snt/l ja dieselin 36,40 snt/l. Suomalaiset maksoivat ainakin valtion talousarvioesityksen mukaan vuonna 2010 noin 1410 miljoonaa euroa bensaveroa ja 985 miljoonaa euroa dieselveroa. Väestöä Suomessa oli 2010 vuoden lopussa Tilastokeskuksen mukaan 5375276. Suomalainen maksoi siis keskimäärin 446 euroa näitä polttoaineveroja.

Ehdotankin nyt, että näitä polttoaineveroja kohotettaisiin 50 prosenttia ja näin kerätty summa palautettaisiin veroina tai mieluiten kuukausittaisena maksuna jokaiselle suomalaiselle.

Tämä tarkoittaisi, että moottoribensiini vero nousisi 94.05 snt/l ja dieselin 54.6 snt/l. Samalla jokaiselle suomalaiselle maksettaisiin 223 euroa vuodessa (tai n. 18,60 e/kk).

Kuten taulukosta voi nähdä malli tulisi halvemmaksi kuin nykyinen tilanne aina noin 750 litran vuosikulutukseen asti. Alle 200 litraa kuluttava taas jäisi mallissa joitakin euroja voitolle. Tässä mallissa toteutuu progressivisuus: kulutuksen noustessa jokainen bensalitra maksaa enemmän. Tämän voi myös vahvistaa seuraavasta kuvaajasta, jossa on laskettu veron ja veronpalautuksen jälkeinen hinta bensiinilitralle.

Palautus maksettaisiin jokaiselle kansalaiselle mukaan lukien lapset, joten esimerkiksi lapsiperhe saisi palautuksia enemmän, mikä tuntuisi reilulta. Tutkimukset myös osoittavat rikkaampien käyttävän suurempia summia polttoaineveroon kuin köyhempien. Tämän vuoksi malli olisi sosiaalisesti reilu.

Tietenkin täytyy myöntää, että palautus on tässä hieman yläkanttiin laskettu, sillä mallilla olisi tietenkin aidosti tarkoitus vähentää kulutusta. Tämän vuoksi palautus olisi varmaan hiukan pienempi, jos haluttaisiin pitää kiinni järjestelmän kustannusneutraaliudesta.

Kirjoitus on 10. osa kirjotussarjaa vihreän politiikan sisällöistä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Miksi kortteja ei aina kannata katsoa?

Olin muutama tunti sitten päättämässä, etteivät Vihreät lähde hallitusneuvotteluihin viime hallitusta vastaavalla pohjalla. Päätös ei ollut helppo. Asiasta äänestettiin ja tulos oli kuitenkin melko selkeä ei.

Mutta eikö aina kannattaisi katsoa muiden kortit ennen lopettamista? Ei, sillä…

1) Tulos tuskin olisi ollut hyvä. Kokoomuksen linjat ovat sosiaalipolitiikassa olleet aika eri sfäärissä kuin vihreiden. Ei ole suurikaan salaisuus, että Kokoomus haluaa kuroa kestävyysvajeen kumoon lähinnä leikkaamalla vähän kaikkea mikä liikkuu. Keskusta luontosuhteessa taas riittää ongelmia turpeesta turkkeihin.

2) Edes hyvä tulos ei olisi riittänyt. Meillä on alla neljän vuoden kokemus Kokoomuksen ja Keskustan kanssa työskentelystä. Jälki on ollut meidän kannalta aika ongelmallista. Nämä ongelmat eivät kuitenkaan rajoitu pelkästään hallitusohjelmapaketissa hyväksyttyihin ongelmiin. Esimerkiksi hallitusohjelmassa ei ollut ydinvoimaloita. Toki ikävästi tulkiten siellä saattoi yhden nähdä. Sitten saatiin kaksi ja ei sille mahdettu mitään.

3) Tuleva vaikutusvaltamme laskee, jos ryvetymme ryvettymisen perään. Vihreät menettivät melko vahvasti viime hallituksen kompromissien vuoksi 33 prosenttia kansanedustajistaan. Jos jatkamme tällaista syöksykierrättä, ei ole paljoa ympäristön puolustajia jäljellä. Esimerkiksi jos näkee Vihreät tärkeänä siksi, että estämme uudet tekoaltaat, ei meistä ole estämään tekoaltaat seuraavan neljän vuoden kuluttua. Pelkkä neuvotteluissa käyminenkin olisi voitu nähdä ryvettymisen jatkona.

4) Kentän ääni on porvarihallitusta vastaan. Tämäkin kytkeytyy omien vaikutusmahdollisuuksien maksimointiin, mutta vapaaehtoistyöhön nojautuvan organisaation kuten Vihreiden on myös huomioitava vapaaehtoistensa ääni. Kenttä ei olisi hyvällä katsonut uusintoa neljästä viimeisestä vuodesta. Tämä viesti oli hyvä saada eteenpäin kaikissa vaiheissa ja nyt se saatiin tässä.

5) Korttien katsomisellakin on hinta. Sen olisi maksanut Suomi. Arvioijasta riippuen mahdollisuus saada Vihreille kelpaava hallitusohjelma Kokoomuksen ja Keskustan johdolla olisi ollut joko nolla tai erittäin pieni. Samalla on kuitenkin huomoitava, että tuo haussa ollut hallituspohja olisi kaatunut välittömästi, jos Vihreät olisivat kävelleet neuvotteluista ulos. Olisi siis voinut käydä niin, että olisi neuvotteltu pari viikkoa ja sitten Vihreiden puoluevaltuuskunta ja eduskuntaryhmä olisivat sanoneeet einsä. Hallitusta ei olisi tänä aikana maahan saatu ja tästä koituvat haitata olisivat kaikki suomalaiset maksaneet.

6) Kataisella on nyt selkä seinää vasten. 6-pack hallituksessa oli ilmeisesti kohtuullisen lupaava tunnelma, vaikka sitäkään ei todellakaan pidä romantisoida. Nyt voidaan ehkä pakottaa Kokoomus ja Demarit miettimään ainakin kertaalleen läpi, katkaistiinko neuvottelut liian aikaisin. Olen itse aika yllättänyt, jos tämä toimii, mutta lopputulema olisi varmaan parempi kuin pelkillä porvaripuoleilla.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail