Kaikki kirjoittajan Heikki Sairanen artikkelit

Puhe valtuuskunnassa 13.5.2017

Tällä erää viimeinen valtuuskuntapuheeni, sillä kausirajoitukset estävät minua nyt jatkasta puoluehallituksessa ja valtuuskunnassa on hyvä antaa tilaa muille. Olo on varsin haikea, mutta sanottavaa löytyi siltä.

Hei valtuuskunta,

Kovasti yritin keksiä jotain kapinoitavaa VIlle Niinistön puheesta, mutta eihän sitä keksinyt. Piru vieköön. Tämä menee ihan komppailuksi.

On täysin, täysin, täysin naurettavaa, että puolue joka kannattaa ympäristölle haitallisten tukien vahvaa leikkaamista olisi populistinen. Että puolue joka kannattaa tiivimpää EU:ta olisi populistinen. Että puolue joka kannattaa ihmisoikeuksia myös maahanmuuttajille olisi populistinen.

Ehkä se kyse on muusta. Ehkä on “ongelma” on, että nyt meitä ymmärretään.

Yhdysvaltain ehkä kovin kabinettipoliitikko Lyndon Johnson osasi puhua kansalle. Johnsonistahan tuli se satunnainen texasilainen demokraattipresidentti, joka vei Kennedyn perinnöstä totta. Johnsonista kerrotaan tarinaa, että hän kävi läpi avustajan kirjoittamaa puhepohjaa läpi.

Johnsonin kerrotaan huudahtaneen: “Kuten Aristotles sanoi… Aristoteles! Eivät nämä ihmiset ole kuulleet Aristotelesta”.

Johnson ruksasi kohdan yli. Texasilaiset maanviljelijät kuulivat puheen joka alkoi:

“Kuten isäukkoni tapasi sanoa…”

Johnson ymmärsi että ihmiset eivät tykkää siitä, että heille puhutaan ylhäältä ja hienostellen. Sen olemme mekin ymmärtäneet. Ja se on hyvä. Sanottiin sitä miksi vain.

Minä siis kysynkin populismista meitä mediassa syyttäviltä:

Mitkä lupauksemme ovat olleet liian suuria? Mistä siis itse luopuisitte? Mitkä linjamme ovat liian monen kannattamia? Miten monta korkeakouluttukintoa pitää kuulijalla olla, että hän olisi puheidemme arvoinen? Ja kuten Iiris Suomela tuossa todisti, kuinka monella suomalaisella on edes se toisen asteen tutkinto, jos emme tee jotain nyt?

Minä haluan että puheenjohtaja pitää kiinni meidän lupauksista. Minä haluan tapella meidän lupauksista kynsin ja hampain. Minä haluan että puheenjohtajaamme ymmärretään. Minä vihreiden jäsenänä aion äänestää sellaista tyyppiä. Sanoi elitti meitä ihan miksi vaan.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Kannatan Emma Karia vihreiden seuraavaksi puheenjohtajaksi

Olen ollut mukana vihreiden politiikan tekemisessä melko todellisella tasolla noin kymmenen vuotta. Tuoreimpina luottamustoimina mainitsen nyt tässä vaikkapa 2009-2013 puolueen valtuuskunnan kahden kauden jäsenyyden ja sen päälle istumani lähes kaksi kautta vihreiden puoluehallituksessa. Jaksoni puoluehallituksessa lähestyy nyt loppuaan ja peräkkäisten kausien maksimi tulee sopivasti täyteen, joten jatkaakaan ei nyt voi. Koen, että näillä pohjatiedoilla on velvollisuuteni vähän analysoida puolueen menestyksen syitä ja pohtia puheenjohtajan valintaa.

Toimintaani on sattunut monenlaista lasku- ja noususuhdannetta. Ehkä vahviten mieleeni ovat jääneet vuoden 2011 eduskuntavaalien romahdus ja siitä lähtenyt itsetutkiskelu ja siitä seurannut nousu nyt kuntavaaleissa. Vuoden 2011 tappion haavat ovat syvät ja eivät vähiten siinä, että puolueen kärki oikeastaan uudistui vasta eduskuntavaaleissa 2015 ja kasvot ovat siksi varsin tuoreita.

Puolueella oli onnea presidentinvaalien kanssa ja samalla aloimme löytää puolueena sellaisia tapoja toimia, jotka tuntuivat vetoavan ihmisiin. Saimme tosiaan menetetyt paikat takaisin eduskuntavaaleissa 2015 ja puolueelle lukuisia uusia valovoimaisia tähtiä. Vaalien seurauksena hallitus samaan aikaan synkkeni ja politiikka polarisoitui voimakkaammin. Vihreille löydettiin tapa puhutella ihmisiä ja aiheitakin syntyi, kun poliittiseen kenttään syntyi tarve modernille vaihtoehdolle. Tässä erityisen tärkeäksi muodostui Ville Niinistön hyvin varhainen ymmärrys siitä, että koulutuksesta oli tulossa erittäin tärkeä poliittinen kysymys.

Vaalien jälkeen vihreät nousivat opposition ehkä tärkeimmäksi ääneksi, koska demareilla oli selvästi oma pelinsä aika hukassa. Näin saavutettiin selvästi uusi kannatustaso, johon vihreät eivät aiemmin ole yltäneet. Uuden eduskunnan alkuvaiheilla saavutettu kannatus saatiin ylläpidettyä ainakin kuntavaaleihin asti. Kuntavaaleissa tehtiin paikallisesti helvetisti töitä, mutta on merkille pantavaa, että tulokset olivat melko tasaisesti kaikkialla nousussa. Minusta tämä viittaa siihen, että politiikassa on onnistuttu valtakunnallisella tasolla. Tietenkin yksittäisissä kunnissa on päästy eteenpäin vielä yleisestä tasosta ja toisaalta aivan muutamissa kunnissa on takapakkiakin tullut – lähinnä muutamissa harvinaisissa yhden valtuutetun kunnissa jääty ilman listaa.

Matka on ollut pitkä, mutta todella mielenkiintoinen. Minusta on olemme onnistuneet löytämään hyviä reseptejä, joilla toiminnan ja kannatuksen taso on saatu korotettua – toivottavasti pysyvästi. Puheenjohtajan vaihdos tulee erittäin mielenkiintoiseen paikkaan.

Mitä puolue tarvitsee puheenjohtajalta?

On tietenkin vaikea erotella, mitkä osat edistymistämme ovat puheenjohtajasta kiinni, mutta näkisin, että ainakin seuraavissa asioissa Ville Niinistön vaikutus on ollut suuri:

  • Puolueen strateginen johtaminen: Ville on pystynyt aistimaan hyvin sitä, mikä on oikeasti tärkeää suomalaisessa politiikassa.
  • Puolueen taktinen johtaminen: Strategian lisäksi Ville on nopea reagoimaan älykkäästi. Tämä on tuonut meille selvän edun suurempiin ja hidasliikkeisiin puolueisiin nähden.
  • Vahva sosiaalisen median osaaminen: Ei ole mitenkään sattumaa, että Ville on hemmetin seurattu politiikko somessa. Hän ymmärtää sisällöt niin hyvin että paitsi osaa reagoida nopessti myös osaa tehdä sen ilman turhaa jargonia.
  • Hyvät puhetaidot: Ville ei ollut aina täydellinen puhuja, mutta hänestä on alkanut hioutua omalla tapaansa mainio sellainen. Varmuus on tuonut rentouden, joka on parhaimmillaan mainiota.

Monet ihmiset tarttuvat sukupuoleen ja asuinpaikkaan puheenjohtajan tärkeimpinä ominaisuuksina. Minusta Villen kohdalla nämä ovat painuneet taka-alalle. Ville on onnistunut esiintymään muutenkin kuin vain jonkun joukon edustajana. Kuvaavasti lehdistä on voinut lukea moneen kertaan: “Olisiko nyt aika valita joku pk-seudun ulkopuolelta?” Se kertonee aika paljon siitä, ettei turkulaisuus ole Vileä juuri määrittänyt.

Itse olen sillä tapaa konservatiivinen, että koen, että pelkästään Villen jättämien aukkojen paikkaaminen tulee olemaan suuri haaste puolueelle. On myös hyvin selvää, etteivät aukot tule täyttymään vain seuraavan puheenjohtajan toimesta, mutta nähdäkseni meidän pitää kehittää yhdessä suunnitelma siihen, miten ne paikataan. Selvää on myös, että tulevan puheenjohtajan on väistämättä täytettävä niistä suuri osa ihan itse.

Keitä on tarjolla puheenjohtajaksi?

Vihreiden puheenjohtajuutta tavoittelevat seuraavat henkilöt:

  • Touko Aalto
  • Emma Kari
  • Krista Mikkonen
  • Maria Ohisalo
  • Olli-Poika Parviainen
  • Ja aivan viime metreillä: Mika Flöjt

Ensimmäinen huomioni on, että meillä on todella kova joukko ehdokkaita. Olen seurannut kaikkien toimintaa läheltä. Tunnen jokaisen ehdokkaan varsin hyvin ehkä Flöjtiä lukuunottamatta ja kaikki ovat paitsi mainioita poliitikkoja myös mukavia ihmisiä. Toivon, etteivät tämän tekstin mahdolliset lukijat ajattele, että minun on vain pakko sanoa näin. Olen nimittäin ihan aidosti tätä mieltä. Ehdokkaat on todella kiva, mukava, osaava, hauska ja mainio porukka ihmisiä ja on minusta selvä, että tämän porukan kanssa meillä on tiedossa mukavia hetkiä myös tämän kilpailun jälkeen.

Toiseksi kilpailu on aidosti kova. Voisin väittää, että kaikki tuloksesta mielestään varmat ihmiset ovat jonkin verran liian vikkeliä arvioimaan tilannetta. Vihreillä äänestämään pääsee koko jäsenistö kirjeäänellä. Tämä tarkoittaa, että meillä pitäisi pohjimmiltaan olla puolueen jäsenistön gallup tarjolla, jotta tilanteen voisi ihan aidosti arvioida. Voi tietenkin mutuilla ihmisten pohjalta ja ehkä jotain pientä voi kertoa esimerkiksi puoluevaltuuskunnan ja eduskuntaryhmien gallupeista. Näissä vahvoilla ovat olleet ainakin Aalto, Kari ja Mikkonen, mutta en laittaisi ihan liikaa painoa näille.

Miksi Emma Kari?

Pohjimmiltaan uskon, että Emmalla on porukasta parhaat edellytykset pitää puolueen kannatus ensin korkealla ja sitten kasvattaa sitä.

Emma pärjää niissä asioissa, missä Ville on pärjännyt varsin hyvin:

  • Puolueen strateginen johtaminen: Etuntee politiikan toimijat ja on hyvin perillä heidän tavoitteistaan. Samalla hänellä on kyky nähdä, miten pienemmät kiistat linkittyvät suurempiin. Se luo hommalle tarkoitusta.
  • Puolueen taktinen johtaminen: Emma on myös niitä nopeaälyisiä tyyppejä, jotka osaavat muotoilla taktiikan tilanteeseen kuin tilanteeseen.
  • Vahva sosiaalisen median osaaminen: Emma on Suomen yksi seuratuimpia some-poliitikkoja. Hänellä on Villen tapaan selvästi kyky puhutella ihmisiä. Erityisesti hän on osannut nostaa yksittäisten ihmisten tarinoita esille sellaisella tavalla, joka linkittää vaikeita abstrakteja kysymyksiä esimerkiksi köyhyydestä ihan tavallisten ihmisten kokemuksiin. Se on suuri taito ja vaikea saada ihan tyhjästä.
  • Hyvät puhetaidot: Emma on – toisin kuin Ville oli hommaan lähtiessä – helvetin hyvä puhuja. Hän osaa tehdä nostatuksia ja hän osaa rakentaa puheen tekstin kuulijaa koukuttavalla tavalla.

Emma pärjää siis vertailussa oikein hyvin. Tietenkin hommaa riittää vielä. Ei kukaan politikko taida olla sellaisenaan valmis puolueen puheenjohtamiseen, vaan homma tulee vaatimaan valtavasti opettelua ja sopeutumista. Sen uskon Emmalta sujuvan.

Itse kirjoitan ääneeni Emman nimen ensimmäiseksi. Täytän myös muut paikat tarkasti ja harkintaa käyttäen. Siirtovaalitavassa kannattaa täyttää koko lomake.

VIhreiden jäseneksi ehtii vielä 15.5.2017 asti liittyä. Nyt kannattaa liittyä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Demokratian vaikeuksista kohti tulevaisuuden osallisuutta -raportista

Selailin läpi Sitran julkaiseman Elina Kiiski Katajan kirjoittaman raportin Demokratian vaikeuksista kohti tulevaisuuden osallisuutta. Lyhyeksi Facebook-räntiksi tarkoittamani teksti venyi niin pitkäksi, että päädyin julkaisemaan sen tässä blogissani.

Sinällään yleistunnelma raportista on varsin hyvä. Siinä käsitellään erityisesti deliberatiivisen demokratian näkökulmasta asioita varsin hyvin ja asiallisesti. Pidän myös siitä, että demokratiaa ei nähdä omana saarekkeenaan, vaan esimerkiksi tulonjakoon liittyviä ongelmia nähdään tosi tärkeänä – ehkä jää hiukan auki, miten ne pitäisi ratkaista, mutta jo ratkaisun etsiminen osoittaa minusta hyvää kokonaisvaltaista ajattelua. Mietin kuitenkin vähän sitä, että konkreettisten askelten pitäisi olla vahvempia. Käyn läpi alla nopeasti ehdotetut askeleet.

Ehdotus A: Vauraudenjaon polttavat kysymykset ratkaistava.

Varmaan ilmeinen kysymys on, että miten hitossa. Asian tärkeys tavallaan tunnustetaan laajalti, mutta vallanpitäjissä vähemmän. Miten vaikkapa kaikista rikkaimman promillen ahneus oikeasti pidettäisi aisoissa?

Ehdotus B: Luottamuksen ja dialogin vahvistaminen

Hieno juttu. Erityisen hyvä ajatus siitä, että useilla instituutioilla kuten kyläkouluilla ja kirjastoilla on piilofunktio luottamuksen lisäämisessä ja dialogin herättelyssä. Tätä pitäisi tehdä näkyvämmäksi. Oikein hyvä.

Ehdotus C: Kuulemisesta kansalaiskeskusteluun

Deliberatiivisen demokratian ihanteita mukaillen toivotaan, että esimerkiksi eduskunnan pitäisi kyetä dialogiin kansalaisten kanssa. Olen periaatteessa tällaisen ajattelun puolella ja luulen, että esimerkiksi pienten ryhmäkeskustelun ja tiedonjakelun malleista voisi saada hyviä juttuja aikaiseksi. Toisaalta joskus minusta tuntuu, että näitä järjestelmiä eniten ajavilta unohtuu, että myös edustuksellisessa demokratiassa vaaleissa valituilla on oikeus vallankäyttöön. Jos vaikkapa satunnaisesti valitulle joukolle ihmisiä annetaan ihan oikeaa valtaa, on selvää, että tämä valta joskus on ristiriidassa demokraattisesti valittujen päättäjien vallankäytön kanssa. Mitä silloin kuuluu tehdä? Kai voidaan käydä dialogia, mutta kuka lopulta päättää? Tavoite on kuitenkin ehdottomasti hyvä ja on varmasti hyvä, ettei kuuleminen jäisi tosiaan vain muodollisuudeksi.

Raportti haluaisi myös, että puolueet hyödyntäisivät kansalaiskeskusteluita omassa ohjelmatyössään. Tämä on varmaan hyvä ajatus, mutta rehellisesti sanottuna ihan siinä oman jäsenistön osallistamisessakin riittää vielä melkoisesti sarkaa.

Ehdotus D: Puolueiden toimintamallien radikaali uudistaminen

Tämä osa nojaa aika paljon SDP:n ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiön Kenen demokratia? -raporttiin ja EVA pamflettiin Pelastakaa puolueet. Rehellisesti sanottuna kummatkin pamfletit tuntuvat hiukan ohittavan nuoremmissa puolueissa tehdyn demokratiatyön. Käytännössä tunnutaan toivovan, että puolueiden pitäisi olla moniäänisempiä. Ihan kiva mutta toisaalta sitten käy mielessä, meneekö kaikki linjaaminen vain puuhasteluksi. Joku jossain joskus käyttää valtaa aina, jos se ei ole puolueen virallinen hieman hierarkkinen organisaatio – se on joku porukka jossain. Tässä nähdään, että asia paranisi ihan itsestään vain jakamalla valta verkostoille. Eikö äänestäjillä kuitenkin ole oikeus vähän tietää, mitä saa, jos äänestää puoluetta? Kuka päättää, mitä hallitusneuvotteluissa halutaan? Puolueiden pitää olla moniäänisiä, koska ne koostuvat monista eri linjoilla olevista ihmisistä, mutta toisaalta puolueella on niitä hetkiä, kun pitää päättää, mitä kannatetaan ja mitä ei. Mitä silloin tehdään?

Tässä yksi minussa pahoja väristyksiä herättänyt kappale:

”Tulevaisuuden puolueet eivät antaisi suoria toimintaohjeita vaan loisivat skenaarioita, joista valittaisiin paras vaihtoehto ja puolueet kohdentaisivat energiansa siihen, miten ne parhaiten parantaisivat todennäköisyyksiään kulkea parhaita skenaarioita kohti. ”

Ymmärrän sen, että tulevaisuudentutkijat pitävät skenaarioita arvokkaana työkaluna. Ymmärrän myös sen, että on hyvä hahmottaa, että usein tavoitteisiin voidaan päästä käyttäen useampia keinoja. Olen kuitenkin vähän sitä mieltä, että meille jää aika torsoja ohjelmia, jos puolueet vain maalavat muutaman tulevaisuuden ja valitsevat niistä yhden johon pyrkivät. Jonkun jossain joskus pitää jälleen valita ne keinot, joita puolue kannattaa ja sillä jollakulla jossain joskus on valtava määrä valtaa.

Yhdyn täysin siihen, että puolueet käyttävät digitaalisia työkaluja liian vähän. Toisaalta koen vähän ristiriitaisena sen, että esimerkiksi jäsenäänestyksiä halutaan lisää ”linjakysymyksistä”. Eikö tuossa aiemmin haluttu skenaarioita? Sinällään internet ei myöskään ole erityisen tarpeellinen väline esimerkiksi puheenjohtajasta äänestämiseen, kuten vaikkapa vihreiden esimerkki osoittaa.

Aiheesta raportissa halutaan, että puolueet vuorovaikuttaisivat ulkopuolisen maailman kanssa lisää. Ihan hyvä idea totta kai. Tässä on paljon perää. Itse toivoisin, että esimerkiksi tieteen kovimpia nimiä uskallettaisi vetää hihasta ja pyytää kommentoimaan vaikkapa puolueiden ohjelmia. Tällaisen työn pitäisi olla ihan tärkeä tapa vaikuttaa yhteiskuntaan. Mutta toisaalta se on todella vaikeaa, jos puolue on vain verkosto toisistaan välittämättömiä ihmisiä, jotka huutavat aivan eri linjoja ja sitten joku jossain joskus päättää. Puolueet eivät minusta voi olla ihan hulivilijengejä ja muita ihmisiä kiinnostavia vaikuttamisen paikkoja. Ainakin tässä on helposti ristiriita.

Kaipaisin jotain enemmän. Missä ovat vaikkapa puolueiden ohjelmatyön sankareiden kouluttaminen julkisin varoin? Ehkä kouluttaminen tekemään vaikkapa yhteistyötä? Missä on resurssien ohjaaminen tähän jotenkin väkipakolla?

Ehdotus E: Pitkän aikavälin politiikan työkalujen hyödyntäminen

Raportti toteaa, että on hyvä olla esimerkiksi tulevaisuusvaliokunnan, tulevaisuuskatsausten ja * köh * Sitran kaltaisia tahoja, jotka katsovat asioita pidemmällä perspektiivillä. Mikäpä siinä! Itse ehkä miettisin, miten tätä tietoa saataisi enemmän vaikkapa puolueiden ohjelmatyön käyttöön. Aika monet raportit ja vastaavat jäävät vain kellumaan nettiin aika harvan lukemana. Toisaalta raportti ei oikein mieti tällaisten työkalujen suurinta hankaluutta: Jos niillä on ihan oikeasti, oikeasti valtaa rajoittaa päätöksentekoa, on käsissämme helposti ristiriita nykyisin valitun poliittisen johdon ja jonkun aiemmin muotoillun menetelmän välillä. Tämä voi olla ongelma tai voi olla olematta, mutta se on epäilemättä syynä siihen, miksi lainsäätäjät harvoin rajoittavat seuraavien lainsäätäjien toimintaa.

Ehdotus F: Uudistuva, avoin ja ihmiskeskeinen hallinto

Lisää kokeiluja ja parempaa hallintoa. Eipä tätä vastustaakaan voi.

Ehdotus G: Yhteiset oppimisprosessit päätöksentekoa varten

Kun aiemmin nostin esiin huonoja väristyksiä herättäneen kappaleen, lienee hyvä nostaa parempia väristyksiä aiheuttanut kappale:

”Toistaiseksi tiedontuotannon rahoitusta ei ole suunnattu niin, että tämän kaltaisia päätöksentekijöiden ja eri tahojen yhteisiä oppimisprosesseja nähtäisiin osana hallintoa. Rahoitus on suunnattu vahvasti tiedontuotantoon (tutkimusrahoitus) ja joiltakin osin tiedon hyödyntämiseen vuorovaikutuksessa yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa (strateginen tutkimusrahoitus). Tulevaisuudessa voi näiden lisäksi kuitenkin nousta esiin uusi tiedon ulottuvuus, joka nimenomaan kattaisi tiedon yhteisen prosessoimisen, tulkitsemisen sekä hyödyntämiseen ongelmanratkaisussa.”

Tässä näen ihan paljon todellisiakin ongelmia. Suuri haaste on kuitenkin löytää ihan oikeasti ne isommista linjoista päättävät toimijat. Helposti moni näennäinen politiikan tekijöiden ja tieteentekijöiden dialogia hakeva tapahtuma menee poliitikon esiintymisareenaksi. Ja politiikkoihin kohdistuva viestintä menee helposti aika häikäilemättömäksi lobbaamiseksi. Tällaisesta olisi hyvä päästä vähän eteenpäin, mutta eihän se ihan helppoa ole. Politiikkojen pitäisi miettiä kovin paljon enemmän sitä tietoympäristöä, missä he toimivat. Ehkä joku tällainen yhteinen ponnistelu voisi olla hyvä ja arvostan sitä, että se nähdään tässä oppimisen muotona. Se voi olla hyvä idea.

Ehdotus H: Läpi elämän kestävä koulutus

Laadukkaan koulutuksen puolesta puhuvat kaikki ja sitä puolustavat melkein kaikki (kuvittele tähän merkitsevä katse kohti hallituspuolueita ja niiden leikkauksia). Olen melko vakuuttunut, että tässä pitäisi tehdä jotain. Tässä puhutaan Singaporen oppimistilistä ylistävään sävyyn ja mikäpä siinä, mutta toisaalta tulee vähän mieleen, että on meillä aika iso vapaan sivistystyön kenttä Suomessakin. Mikä sen ongelma on? Miksi koulutusseteli olisi selvästi sitä parempi vaihtoehto? Olisiko koulutusseteli ylipäätään vaihtoehto sille? Miten paljon rahaa tähän tarvittaisi? Eli oikein mainiota ja tärkeää, mutta vaikeita valintoja toteuttamisessa olisi edessä vielä-.

Ehdotus I: Globaalia päätöksentekoa ja lähidemokratiaa

En taida ihan saada kiinni, mitä näillä varsinaisilla ehdotuksilla tässä halutaan. Ilmeisesti globaaleja ongelmia pitäisi ratkaista jotenkin globaalisti, mikä kuulostaa kivalta. Myös pitäisi ratkaista lokaaleja ongelmia lokaalisti, mikä myös kuulostaa kivalta.

Ehdotus J: Identiteettipolitiikka on vaikea mutta pakollinen keskustelunaihe

Raportti haluaa taklata identiteettipolitiikan deliberatiivisilla menetelmillä ja sovittelulla. Näitä on varmaan hyvä harrastaa, mutta hiukan tohdin epäillä, onko näin valtavan kovaa voimaa ihan oikeasti mahdollista ottaa hallintaan näin yksinkertaisesti. On myös vähän vaikea nähdä, että identiteettipolitiikka ja arvopolitiikka olisi jotenkin itsestään ristiriitaisempaa kuin ”muu” politiikka. Nähdäkseni kaikessa politiikassa on mukana konflikti – muutoin asia ei ole oikein poliittinen.

Ehdotus K: Teknologia uhasta demokratian palvelijaksi

Ehdotuksessa todetaan, että algoritmeja pitäisi valvoa lisää ja vaikkapa valheita pitäisi laittaa enemmän kuriin. Ikävä kyllä päävaatimus jää vain lisätutkimuksen vaatimiseksi ja päätöksentekijöiden ”havahtumiseen”. Itse toivoisin, että voisimme jo pikkuhiljaa siirtyä toiveiden esittämisestä vaatimuksiin vaikkapa Facebookin kokoisille toimijoille. EU näytti aika hyvin tietä Right to be Forgotten -säädöksillä. Uskon, että tässä olisi lopulta paljon enemmän toimintavapautta kuin mitä suuri osa ihmisistä kuvittelee. Meillä vain on vallassa liikaa poliitikkoja, jotka ajattelevat, että on yritysmyönteistä politiikkaa olla vaatimatta mitään isoimmilta yrityksiltä. Sekin pitäisi uskaltaa sanoa ääneen.

Ehdotus L: Radikaalit uudistukset käyttöön

Kappaleessa on ihan mielenkiintoista visiointia. Esimerkiksi siinä ehdotetaan, että osa edustajista voisi olla arvalla valittuja. Ihan hauska ajatusleikki, mutta toisaalta voi minusta ihan aiheesta kysyä, miten se toimisi edustuksellisen demokratian kanssa. Jos eduskuntapuolueet saisivat ulkoa päin satunnaisen määrän lisätyyppejä mukaansa kauden alussa, tapahtuisiko mitään radikaalia uutta oikeasti? Entä mitä tapahtuisi edustuksellisen demokratian uskottavuudelle?

Kappaleessa mietitään edustuksellisen demokratian kausien rajaamista yhteen tai kahteen. Ihan hyvä idea ja olemmehan me vihreätkin tätä vähän ehdotelleet esimerkiksi rotaatiosääntöjen muodossa kansanedustajille. Me kuitenkin lähdimme siitä, että takaisinkin saisi tulla, kunhan vähän aikaa jaksaisi käydä katsomassa katsomon puolta. Itse näkisin suureksi haasteeksi sen, saisivatko kauden tai pari istuvat edustajat aidosti kiinni siitä, mitä tapahtuu vai valuisiko valta virkamiehille, puolueorganisaatioiden vaihtumattomille osille tai joillekin muille?

Raportti haluaa ottaa keinoälyn mukaan hallitukseen ministerin paikalle ja valiokunnaksi. Nooooooh. Tässä taidetaan mennä vähän asioiden edelle. Todellisessa maailmassa Amazonin markkinointitekoäly yrittää kaupata ihmiselle imuria, koska hän osti imurin viime viikolla. Ihan hyvää visiointia jotain tulevaa varten, mutta sanotaan nyt niin, että suhtaudun melkoisen skeptisesti ajatukseen vielä tänään.

Päätöksentekijöille halutaan kursseja, joissa käydään katsomassa tavallista elämää. Kaunis ajatus mutta takaan, että se menisi vähän sirkukseksi. Kansanedustajille ja muille politiikoille julkisuus on tärkeä areena ja julkisuus kulkee nykyään kätevästi kännykässä mukana. Jokainen poliitikko yrittää edustaa kansaa ja yrittää löytää yhtymäkohtia heidän arkeensa. Se miten tämä yhteys ihan, ihan oikeasti varmistettaisi, on minusta aika vaikea kysymys.

Puolueet halutaan vaihtaa ”aatteellisiin intressiryhmiin”. Sitten kun tietäisin, mikä näiden ero on, voisin ottaa asiaan kantaa. Puoluekenttä voi olla osin vanha, mutta ei se nyt ihan edusta niitä konflikteja, mitä se edusti joskus kauan sitten. Kansa voi ihan hyvin kuntavaaleissa äänestää johtoon piraatit, natsit ja eläinoikeuspuolueen. Se on kansan oikeus, mutta en tajua, miten tätä nyt suoraan pitäisi potkia eteenpäin. Meistä monella on ihan kelpo koti jossakin puolueessa ja onpa näitä puolueita joku ilmestynyt kentälle vähän eri historian vaiheissa.

Yhteenveto

Selailemisen arvoinen raportti, vaikka en kaikesta olekaan samaa mieltä. Meillä on ehkä vähän liian vähän kanssakäymistä tämän alan käytännön tekijöiden ja teoreetikkojen välillä ja se hiukan näkyy tässäkin. Yksi tekijä voi olla siinäkin, että puolueet ovat aidosti aika eri vaiheissa osallistamisen kanssa. Osa turhautumisestani tulee varmasti siitä, että vihreiden pienen pieniä askelia ei oikein huomata. Varmaan toisen puolueen kannattajalla tai tekijällä olisi sama tunnelma, mutta hiukan eri kohdissa.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Trump ja poliittinen korrektius

Sanna Ukkola syyttää Trumpin noususta poliittista korrektiutta Ylellä jutussaan Poliittinen korrektius leviää, trumpit hierovat käsiään: “Vaikka Trump ei voittaisi vaaleja, trumpeja tulee lisää. Siitä pitää huolen äänekäs vähemmistö, joka haluaa määritellä sen, mistä saa puhua ja millä tavalla.”

Trump-ilmiö ei syntynyt poliittisesta korrektiudesta

Jos poliittinen korrektius on syynä Trumpeihin, miksi trumpeja on syntynyt kuin sieniä sateella vähän joka maassa? Poliittinen korrektius on kai yleisesti yhdysvaltalaiseksi ilmiöksi mielletty ja siitä huolimatta Trump saapui vasta nyt. Trumpin kaltaisia populisteja on kuitenkin nähty Euroopassa jo useita kappaleita aiemmin.

Tietty tietenkin oikeasti Trump ei ole ensimmäinen trump. Yhdysvaltalainen politiikka on aina sisältänyt George Wallacen kaltaisia hahmoja. Wallacen aikana poliittista korrektiutta ei ollut keksittykään, mutta populismi houkutteli valkoisia silloin jo ihan hyvin.

Ei sitä voi kuitenkaan kieltää, etteikö poliittinen korrektius esiintyisi Trumpin puheissa ihan kohtuullisen paljon. Trumpin yksi hohto on ollut – useiden muiden populistien tapaan – se, että hänen katsotaan puhuvan suoraan ilman kiertoilmauksia. Toki tämä merkillistä suoruutta, sillä tosiasiassa Trumphan puhuu naurettavan epätarkasti siitä, mitä oikeasti tekisi. Trumpin puheissa hänen edustama tulevaisuus on vain great, huge ja big ja Clintonin crooked, bad ja nasty.

On todella ilmeistä, ettei poliittinen korrektius ole se populismia animoiva voima kuin mitä esimerkiksi Ukkola maalailee.

On kuitenkin ihan totta, että nykyaikainen populismi on luonut poliittisesta korrektiudesta jonkinlaisen vastapoolin itselleen. Kyllä se sana “PC” varmasti on löytynyt jokaisen oikeistolaisen radiojuontajan puheista jokseenkin yhtä kauan kuin termi on ollut olemassa. Meidän populismimme keräsi voimaa hommaforumilta – Yhdysvalloissa riitti peräkylien radiokanavien juontajia. Kummassakin toki luotiin vastakuvaa siitä, ketkä ovat oman ryhmän viholliset. Löytyi lattea litkittävä eliitti mokuttamista ja – kyllä – myös huolehtimassa poliittisesta korrektiudesta.

Mutta mikä poliittinen korrektius?

Poliittinen korrektius on ihan todellinen asia. Termi on kuitenkin sen vastustajien. Esimerkiksi itse lähinnä käyttäisin sitä terminä vain pienellä ironialla sävytettynä, kun yritän sanoa tai kirjoittaa jotain vähän epäkorrektin ja korrektin rajamailla liikkuvaa ja en saa sanoja ihan järkevästi ulos suustani tai näpeistäni irti.

Miksi joskus on syytä olla kriittinen siitä, miten asiat ilmaisee? Siksi että sanat muovaavat mielen mallejamme ja mielen mallimme muovaavat sitä, miten näemmä maailman ja kaikki tämä yhdessä muuttaa sitä, miten yhteiskuntana kohtelemme ihmisiä. Jos jossain määrin uskoo, että sanoilla on väliä, on varmaan merkitystä sillä, miten toisistamme puhumme. Tämän aivan täydellisen uskottavan ajatusrakennelman aivan ilmeinen johtopäätös osalle akateemisesta maailmaa ja suurelle osalle poliittisia aktiiveja on, että pitää miettiä, miten asioista ja ihmisistä puhutaan.

Itse asiassa poliittinen korrektius yleensä tarkoittaa lähinnä sitä, millä termeillä joistakin ihmisryhmistä puhutaan. Melkein mitään muuta ei ole tavallisen tyypin tarvinnut asioista tietää. Miksi sitten sillä on väliä, millä termillä ihmisistä puhutaan? On ryhmille itselleen ollut voimauttavaa se, että he voivat päättää termin, jolla heitä puhutaan. Oikea termi on tavallaan ryhmän itsemääräämisoikeuden tunnustamista. Se on iso juttu.

Poliittinen korrektius on siis käytännössä esimerkiksi sitä, että sanoo perussuomalaista perussuomalaiseksi, jos perussuomalainen pitää termiä persu vääränä. Itse tein näin, kunnes alkoivat itse nimittää itseään persuiksi. Tämä oli tapani ilmaista sitä, että minusta on oikein kunnioittaa ihmisiä ihmisinä, vaikka nyt olisikin suuresta osasta asioita eri mieltä.

Poliittinen korrektius on yleisesti ottaen lähinnä sitä, että suhtautuu toisiin kunnioittavasti.

Onko poliittinen korrektius mennyt tai menossa överiksi?

Olen itse mielenkiinnolla seurannut keskustelua erityisesti Yhdysvaltain collegeissa tapahtuvista asioista. Internet-feminismi on selvästi kiihdyttänyt vauhtiaan ja se on alkanut näkyä Tumblrin ulkopuolellakin. Akateemisempaa feminismiä on popularisoitu ja sen ideat ovat alkaneet siirtyä käytäntöön siellä, missä on paljon politiikasta innostuneita internetin käyttäjiä ja Yhdysvalloissa tämä tarkoittaa lähinnä kampuksia.

Ei tarvitse kovin paljoa googlata niin löytää jonkinlaisen hankalan esimerkin tästä nykyaikaisesta kulttuurista. Esimerkiksi tätä juttua hahmotellessani törmäsin Telegraphin juttuun, jossa kerrottiin erään opiskelijan joutuneen vääntämään oikeudestaan olla opiskelijakunnan kokouksessa hänen nostettuaan kätensä erimielisyyden osoituksena. Vastaavia juttuja tai ainakin juttuja, jotka nopeasti kerrottuna vaikuttavat vastaavilta, on aika helppo koota pidempiäkin listoja. Osa jutuista varmaan kuulostaisi vähän vähemmän pahalta, jos perspektiivi niihin olisi toinen, mutta osa näistä on varmasti aidosti hankalia.

Tästä yleensä siteerattu kriittinen ja hyvä kirjoitus on Greg Lukianoffin ja Jonathan Haidtin The Coddling of the American Mind, jonka kehotan lukemaan. Lukianoff ja Haidt artikuloivat hyvin sen, että on hankalaa, jos vapaata ideoiden vaihtoa rajoitetaan akateemisessa maailmassa. Rajoittaminen ei myöskään kirjoittajien mielestä palvele itse tarkoitustaan ihmisten mielenterveyden suojelemisessa. Heidän mielestään olisi parempi, että ihmiset totutettaisi kohtamaan myös rankastikin erilaisia mielipiteitä. Minusta kirjoittavat lienevät pääosin oikeassa.

Mutta – ja tämä on nyt tärkeä pointti – Yhdysvaltalaisilla kampuksilla ei kannateta Trumpia. Yhdysvaltalaisilla kampuksilla puhaltavat vasemmistolaiset tuulet. Siellä on enemmän kysymys siitä, onko Clinton riittävän vasemmalla vai ei. Itse asiassa toinen kirjoituksen kirjoittajista on puhunut nimenomaan ongelmana siitä, että käytännössä akateemiset instutuutiot ovat Yhdysvalloissa demokraattien hallitsemia lähes täydellisesti.

Itse vähän epäilen Lukianoffin ja Haidtin ja useiden muiden aiheesta kirjoittaneiden kuitenkin hieman yleistävän räikeimpiä kampuskokemuksia kovinkin yleisiksi. Häirintä, vähättely ja ties minkälaiset syrjinnän muodot ovat varmaan Yhdysvalloissakin enemmän ihmisten elämää häiritseviä kokemuksia kuin joskus näiden estämisessä överiksi menevä toiminta. Näin se on ainakin Suomen korkeakoulumaailmassa.

Vaikka poliittisella korrektiudella lyödään kiistämättä julkisuudessa vasemmistoa ja muita liberaalimpia voimia, on päivän selvää, etteivät sen liepeillä olevalle ajattelulle eniten altistuneet ihmiset oikeastaan ole populistien kohdeyleisö. Lyöminen tapahtuu vain siinä viholliskuvan maalailussa.

Linja on enemmänkin: “Katsokaa nyt, mitä hörhöä ne ovat siellä keksineet. Pakottavat vielä teidätkin tähän mukaan!”

Mistä Trumpissa oikeastaan oli kyse?

Olen lukenut aika paljon Trumpin noususta näiden vaalien alla. Yhdysvaltalainen media tarjoaa niin valtavan määrän analyysejä aiheesta ja loppua niille ei tunnu olevan vieläkään näkyvyssä. Minulle vahvimman argumentin Trump-ilmiön taustasta on esittänyt Voxin julkaisema Zack Beauchampin White riot: How racism and immigration gave us Trump, Brexit, and a whole new kind of politics. Ryöstöviljelen sen ajatuksia varmaan tässäkin tekstissä paljon.

Yhdysvaltalaisessa keskustelussa poliittinen korrektius on ollut lähinnä jonkun vastuutaan Trumpista pakenevan lievästi järkevämmän republikaanioikeiston selitys yhtään millekään näissä vaaleissa. Vakavammin kaksi selitystä Trumpin nousulle ovat pitkälle olleet:

  1. Trump on vastaisku eliitille hylätyiltä ja kärsiviltä valkoisilta duunareilta. He ovat kohdanneet globalisaation ja rakennemuutoksen ja he kärsivät. Nyt tämä ahdistus purkautuu Trumpin kautta.
  2. Trump on herättänyt sellaisia rasistisia mielipiteitä, joita ihmisillä on ollut piilossa ja ratsastaa nyt niillä.

Beauchamp argumentoi tiukasti dataan vedoten, että se yhteinen tekijä populismille ympäri maailmaa Brexitistä, Le Peniin ja Trumpiin on ollut nihkeä suhtautuminen maahanmuuttoon ja etnisesti ulkopuolisiin ryhmiin. Beauchamp ei tuo keskusteluun vain mielipiteensä vaan hän tuo myös datan. Se on vakuuttavaa. Trumpin suosio ei korreloi taloudellisen pahoinvoinnin kanssa kovinkaan hyvin, mutta korreloi nihkeään ihmisten suhtautumiseen etnisesti ei-valkoisiin. Kun puhutaan valkoisista ihmisistä, nihkeän suhtautuminen ei-valkoisiin ihmisiin on tekniseltä nimeltään rasismia.

Paljon bittejä on virrannut tiedonvaltateillä rasistisen puheen erottamisessa maahanmuuttokriittisyydestä, mutta aika suuri osa vaalipuheesta kuitenkin loppupeleissä näyttää äänestäjissä vetoavan nimenomaan ihmisiin, jotka suhtautuvat aika lailla selkeästi rasistisesti ryhmiin, jotka tänne sieltä jostain tulevat. Vaikka on totta, että ihmiset eivät yleensä tykkää nimittää itseään rasistiseksi, on aika helposti mielipidekyselyssäkin mahdollista erottaa käytönössä sitä tarkoittavat mielipiteet. Ja ne mielipiteet korreloivat populismin kannattuksen kanssa ympäri läntistä maailmaa.

No rasismia on toki ollut aiemminkin. Silti populistit olivat pitkään vähän pienempi ilmiö lännessä. Syy on ainakin osittain siinä, että nyt vähemmistöt näkyvät. Vähemmistöt näkyvät televisiossa. Vähemmistöt näkyvät poliitikkojen puheissa. Joillakin vähemmistöjen jäsenillä näyttää menevän ihan hyvin. Heitä näytetään arvostavan. Heitä on myös enemmän.

Ja sepä harmittaa joitakin ihmisiä. Tästä on kirjoittanut puolestaan hyvin Arlie Russell Hochschild, jonka ajatus löytyy hienosti kiteytettynä Brad Plumerin haastattelusta. Hochschild vietti aikaa Trumpin kannatuksen ytimen kanssa. Hän löysi sieltä koko porukalle sopivan syvätarinan (deep story), jota hän oli koetellut haastateltaviensa kanssa ja he olivat siihen tyytyväisiä.

Syvätarinan mukaan ihmiset ovat jonossa mäelle. Mäen päällä odottaa amerikkalainen unelma. Ihmiset ovat jonottaneet, uhranneet paljon, yrittäneet parhaansa ja jonottaneet palkkiotaan. Viime aikoina on tuntunut, että jono etenee yhä hitaammin. Ja nyt näyttää siltä, että ihmisiä kiilaa ihmisten eteen: maahanmuuttajia, mustia, naisia, pakolaisia ja jopa öljyn vahingoittamia lintuja. Oikominen ei tunnu reilulta. Ja siellä jonon sivussa on Barack Obama ohjaamassa nämä ihmiset epäreilusti jonon ohi. Eli liittovaltiokin on oikojien puolella.

On nimittäin tärkeä ymmärtää, että vaikka Trumpissa ei ole kyse ihmisten taloudellisesta kärsimyksestä, siinä on kyse kuitenkin siitä, että tuntuu vähän pahalta. Yksi ihmisenä olemisen yhteisistä kokemuksista nimittäin on, että aina tuntuu vähän pahalta. Jollain tapaa. Jos ei tunnu pahalta juuri nyt, voi miettiä ihmisiä, joilla menee vähän paremmin ja sitten ainakin tulee paha mieli.

Ihmisten onnellisuus on aika paljon kiinni siitä statuksesta, minkä he kokevat itsellään olevan yhteisössään. Ikävästi näyttää siltä, että meillä oli merkittävä osa porukkaa, jonka itsetunto on osittain ollut sen varassa, että meillä on pitkään ollut ryhmiä, joilla on mennyt huonommin kuin vaikka “tavallisella” duunarilla. Nyt kun näitä muita ryhmiä ei enää työnnetä maanrakoon – ainakaan ihan niin kovaa kuin joskus vaikkapa yhdysvaltalaisen täydellisen avoimen rotusorron aikoina – näyttää siltä, että porukka on päässyt heteroseksuaalisesta valkoisesta miesduunarista ohi.

No mitä on tehtävä?

Ukkolan tekstin loppupäätelmä on aika ilmeinen. Jos poliittinen korrektius aiheuttaa trumpit, on varmaan syytä vaan höllätä poliittisen korrektiuden kanssa. On vähän hassua ajatella, että n-sanan viljely kadulla vaikkapa jotenkin häätäisi populistit pois. Toisaalta yhdysvaltalaisten kampusten safe spacejen lakkauttaminen tuskin myöskään tekee mitään Trumpille tai Trumpin seuraajalle, kun niiden poissaolo tuskin millään tapaa välittyisi Trumpin tai muiden populistien kannattajille.

Sen sijaan analyysissä, jossa hyväksytään populismin juurisyiksi rasismia, rotupohjaisten etujen pois ottamista ja kummastakin kertova syvätarina, on todella paljon vaikeampi sanoa, mitä pitäisi tehdä.

Olen itse todella varma, ettei oikea strategia ole sanoa, että populistiset poliitikot ovat rasisteja ja kaikki heidän kannattajansa ovat rasisteja. Yhdysvalloissa tällaisella puheella on hiukan parempi mahdollisuus pärjätä muuttuvan demografian vuoksi, mutta kansaa jakava strategia olisi toimiessaankin eli silloin, kun se houkuttelisi pikkuhiljaa kasvaneet vähemmistöt äänestämään.

Minun pieni ja naiivi ajatukseni on, että ihmisille yksinkertaisesti pitäisi vaan luoda enemmän yhteyksiä niihin ryhmiin, joiden he kuvittelevat oikovan ohitsensa. Tämä on varmaan pitkäaikainen projekti. Äkkiä ollaan myös siinä tilanteessa, että jonoon “oikaisseet” ovat äkkiä niitä, jotka kokevat, että heidän ohi oiotaan. Vaikkapa Yhdysvalloissa näin on jo käynyt joillekin aiemmin syrjityille vähemmistöille. Osa vaikkapa irlantilaisten jälkeläisistä on iloisesti rakentamassa rajaa Meksikon rajalle. Muutosta tapahtuu vaikka ei nyt ihan järkyttävän nopeasti.

Suurempia muutoksia odotellessa saattaisi olla vakavan miettimisen paikka, miten voitaisi jotenkin ilmaista kaikille jonossa seisoville ihmiselle, että häntä arvostetaan. On hankalaa, jos ajattelemme olevamme vain jonkinlaisessa status-kilpailussa koko muuta maata vastaan. Siinä kovin harva voi pärjätä.

Vaikka Trump häviäisi ensi viikolla, on demokratian kannalta aivan oleellista, miten käsittelemme populismia ilmiönä. Sen juurisyihin tarvitaan paitsi terävämpää analyysiä myös lisää ratkaisuyrityksiä. Niitä on näkynyt ihan liian vähän ja totuus on myös, että populismi ei ole lääke populismin juurisyihin – en usko, että Suomessakaan perussuomalaisten hallituskauden jälkeen kovin suuri osa ajattelisi heidän peruskannatuksensa syistä kadonneen. 

Kuvalähde: Donald Trump by Gage Skidmore 10.jpg, leikattu, alkuperäinen kuvaCC BY-SA 3.0

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Uudessa Vihreän särmiön jaksossa keskustelemme poliittisista nuorisojärjestöistä ja poliittisista virkanimityksistä. Erityisesti nuorisojärjestöjuttu menee mukavien aikojen muisteluksi, mutta on aina yhtä kivaa!

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Ideologiasta ja järjestä

Minä olen punavihersokea. En näe jotain punaisen sävyä maailmassa lainkaan. Kun asia silloin tällöin tulee puheeksi, tavanomaisella näöllä varustetut ihmiset usein kysyvät, miltä se maailma sitten näyttää. Sanon, että aikalailla siltä niin kuin teistäkin. Ne mansikat ja puolukat vaan hukkuvat sinne vihreään eivätkä pompahda sieltä esille. Vaikka punavihersokeus kulkeekin meidän suvussamme, meni aika kauan ennen kun tajusin olevani punavihersokea. Ihminen nimittäin ei tajua signaalin puutetta vain signaalin ja silmästäni ei tule signaalia aivoihin asti.

Olen miettinyt, että ideologian ja värien näkemisen välillä on löydettävissä jonkinlainen analogia. Kun EK:n tyyppi esittää monimutkaisen uuden idean, joka kuitenkin lopulta vaatii työntekijöitä tekemään suuria myönnytyksiä, minä näen oikeistolaisen ideologian. Kun vasemmistolainen päätyy monimutkaisen kuvion kautta esittämään valtion yritysomistusten lisäämistä, minä näen vasemmistolaisen ideologian.

Ihminen voi olla myös ideologialle sokea. Tästä täysin tyylipuhtaan suorituksen voi katsoa EVA:n julkaisemasta Pelastakaa puolueet! -pamfletista. Kirjan kirjoittajat, Taru Tujunen, Mikael Jungner ja Matti Apunen, osoittavat tekstillään, etteivät he näe ideologioita.

Esimerkiksi pamfletti esittää kirjassa hehkutettavalle tavoittelemisen arvoiselle uudelle puolueelle seuraavaa:

Uudelle puolueelle ei ole ongelma etsiä ja rekrytoida vahvistuksia ei-ideologisin perustein esimerkiksi ekonomistien, ohjelmistoinsinöörien, tilastotieteilijöiden, matemaatikkojen tai politologien joukosta.”

Sinällään tietenkin näin henkisesti kvantitatiivisten tieteiden puolelta tulevana arvostan kovasti sitä, että kirjoittajat arvostavat myös muita kuin valtiotieteilijöitä, mutta päähuomioni kuitenkin kiinnittyy sanapariin “ei-ideologisin perustein”. Rekrytointi poliittiseen työhön pitäisi siis tehdä “ei-ideologisin perustein”. Minä väitän, että kirjoittajilla on täysin hukassa se, mikä lopulta on liima, joka pitää puolueet kasassa. Minulle vastaus on yksinkertainen: puolueet pitää yhdessä ja erottaa toisista puolueista ideologia. Jos rekrytoinnit tehdään ilman ideologista pohdintaa, niin onnea vaan puolueen pitämiseen kasassa ja yhteisellä missiolla.

Kirjassa on myös hyviä pointteja, mutta niitä on vaikea erottaa räikeän ilmeisen sokeuden alta. Vähän samoin kuin teillä olisi vaikeuksia nähdä – todennäköisesti lähes olemattomia – taiteellisia meriittejä minun luontoaiheisissa maalauksissa, jos teoksen mansikat ja puolukat olisivat vihreitä.

Rationalismi ja ideologia

Olen itse käyttänyt kesääni ajattelutaitojen hiomiseen. Tähän aivan mainion ja hemmetin suositeltavan keinon tarjoaa Eliezer Yudkowskyn Rationality: From AI to Zombies. Yudkowskyn on tekoälytutkija, jonka Overcoming Bias ja Less Wrong -blogien ympärille on muotoutunut kohtuullisen kokoinen mutta sitäkin innokkaampi yhteisö. Mm. uusateisteista ja skeptikoista koostuva porukka on innostunut luomaan uutta älyllistä yhteisöä “rationaalisuuden” ympärille. Touhun pääajatuksen voisi kai lyhyesti kuvailla tarkan ja mahdollisimman tarkasti todellisuutta vastaavan ajattelun tavoitteluna. Rationaalisuus on sen tietämistä, miten asiat ovat ja miten eri teot vaikuttavat siihen.

Kirjaa lukiessani pohdin, miten ideologisuus voi sopia rationalismiin.

Ideologian voisi kai määritellä jotenkin niin, että se on vastaus kysymykseen siitä, mitä arvostamme ja mitä yhteiskuntana meidän pitäisi tavoitella. Eli kokoomuslainen välittää keskimäärin vähemmän siitä, miten vaikkapa tulot jakautuvat köyhempien ja rikkaimpien välillä kuin sosiaalidemokraatti.

Käytännössä näin suppea ideologian määritelmä ei kuitenkaan riitä. Varmaan kaikki suomalaiset puolueet katsovat, että köyhyyden vähentäminen on hyvä asia – ainakin jos köyhyys määritellään absoluutttisesti vaikkapa euromäärän perusteella. Käytännössä useimpien kokoomuslaisten argumentti on, että paras tapa vähentää köyhyyttä on kasvattaa kakkua, kun taas vasemmalla katsotaan, että köyhyys vähenee parhaiten suoraan köyhyyttä vähentämällä. Ideologia siis määrittää paitsi tavoitteita myös keinoja.

Ideologia siis laajenee arvo-kysymysten lisäksi keino-kysymyksiin. Tällainen holtiton laajeneminen taas käytännössä tarkoittaa jonkinlaista käsitystä siitä, minkälainen maailma on ja mitä tietyt toimet maailmassa tekevät. Juuri tämän laajentuman vuoksi ideologia on käytännössä kuvaus todellisuudesta ja arvojen kanssa ihan kokonainen maailmankatsomus.

Koska jaamme yhteisen maailman, voidaan ideologiat teoriassa asettaa vastakkain empiirisissä kokeissa. Jos henkilö A sanoo ideologiansa perusteella, että köyhyyden pitäisi vähentyä nykyisllä politiikkatoimilla ja henkilö B:n ideologia on vastaan, voidaan periaatteessa jonkin ajan kuluttua todeta kumman kuvaus todellisuudesta oli tarkempi. Kuten hyvin tiedämme, näin ei tahdo todellisuudessa oikein käydä. Taloustiede on kokonaisuudessaan empiriaan nojaava tiede, mutta silti sen sisällä on useampia erilaisia oppisuuntauksia. Merkittävä osa niistä taitaa osua aika hyvin yksiin taloudellisten ajattelijoiden omien poliittisten näkemysten kanssa. Kun mennään isompiin ja kompleksisempiin kysymyksiin, puuttuu empiria melkein kokonaan.

Yudkowskyn kirjan yksi lukuisista pointeista on, että mielipiteen vaihtaminen on aivan tavattoman vaikeaa. Se on vielä vaikeampaa, kun mielipide on omalle identiteetille perustavaa laatua oleva. Mielipiteen vaihtaminen ryhmässä on vielä vaikeampaa monenlaisten sosiaalisten prosessien vuoksi. Koska ideologiat väistämättä ovat sarja vahvasti identiteettiin liittyviä mielipiteitä, joita pyöritellään ryhmissä, on aika selvää, että empirian vaikutus ideologiaan jää usein ja helposti kovin pieneksi.

Rationalismi ja ideologisuus eivät ole kovinkaan yhteensopivat kaverit.

Ideologia joka tarkkailee itseään

Yudkowsky kirjoittaa [oma suomennos]:

“Hiiret näkevät, mutta eivät ymmärrä näkemistä. Sinä voit ymmärtää näkemistä ja juuri siksi voit tehdä asioita, joita hiiret eivät voi tehdä. Hämmästele hetki tämän seikan ihmeellisyyttä, koska se on todellakin ihmeellistä.”

Elämme uskomattoman monimutkaisessa maailmassa. Rehellisesti juuri kukaan ei oikein voi itse muodostaa aivan kokonaista kuvaa maailman tai edes Suomen toiminnasta. Jopa asioista hyvin kiinnostunut joutuu väistämättä nojautumaan ajatuksien muotoilussa muiden selvittämiin ja raportoimiin asioihin. Yksittäinen tutkija voi käyttää koko uransa jonkin mallin yksityiskohdan selvittämiseen. Meillä muilla ei ole siihen aikaan. Puhumattakaan sitten siitä, joka tekee äänestyspäätöksen vain muutaman minuutin pohdinnalla. Tarvitsemme kainalosauvoja, että pääsemme ylös tietämättömyydestä. Käytännössä tarvitsemme ideologiaa peittämään ne kohdat, joita emme tunne tarkemmin.

Myönnän ainakin rehellisesti valinneeni poliittisia mielipiteitä välillä lähinnä luotettavien ja fiksujen ihmisten suositusten mukaan. Suurin kysymys matkalla kohti parempaa maailman ymmärtämistä on kuitenkin se, mitä tehdä, kun lopulta on aikaa palata tällaisen poliittisen mielipiteen pariin. Jos silloin pystyy potkimaan ideologian kainalosauvat pois ja ymmärtää miten asia ihan todellisuudessa toimii, on ottanut jonkinlaisen pienen loikan rationalismia kohti myös politiikassa.

Jos taas ei näe ideologiaa, on täysin sokea niille kainalosauvoille, joita meistä kaikilla on melkoinen määrä. Jos rehellisiä ollaan, aktiivisen sisältöihin keskittyvän poliitikon ajatuskehikko maailmasta on kainalosauvoista rakennettu talo. Esimerkiksi Taru Tujusen, Matti Apusen ja Mikael Jungnerin talot on rakennettu kainalosauvoista, mutta käytännössä he näkevät vain muiden talojen heikkouden mutta eivät omansa.

Yudkowskyn käyttää tajunnastamme vertausta, jossa rationaalinen mieli on itseään korjaava linssi. Me voimme ajatella ajattelevamme. Me voimme tutustua tieteeliseen kirjallisuuteen kognitiomme rajoista. Me voimme ymmärtää yleisiä linssimme vääristymiä ja sitten kompensoida niitä ja nähdä vähän tarkemmin sen, mitä todellisuus on.

Politiikassa katsomme kaikki maailmaa jonkinlaisen peilitalon ja kaleidoskoopin läpi. Kyllä me samaa todellisuutta tarkailemme, mutta jokaisella on niin hirveä määrä peilejä, savua ja vääristymiä todellisuuden ja itsen välissä, että on helppo ymmärtää, miksi emme aina ole oikein samaa mieltä edes siitä, mitä tapahtuu.

Ideologian on pystyttävä korjaamaan itseään ja korjaamisen perusedellytys on, että näkee virheet. Ideologian pitää nähdä itsensä ideologiana.

Pieniä askelia järkeä kohti

Yksi akuuteimpia ongelmia on siinä, että jokaisen poliittisen toimijan on kuitenkin itsekkäistä syistä järkevää vakuuttaa kaikille, että juuri heidän näkökulmansa on täysin virheetön ja vääristymätön. Jopa Pelastakaa puolueet! -pamfletin kirjoittajista vähän miettii, olisiko noin korkealla ja noin kokenut ja noin fiksu porukka ihan oikeasti sitä mieltä, että ideologiaa ei oikeastaan edes ole tai sillä ei ole väliä. Onko sokeus vain taktista esittämistä?

Yksi pieni askel parempaa ideologiaa kohti olisi tarkempi arvojen ja keinojen erittely poliitikkojen puheissa. Olen itse ollut aina todella allerginen pelkälle arvopuheelle. Mikään ei ole minusta niin kulunut ajatus kuin se, että puolueiden (ja ties minkä kaikkien muiden organisaatioiden) pitäisi puhua enemmän arvoista, mistä sitten seuraa se, että puolueet kuluttavat aikaansa arvojen listaamiseen hengettöminä rimpsuina. Lopputuloksena meillä on arvojen listauksia, joiden pohjalta on vaikea erottaa vakuutusyhtiön listaa vasemmistopuolueen vastaavasta.

Mutta pelkän arvojen listaamisen sijaan olisi hyvä, jos poliittiset toimijat kykenisivät kertomaan sekä arvot että keinot. Ja ennen kaikkea toimijat voisivat esitellä, miten keinot toteuttavat, mitäkin arvoa. Mikä päättelyketju johtaa apteekkimonopolin ylläpitämisestä siihen, että kaikista pidetään huolta tai siihen että kilpailu on reilua? Mikä päättelyketju johtaa lihatalouden myynninedistämistuesta siihen, että Suomi on omavaraisempi tai eläinystävällisempi? Näin ontot ajatukset paljastuvat aika tyhjiksi, jos ja kun päättelyketjua ei löydy. Päättelyketju lisäisi ainakin vähän empirian osuutta ideologian rakentamisessa karsimalla hölmöimpiä haaroja pois.
Ideologia on välttämättömyys, joten sen on paras olla jotenkin toimiva.

Ideologia voi mielen tapaan tarkkailla vääristymiään ja korjata niitä. Sen pitäisi olla nykypäivänä homman lähtökohta. Nöyrästi esitän, että tämä olisi hyvä tapa myös puolueiden pelastamiseen, koska ideologia on ja tulee olemaan se liima, joka pitää toimivat puolueet yhdessä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail