Avainsana-arkisto: tuulia pitkänen

Kirja-arvostelu: Politiikan pinnan vangit – Yannick Lahti & Matti Mörttinen

Politiikan pinnan vangit, kirjoittaneet Yannick Lahti ja Matti Mörttinen, on ihan hyvä kertaus lähihistorian politiikan pinnallisista ilmiöistä. Se on kuvaus politiikan pinnausta, mutta ei ehkä pinnasta ilmiönä. Kirja koostuu politiikan anekdooteista, jotka tuntuvat tutuilta politiikan uutisointia seuraaville. Vaikka anekdootit tarjoavat viihdyttäviä hetkiä, kirjan kokonaisuutena jää kaipaamaan syvällisempää analyysiä. 

Tämä on harmi, koska politiikan pinnallisuus on mielenkiintoinen asia. Itse tohdin epäillä, onko politiikka oikeastaan pinnallisempaa kuin joskus aiemmin. Kirjassa käydään seikkaperäisesti läpi politiikan tapahtumia aika kaukaakin, mikä pistää miettimään, onko tämä oikeastaan vahvistunutkaan ilmiö. Toisaalta voin itse vakuuttaa, että ainakin viime hallituksessa työskenteli paljon ihmisiä, joita politiikaan substanssi oikeasti kiinnosti. “Substanssi” on oma termini sillä tässä kirjassahan ei varsinaisesti käsitellä, mitä pinta on ja mitä muuta on kuin pinta.

Läpi käydään yksittäisiä kohuja, mutta myös politiikan hahmoja, kuten Aaltolaa ja Marinia, kuten myös kaikkien puolueiden puheenjohtajien somet. Matkalla tulevat vastaan Hyvät Herrat, Tamminiemen pesänjakajat, Pääministerin morsiamet eli kaikki semmoinen, mitä pinnalla on kiistatta ollut.

Vähän sivupolkuna kommentoin asiaa, joka kirjassa käsitellään (en ole aivan varma miksi) ja joka on jäänyt vaivaamaan minua. Pääministeri Sanna Marinin ykköserityisavustaja Tuulia Pitkänen sai hiukan vinoilua osakseen, kun tämä päätyi sanomaan työnsä tehtyään haastattelussa, että hänestä olisi tehty tehtävänsä aloittaessa henkilökuva lehtiin, mikäli hän olisi ollut mies. Media ja useat (merkittävässä määrin mies-) kommentaattorit menivät tästä sekaisin ja melkoinen joukko ryntäsi kertomaan, että eihän erityisavustajista ole tupattu lehtiin kirjoitella. Tohdin vähän epäillä tätä, mutta toisaalta on myös totta, että melkoisen pienellä mediahuomiollahan me avustajat viime hallituksesta selvisimme. Ja samalla on minusta aivan selvää, että valtaakin käytettiin, vaikka tietysti sitä tehtiin ministereiltä saaduilla mandaateilla, kuten asiaan kuuluu.

Pitkänen oli hyvin pätevä tehtävässään ja käsittääkseni erittäin hyvä oikea käsi pääministerille. Olen siis aivan varma, että hän olisi muotoillut sanat taitavasti ja saanut tästä itselleen (ja pomolleen ja puolueelleen) myönteisen jutun. 

Suuri kysymys on siis oikeastaan: Miten ihmeessä on niin, että merkittävä vallankäyttäjä oikeastaan toivoo, että hänestä tehtäisi journalismia? Eikö tämä kerro siitä, miten kilttiä ja pinnallista suomalainen journalismi on? Ehkä tämäkin tapaus kuvaa myös kirjan ongelmaa: uudelleen kerrotaan median kirjoittamia tarinoita ilman analyyttistä otetta. Itse sanoisin, että medialla ei ole oikein kykyä kaivaa pinnan alta mitään ja se tekee journalismista hieman hampaatonta. Näin tavanomaiseksi kansalaiseksi palanneena toivon todella, että Orpon ja Purran ykkösavustajista tehdään hyvää ja kysymyksiä esittävää  journalismia.

On kirjassa kuitenkin hyviä pointtejakin. Esimerkiksi  pohdinta poliitikkojen tarpeesta tasapainottaa tukijoiden ja vihaajien määrää. Kirjoittajat esittävät, että poliitikot tarvitsevat sekä tukijoita että vihaajia menestyäkseen: liian monta vihaajaa voi haitata uraa, mutta myös riittämätön määrä vihaajia voi jättää poliitkon vaille näkyvyyttä ainakin somen nykyisessä logiikassa. Tässä on minusta paljon perää. Tämä on myös hieman sukua huomiolle, joka vihreissä joskus tehtiin: vaalit tuppaavat menemään paremmin, kun vaalityössä kohdatuilla ihmisillä on paljon tunteita vihreitä kohtaan. Jos kaikki vaan käyvät juttelemassa mukavia ja nyökkäilevät mukana, on usein vaikeuksia sytyttää mukaan sitä eniten innostunutta joukkoa, jolta lopulta äänistä suuri osa tulee.

Kirjassa suomalaista politiikkaa vaivaa pinnallisuus. Niin voi olla, mutta kirjan – ainakin rivien välissä oleva – ehdotus siirtyä listavaaleihin jää kuitenkin varsin kevyesti perustelluksi. Minusta tuntuu selvältä, että suuri osa nykyisen mallimme pinnallisesta julkisuudesta siirtyisi suoraan listavaaleissa valituille. Esimerkiksi pääministerit, ministerit, puolueiden puheenjohtajat olisivat listavaalissakin pinnallisen julkisuuden kohteita ja subjekteja. Itse uskon, että listavaali saattaisi valikoida poliittikkoja vähän vähemmän julkisuushakuisiksi, mutta noin lopulta julkisuutta tarvittaisiin kuitenkin aika pitkälti sama määrä ja se tuottaa aika samanlaisen pinnan kuin nytkin. Saattaisi tämä silti kannattaa, kun puolueiden sisäinen työ voisi näkyä vähän enemmän, mutta vaikutus ei ole mullistava.

Kirjassa myös kerrotaan siirtoäänivaalista presidentinvaaleissa, mutta en näe oikeastaan mitään yhteyttä sen ja pinnallisuuden välillä. Itse ajattelen, että on ihan hyvä varmistaa eniten ääniä saaneen mandaatti myös toisen kierroksen keskustelujen ja pohdinnan kautta. Pohdintani vaalijärjestelmistä on ylipäätään päätynyt siihen, että äänestämisen helppous tavalliselle äänestäjälle unohtuu usein teoreettisemmassa pohdinnassa. Ja toisaalta teoreettisesta pohdinnassa korostuu liikaa pienet harvinaisissa tapauksissa merkittävät tapaukset. Esimerkiksi presidentti olisi meillä aika todennäköisesti ollut sama kai joka kerta, kun kansa on äänestänyt, vaikka meillä olisi ollut yksi kierros käytettävissä.

Kirjassa tiivisti esittelee mallin siitä, että “perinteinen” media ja sosiaalinen media muodostavat yhteisen myllyn, jonka läpi politiikan maailmaa käsitellään nykyään. Tämä malli on ihan tosi tärkeä pointtina erityisesti nyt kun some tuntuu pirstautuvan vielä kapeampiin kanaviin. Tosin tätäkin voisi nykyään laajentaa vielä julkisen ja “yksityisen” somen erotettelulla. Käsittääkseni esimerkiksi Yhdysvaltain tulevissa presidentinvaaleissa demokraatit pyrkivät tietoisesti tekemään sisältöjä, jota voi jakaa ystäville ja sukulaisille olemassa oleviin chatteihin. Nämä hieman julkisesta somesta irrotetut paikat ovat nyt todella tärkeä juttu nettikokemuksen muotoutumisessa. Some on liikkuva maali ja siitä tarvitaan totisesti ajattelua jatkuvasti.

Itse kaipaisin kuitenkin vielä kirjaa, joka puhuisi pinnasta lisää. Olen melko vahvasti sitä mieltä, että emme ihan täysin ymmärrä sitä, miten julkisuus vaikuttaa poliittikkoihin. Olen muutaman kerran elämässäni ollut jossakin pienessä mediajutussa osallinen ja täytyy sanoa, että silloin kun julkisuuden valokeila on kriittisessä valossa hipaissut minua, on se aina tuntunut ihan tolkuttoman kuormittavalta ja kamalalta. Politiikassa toimiminen huipulla vaatii aika paljon ja olisi mielenkiintoista ymmärtää enemmän sitä, miten ihmiset tämän kanssa laajemmin pärjäävät. Tietysti pirullisen vaikea selvitettävä asia, mutta ehkä se esimerkiksi anonymiteetin suojista voisi tapahtuakin?

Samoin kiinnostavaa olisi se, miten kansalaismielipide oikeastaan muuttuu pinnan muuttuessa. Moni kirjassakin käsitelty kohu oli ja meni, mutta jäikö siitä oikeasti jälkeä puolueiden tai poliittikkojen kannatuksiin? Politiikassa kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta samalla politiikasta kiinnostuneita vaivaa kaikista eniten yksi ajatusharha: politiikasta kiinnostunut ihminen kokee politiikan aivan erilailla kuin politiikasta vähän välittävä, mutta silti äänetsämään valuva äänestäjä. Tämä katkoskohta olisi kiinnostava tutkimuskohde, mutta tietysti vaatisi vähän muutakin metodologiaa taakseen kuin kirjassa käytetyn kiinnostavien ihmisten haastattelun ja somejen selailun. Politiikan pinnan vangit on siis itsessään aika pinnallinen teos. Melkein tekisi mieli sanoa, että kannattaa ehkä katsoa Politiikka-Suomi Yleltä – siinä on melko samanlainen fokus kuin tässä, mutta tavallaan rehti ote – ja jos vielä haluaa lisää, tässäkin kirjassa on anekdootteja kerrattavaksi, mutta toisaalta kirja oli aika hauska lukea kuitenkin, joten kyllä tämä harrastelijan kannattaa lukea ihan vain muutaman hyvän ajatuksen tähden jo!

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail