Trump ja poliittinen korrektius

Sanna Ukkola syyttää Trumpin noususta poliittista korrektiutta Ylellä jutussaan Poliittinen korrektius leviää, trumpit hierovat käsiään: “Vaikka Trump ei voittaisi vaaleja, trumpeja tulee lisää. Siitä pitää huolen äänekäs vähemmistö, joka haluaa määritellä sen, mistä saa puhua ja millä tavalla.”

Trump-ilmiö ei syntynyt poliittisesta korrektiudesta

Jos poliittinen korrektius on syynä Trumpeihin, miksi trumpeja on syntynyt kuin sieniä sateella vähän joka maassa? Poliittinen korrektius on kai yleisesti yhdysvaltalaiseksi ilmiöksi mielletty ja siitä huolimatta Trump saapui vasta nyt. Trumpin kaltaisia populisteja on kuitenkin nähty Euroopassa jo useita kappaleita aiemmin.

Tietty tietenkin oikeasti Trump ei ole ensimmäinen trump. Yhdysvaltalainen politiikka on aina sisältänyt George Wallacen kaltaisia hahmoja. Wallacen aikana poliittista korrektiutta ei ollut keksittykään, mutta populismi houkutteli valkoisia silloin jo ihan hyvin.

Ei sitä voi kuitenkaan kieltää, etteikö poliittinen korrektius esiintyisi Trumpin puheissa ihan kohtuullisen paljon. Trumpin yksi hohto on ollut – useiden muiden populistien tapaan – se, että hänen katsotaan puhuvan suoraan ilman kiertoilmauksia. Toki tämä merkillistä suoruutta, sillä tosiasiassa Trumphan puhuu naurettavan epätarkasti siitä, mitä oikeasti tekisi. Trumpin puheissa hänen edustama tulevaisuus on vain great, huge ja big ja Clintonin crooked, bad ja nasty.

On todella ilmeistä, ettei poliittinen korrektius ole se populismia animoiva voima kuin mitä esimerkiksi Ukkola maalailee.

On kuitenkin ihan totta, että nykyaikainen populismi on luonut poliittisesta korrektiudesta jonkinlaisen vastapoolin itselleen. Kyllä se sana “PC” varmasti on löytynyt jokaisen oikeistolaisen radiojuontajan puheista jokseenkin yhtä kauan kuin termi on ollut olemassa. Meidän populismimme keräsi voimaa hommaforumilta – Yhdysvalloissa riitti peräkylien radiokanavien juontajia. Kummassakin toki luotiin vastakuvaa siitä, ketkä ovat oman ryhmän viholliset. Löytyi lattea litkittävä eliitti mokuttamista ja – kyllä – myös huolehtimassa poliittisesta korrektiudesta.

Mutta mikä poliittinen korrektius?

Poliittinen korrektius on ihan todellinen asia. Termi on kuitenkin sen vastustajien. Esimerkiksi itse lähinnä käyttäisin sitä terminä vain pienellä ironialla sävytettynä, kun yritän sanoa tai kirjoittaa jotain vähän epäkorrektin ja korrektin rajamailla liikkuvaa ja en saa sanoja ihan järkevästi ulos suustani tai näpeistäni irti.

Miksi joskus on syytä olla kriittinen siitä, miten asiat ilmaisee? Siksi että sanat muovaavat mielen mallejamme ja mielen mallimme muovaavat sitä, miten näemmä maailman ja kaikki tämä yhdessä muuttaa sitä, miten yhteiskuntana kohtelemme ihmisiä. Jos jossain määrin uskoo, että sanoilla on väliä, on varmaan merkitystä sillä, miten toisistamme puhumme. Tämän aivan täydellisen uskottavan ajatusrakennelman aivan ilmeinen johtopäätös osalle akateemisesta maailmaa ja suurelle osalle poliittisia aktiiveja on, että pitää miettiä, miten asioista ja ihmisistä puhutaan.

Itse asiassa poliittinen korrektius yleensä tarkoittaa lähinnä sitä, millä termeillä joistakin ihmisryhmistä puhutaan. Melkein mitään muuta ei ole tavallisen tyypin tarvinnut asioista tietää. Miksi sitten sillä on väliä, millä termillä ihmisistä puhutaan? On ryhmille itselleen ollut voimauttavaa se, että he voivat päättää termin, jolla heitä puhutaan. Oikea termi on tavallaan ryhmän itsemääräämisoikeuden tunnustamista. Se on iso juttu.

Poliittinen korrektius on siis käytännössä esimerkiksi sitä, että sanoo perussuomalaista perussuomalaiseksi, jos perussuomalainen pitää termiä persu vääränä. Itse tein näin, kunnes alkoivat itse nimittää itseään persuiksi. Tämä oli tapani ilmaista sitä, että minusta on oikein kunnioittaa ihmisiä ihmisinä, vaikka nyt olisikin suuresta osasta asioita eri mieltä.

Poliittinen korrektius on yleisesti ottaen lähinnä sitä, että suhtautuu toisiin kunnioittavasti.

Onko poliittinen korrektius mennyt tai menossa överiksi?

Olen itse mielenkiinnolla seurannut keskustelua erityisesti Yhdysvaltain collegeissa tapahtuvista asioista. Internet-feminismi on selvästi kiihdyttänyt vauhtiaan ja se on alkanut näkyä Tumblrin ulkopuolellakin. Akateemisempaa feminismiä on popularisoitu ja sen ideat ovat alkaneet siirtyä käytäntöön siellä, missä on paljon politiikasta innostuneita internetin käyttäjiä ja Yhdysvalloissa tämä tarkoittaa lähinnä kampuksia.

Ei tarvitse kovin paljoa googlata niin löytää jonkinlaisen hankalan esimerkin tästä nykyaikaisesta kulttuurista. Esimerkiksi tätä juttua hahmotellessani törmäsin Telegraphin juttuun, jossa kerrottiin erään opiskelijan joutuneen vääntämään oikeudestaan olla opiskelijakunnan kokouksessa hänen nostettuaan kätensä erimielisyyden osoituksena. Vastaavia juttuja tai ainakin juttuja, jotka nopeasti kerrottuna vaikuttavat vastaavilta, on aika helppo koota pidempiäkin listoja. Osa jutuista varmaan kuulostaisi vähän vähemmän pahalta, jos perspektiivi niihin olisi toinen, mutta osa näistä on varmasti aidosti hankalia.

Tästä yleensä siteerattu kriittinen ja hyvä kirjoitus on Greg Lukianoffin ja Jonathan Haidtin The Coddling of the American Mind, jonka kehotan lukemaan. Lukianoff ja Haidt artikuloivat hyvin sen, että on hankalaa, jos vapaata ideoiden vaihtoa rajoitetaan akateemisessa maailmassa. Rajoittaminen ei myöskään kirjoittajien mielestä palvele itse tarkoitustaan ihmisten mielenterveyden suojelemisessa. Heidän mielestään olisi parempi, että ihmiset totutettaisi kohtamaan myös rankastikin erilaisia mielipiteitä. Minusta kirjoittavat lienevät pääosin oikeassa.

Mutta – ja tämä on nyt tärkeä pointti – Yhdysvaltalaisilla kampuksilla ei kannateta Trumpia. Yhdysvaltalaisilla kampuksilla puhaltavat vasemmistolaiset tuulet. Siellä on enemmän kysymys siitä, onko Clinton riittävän vasemmalla vai ei. Itse asiassa toinen kirjoituksen kirjoittajista on puhunut nimenomaan ongelmana siitä, että käytännössä akateemiset instutuutiot ovat Yhdysvalloissa demokraattien hallitsemia lähes täydellisesti.

Itse vähän epäilen Lukianoffin ja Haidtin ja useiden muiden aiheesta kirjoittaneiden kuitenkin hieman yleistävän räikeimpiä kampuskokemuksia kovinkin yleisiksi. Häirintä, vähättely ja ties minkälaiset syrjinnän muodot ovat varmaan Yhdysvalloissakin enemmän ihmisten elämää häiritseviä kokemuksia kuin joskus näiden estämisessä överiksi menevä toiminta. Näin se on ainakin Suomen korkeakoulumaailmassa.

Vaikka poliittisella korrektiudella lyödään kiistämättä julkisuudessa vasemmistoa ja muita liberaalimpia voimia, on päivän selvää, etteivät sen liepeillä olevalle ajattelulle eniten altistuneet ihmiset oikeastaan ole populistien kohdeyleisö. Lyöminen tapahtuu vain siinä viholliskuvan maalailussa.

Linja on enemmänkin: “Katsokaa nyt, mitä hörhöä ne ovat siellä keksineet. Pakottavat vielä teidätkin tähän mukaan!”

Mistä Trumpissa oikeastaan oli kyse?

Olen lukenut aika paljon Trumpin noususta näiden vaalien alla. Yhdysvaltalainen media tarjoaa niin valtavan määrän analyysejä aiheesta ja loppua niille ei tunnu olevan vieläkään näkyvyssä. Minulle vahvimman argumentin Trump-ilmiön taustasta on esittänyt Voxin julkaisema Zack Beauchampin White riot: How racism and immigration gave us Trump, Brexit, and a whole new kind of politics. Ryöstöviljelen sen ajatuksia varmaan tässäkin tekstissä paljon.

Yhdysvaltalaisessa keskustelussa poliittinen korrektius on ollut lähinnä jonkun vastuutaan Trumpista pakenevan lievästi järkevämmän republikaanioikeiston selitys yhtään millekään näissä vaaleissa. Vakavammin kaksi selitystä Trumpin nousulle ovat pitkälle olleet:

  1. Trump on vastaisku eliitille hylätyiltä ja kärsiviltä valkoisilta duunareilta. He ovat kohdanneet globalisaation ja rakennemuutoksen ja he kärsivät. Nyt tämä ahdistus purkautuu Trumpin kautta.
  2. Trump on herättänyt sellaisia rasistisia mielipiteitä, joita ihmisillä on ollut piilossa ja ratsastaa nyt niillä.

Beauchamp argumentoi tiukasti dataan vedoten, että se yhteinen tekijä populismille ympäri maailmaa Brexitistä, Le Peniin ja Trumpiin on ollut nihkeä suhtautuminen maahanmuuttoon ja etnisesti ulkopuolisiin ryhmiin. Beauchamp ei tuo keskusteluun vain mielipiteensä vaan hän tuo myös datan. Se on vakuuttavaa. Trumpin suosio ei korreloi taloudellisen pahoinvoinnin kanssa kovinkaan hyvin, mutta korreloi nihkeään ihmisten suhtautumiseen etnisesti ei-valkoisiin. Kun puhutaan valkoisista ihmisistä, nihkeän suhtautuminen ei-valkoisiin ihmisiin on tekniseltä nimeltään rasismia.

Paljon bittejä on virrannut tiedonvaltateillä rasistisen puheen erottamisessa maahanmuuttokriittisyydestä, mutta aika suuri osa vaalipuheesta kuitenkin loppupeleissä näyttää äänestäjissä vetoavan nimenomaan ihmisiin, jotka suhtautuvat aika lailla selkeästi rasistisesti ryhmiin, jotka tänne sieltä jostain tulevat. Vaikka on totta, että ihmiset eivät yleensä tykkää nimittää itseään rasistiseksi, on aika helposti mielipidekyselyssäkin mahdollista erottaa käytönössä sitä tarkoittavat mielipiteet. Ja ne mielipiteet korreloivat populismin kannattuksen kanssa ympäri läntistä maailmaa.

No rasismia on toki ollut aiemminkin. Silti populistit olivat pitkään vähän pienempi ilmiö lännessä. Syy on ainakin osittain siinä, että nyt vähemmistöt näkyvät. Vähemmistöt näkyvät televisiossa. Vähemmistöt näkyvät poliitikkojen puheissa. Joillakin vähemmistöjen jäsenillä näyttää menevän ihan hyvin. Heitä näytetään arvostavan. Heitä on myös enemmän.

Ja sepä harmittaa joitakin ihmisiä. Tästä on kirjoittanut puolestaan hyvin Arlie Russell Hochschild, jonka ajatus löytyy hienosti kiteytettynä Brad Plumerin haastattelusta. Hochschild vietti aikaa Trumpin kannatuksen ytimen kanssa. Hän löysi sieltä koko porukalle sopivan syvätarinan (deep story), jota hän oli koetellut haastateltaviensa kanssa ja he olivat siihen tyytyväisiä.

Syvätarinan mukaan ihmiset ovat jonossa mäelle. Mäen päällä odottaa amerikkalainen unelma. Ihmiset ovat jonottaneet, uhranneet paljon, yrittäneet parhaansa ja jonottaneet palkkiotaan. Viime aikoina on tuntunut, että jono etenee yhä hitaammin. Ja nyt näyttää siltä, että ihmisiä kiilaa ihmisten eteen: maahanmuuttajia, mustia, naisia, pakolaisia ja jopa öljyn vahingoittamia lintuja. Oikominen ei tunnu reilulta. Ja siellä jonon sivussa on Barack Obama ohjaamassa nämä ihmiset epäreilusti jonon ohi. Eli liittovaltiokin on oikojien puolella.

On nimittäin tärkeä ymmärtää, että vaikka Trumpissa ei ole kyse ihmisten taloudellisesta kärsimyksestä, siinä on kyse kuitenkin siitä, että tuntuu vähän pahalta. Yksi ihmisenä olemisen yhteisistä kokemuksista nimittäin on, että aina tuntuu vähän pahalta. Jollain tapaa. Jos ei tunnu pahalta juuri nyt, voi miettiä ihmisiä, joilla menee vähän paremmin ja sitten ainakin tulee paha mieli.

Ihmisten onnellisuus on aika paljon kiinni siitä statuksesta, minkä he kokevat itsellään olevan yhteisössään. Ikävästi näyttää siltä, että meillä oli merkittävä osa porukkaa, jonka itsetunto on osittain ollut sen varassa, että meillä on pitkään ollut ryhmiä, joilla on mennyt huonommin kuin vaikka “tavallisella” duunarilla. Nyt kun näitä muita ryhmiä ei enää työnnetä maanrakoon – ainakaan ihan niin kovaa kuin joskus vaikkapa yhdysvaltalaisen täydellisen avoimen rotusorron aikoina – näyttää siltä, että porukka on päässyt heteroseksuaalisesta valkoisesta miesduunarista ohi.

No mitä on tehtävä?

Ukkolan tekstin loppupäätelmä on aika ilmeinen. Jos poliittinen korrektius aiheuttaa trumpit, on varmaan syytä vaan höllätä poliittisen korrektiuden kanssa. On vähän hassua ajatella, että n-sanan viljely kadulla vaikkapa jotenkin häätäisi populistit pois. Toisaalta yhdysvaltalaisten kampusten safe spacejen lakkauttaminen tuskin myöskään tekee mitään Trumpille tai Trumpin seuraajalle, kun niiden poissaolo tuskin millään tapaa välittyisi Trumpin tai muiden populistien kannattajille.

Sen sijaan analyysissä, jossa hyväksytään populismin juurisyiksi rasismia, rotupohjaisten etujen pois ottamista ja kummastakin kertova syvätarina, on todella paljon vaikeampi sanoa, mitä pitäisi tehdä.

Olen itse todella varma, ettei oikea strategia ole sanoa, että populistiset poliitikot ovat rasisteja ja kaikki heidän kannattajansa ovat rasisteja. Yhdysvalloissa tällaisella puheella on hiukan parempi mahdollisuus pärjätä muuttuvan demografian vuoksi, mutta kansaa jakava strategia olisi toimiessaankin eli silloin, kun se houkuttelisi pikkuhiljaa kasvaneet vähemmistöt äänestämään.

Minun pieni ja naiivi ajatukseni on, että ihmisille yksinkertaisesti pitäisi vaan luoda enemmän yhteyksiä niihin ryhmiin, joiden he kuvittelevat oikovan ohitsensa. Tämä on varmaan pitkäaikainen projekti. Äkkiä ollaan myös siinä tilanteessa, että jonoon “oikaisseet” ovat äkkiä niitä, jotka kokevat, että heidän ohi oiotaan. Vaikkapa Yhdysvalloissa näin on jo käynyt joillekin aiemmin syrjityille vähemmistöille. Osa vaikkapa irlantilaisten jälkeläisistä on iloisesti rakentamassa rajaa Meksikon rajalle. Muutosta tapahtuu vaikka ei nyt ihan järkyttävän nopeasti.

Suurempia muutoksia odotellessa saattaisi olla vakavan miettimisen paikka, miten voitaisi jotenkin ilmaista kaikille jonossa seisoville ihmiselle, että häntä arvostetaan. On hankalaa, jos ajattelemme olevamme vain jonkinlaisessa status-kilpailussa koko muuta maata vastaan. Siinä kovin harva voi pärjätä.

Vaikka Trump häviäisi ensi viikolla, on demokratian kannalta aivan oleellista, miten käsittelemme populismia ilmiönä. Sen juurisyihin tarvitaan paitsi terävämpää analyysiä myös lisää ratkaisuyrityksiä. Niitä on näkynyt ihan liian vähän ja totuus on myös, että populismi ei ole lääke populismin juurisyihin – en usko, että Suomessakaan perussuomalaisten hallituskauden jälkeen kovin suuri osa ajattelisi heidän peruskannatuksensa syistä kadonneen. 

Kuvalähde: Donald Trump by Gage Skidmore 10.jpg, leikattu, alkuperäinen kuvaCC BY-SA 3.0

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Uudessa Vihreän särmiön jaksossa keskustelemme poliittisista nuorisojärjestöistä ja poliittisista virkanimityksistä. Erityisesti nuorisojärjestöjuttu menee mukavien aikojen muisteluksi, mutta on aina yhtä kivaa!

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Ideologiasta ja järjestä

Minä olen punavihersokea. En näe jotain punaisen sävyä maailmassa lainkaan. Kun asia silloin tällöin tulee puheeksi, tavanomaisella näöllä varustetut ihmiset usein kysyvät, miltä se maailma sitten näyttää. Sanon, että aikalailla siltä niin kuin teistäkin. Ne mansikat ja puolukat vaan hukkuvat sinne vihreään eivätkä pompahda sieltä esille. Vaikka punavihersokeus kulkeekin meidän suvussamme, meni aika kauan ennen kun tajusin olevani punavihersokea. Ihminen nimittäin ei tajua signaalin puutetta vain signaalin ja silmästäni ei tule signaalia aivoihin asti.

Olen miettinyt, että ideologian ja värien näkemisen välillä on löydettävissä jonkinlainen analogia. Kun EK:n tyyppi esittää monimutkaisen uuden idean, joka kuitenkin lopulta vaatii työntekijöitä tekemään suuria myönnytyksiä, minä näen oikeistolaisen ideologian. Kun vasemmistolainen päätyy monimutkaisen kuvion kautta esittämään valtion yritysomistusten lisäämistä, minä näen vasemmistolaisen ideologian.

Ihminen voi olla myös ideologialle sokea. Tästä täysin tyylipuhtaan suorituksen voi katsoa EVA:n julkaisemasta Pelastakaa puolueet! -pamfletista. Kirjan kirjoittajat, Taru Tujunen, Mikael Jungner ja Matti Apunen, osoittavat tekstillään, etteivät he näe ideologioita.

Esimerkiksi pamfletti esittää kirjassa hehkutettavalle tavoittelemisen arvoiselle uudelle puolueelle seuraavaa:

Uudelle puolueelle ei ole ongelma etsiä ja rekrytoida vahvistuksia ei-ideologisin perustein esimerkiksi ekonomistien, ohjelmistoinsinöörien, tilastotieteilijöiden, matemaatikkojen tai politologien joukosta.”

Sinällään tietenkin näin henkisesti kvantitatiivisten tieteiden puolelta tulevana arvostan kovasti sitä, että kirjoittajat arvostavat myös muita kuin valtiotieteilijöitä, mutta päähuomioni kuitenkin kiinnittyy sanapariin “ei-ideologisin perustein”. Rekrytointi poliittiseen työhön pitäisi siis tehdä “ei-ideologisin perustein”. Minä väitän, että kirjoittajilla on täysin hukassa se, mikä lopulta on liima, joka pitää puolueet kasassa. Minulle vastaus on yksinkertainen: puolueet pitää yhdessä ja erottaa toisista puolueista ideologia. Jos rekrytoinnit tehdään ilman ideologista pohdintaa, niin onnea vaan puolueen pitämiseen kasassa ja yhteisellä missiolla.

Kirjassa on myös hyviä pointteja, mutta niitä on vaikea erottaa räikeän ilmeisen sokeuden alta. Vähän samoin kuin teillä olisi vaikeuksia nähdä – todennäköisesti lähes olemattomia – taiteellisia meriittejä minun luontoaiheisissa maalauksissa, jos teoksen mansikat ja puolukat olisivat vihreitä.

Rationalismi ja ideologia

Olen itse käyttänyt kesääni ajattelutaitojen hiomiseen. Tähän aivan mainion ja hemmetin suositeltavan keinon tarjoaa Eliezer Yudkowskyn Rationality: From AI to Zombies. Yudkowskyn on tekoälytutkija, jonka Overcoming Bias ja Less Wrong -blogien ympärille on muotoutunut kohtuullisen kokoinen mutta sitäkin innokkaampi yhteisö. Mm. uusateisteista ja skeptikoista koostuva porukka on innostunut luomaan uutta älyllistä yhteisöä “rationaalisuuden” ympärille. Touhun pääajatuksen voisi kai lyhyesti kuvailla tarkan ja mahdollisimman tarkasti todellisuutta vastaavan ajattelun tavoitteluna. Rationaalisuus on sen tietämistä, miten asiat ovat ja miten eri teot vaikuttavat siihen.

Kirjaa lukiessani pohdin, miten ideologisuus voi sopia rationalismiin.

Ideologian voisi kai määritellä jotenkin niin, että se on vastaus kysymykseen siitä, mitä arvostamme ja mitä yhteiskuntana meidän pitäisi tavoitella. Eli kokoomuslainen välittää keskimäärin vähemmän siitä, miten vaikkapa tulot jakautuvat köyhempien ja rikkaimpien välillä kuin sosiaalidemokraatti.

Käytännössä näin suppea ideologian määritelmä ei kuitenkaan riitä. Varmaan kaikki suomalaiset puolueet katsovat, että köyhyyden vähentäminen on hyvä asia – ainakin jos köyhyys määritellään absoluutttisesti vaikkapa euromäärän perusteella. Käytännössä useimpien kokoomuslaisten argumentti on, että paras tapa vähentää köyhyyttä on kasvattaa kakkua, kun taas vasemmalla katsotaan, että köyhyys vähenee parhaiten suoraan köyhyyttä vähentämällä. Ideologia siis määrittää paitsi tavoitteita myös keinoja.

Ideologia siis laajenee arvo-kysymysten lisäksi keino-kysymyksiin. Tällainen holtiton laajeneminen taas käytännössä tarkoittaa jonkinlaista käsitystä siitä, minkälainen maailma on ja mitä tietyt toimet maailmassa tekevät. Juuri tämän laajentuman vuoksi ideologia on käytännössä kuvaus todellisuudesta ja arvojen kanssa ihan kokonainen maailmankatsomus.

Koska jaamme yhteisen maailman, voidaan ideologiat teoriassa asettaa vastakkain empiirisissä kokeissa. Jos henkilö A sanoo ideologiansa perusteella, että köyhyyden pitäisi vähentyä nykyisllä politiikkatoimilla ja henkilö B:n ideologia on vastaan, voidaan periaatteessa jonkin ajan kuluttua todeta kumman kuvaus todellisuudesta oli tarkempi. Kuten hyvin tiedämme, näin ei tahdo todellisuudessa oikein käydä. Taloustiede on kokonaisuudessaan empiriaan nojaava tiede, mutta silti sen sisällä on useampia erilaisia oppisuuntauksia. Merkittävä osa niistä taitaa osua aika hyvin yksiin taloudellisten ajattelijoiden omien poliittisten näkemysten kanssa. Kun mennään isompiin ja kompleksisempiin kysymyksiin, puuttuu empiria melkein kokonaan.

Yudkowskyn kirjan yksi lukuisista pointeista on, että mielipiteen vaihtaminen on aivan tavattoman vaikeaa. Se on vielä vaikeampaa, kun mielipide on omalle identiteetille perustavaa laatua oleva. Mielipiteen vaihtaminen ryhmässä on vielä vaikeampaa monenlaisten sosiaalisten prosessien vuoksi. Koska ideologiat väistämättä ovat sarja vahvasti identiteettiin liittyviä mielipiteitä, joita pyöritellään ryhmissä, on aika selvää, että empirian vaikutus ideologiaan jää usein ja helposti kovin pieneksi.

Rationalismi ja ideologisuus eivät ole kovinkaan yhteensopivat kaverit.

Ideologia joka tarkkailee itseään

Yudkowsky kirjoittaa [oma suomennos]:

“Hiiret näkevät, mutta eivät ymmärrä näkemistä. Sinä voit ymmärtää näkemistä ja juuri siksi voit tehdä asioita, joita hiiret eivät voi tehdä. Hämmästele hetki tämän seikan ihmeellisyyttä, koska se on todellakin ihmeellistä.”

Elämme uskomattoman monimutkaisessa maailmassa. Rehellisesti juuri kukaan ei oikein voi itse muodostaa aivan kokonaista kuvaa maailman tai edes Suomen toiminnasta. Jopa asioista hyvin kiinnostunut joutuu väistämättä nojautumaan ajatuksien muotoilussa muiden selvittämiin ja raportoimiin asioihin. Yksittäinen tutkija voi käyttää koko uransa jonkin mallin yksityiskohdan selvittämiseen. Meillä muilla ei ole siihen aikaan. Puhumattakaan sitten siitä, joka tekee äänestyspäätöksen vain muutaman minuutin pohdinnalla. Tarvitsemme kainalosauvoja, että pääsemme ylös tietämättömyydestä. Käytännössä tarvitsemme ideologiaa peittämään ne kohdat, joita emme tunne tarkemmin.

Myönnän ainakin rehellisesti valinneeni poliittisia mielipiteitä välillä lähinnä luotettavien ja fiksujen ihmisten suositusten mukaan. Suurin kysymys matkalla kohti parempaa maailman ymmärtämistä on kuitenkin se, mitä tehdä, kun lopulta on aikaa palata tällaisen poliittisen mielipiteen pariin. Jos silloin pystyy potkimaan ideologian kainalosauvat pois ja ymmärtää miten asia ihan todellisuudessa toimii, on ottanut jonkinlaisen pienen loikan rationalismia kohti myös politiikassa.

Jos taas ei näe ideologiaa, on täysin sokea niille kainalosauvoille, joita meistä kaikilla on melkoinen määrä. Jos rehellisiä ollaan, aktiivisen sisältöihin keskittyvän poliitikon ajatuskehikko maailmasta on kainalosauvoista rakennettu talo. Esimerkiksi Taru Tujusen, Matti Apusen ja Mikael Jungnerin talot on rakennettu kainalosauvoista, mutta käytännössä he näkevät vain muiden talojen heikkouden mutta eivät omansa.

Yudkowskyn käyttää tajunnastamme vertausta, jossa rationaalinen mieli on itseään korjaava linssi. Me voimme ajatella ajattelevamme. Me voimme tutustua tieteeliseen kirjallisuuteen kognitiomme rajoista. Me voimme ymmärtää yleisiä linssimme vääristymiä ja sitten kompensoida niitä ja nähdä vähän tarkemmin sen, mitä todellisuus on.

Politiikassa katsomme kaikki maailmaa jonkinlaisen peilitalon ja kaleidoskoopin läpi. Kyllä me samaa todellisuutta tarkailemme, mutta jokaisella on niin hirveä määrä peilejä, savua ja vääristymiä todellisuuden ja itsen välissä, että on helppo ymmärtää, miksi emme aina ole oikein samaa mieltä edes siitä, mitä tapahtuu.

Ideologian on pystyttävä korjaamaan itseään ja korjaamisen perusedellytys on, että näkee virheet. Ideologian pitää nähdä itsensä ideologiana.

Pieniä askelia järkeä kohti

Yksi akuuteimpia ongelmia on siinä, että jokaisen poliittisen toimijan on kuitenkin itsekkäistä syistä järkevää vakuuttaa kaikille, että juuri heidän näkökulmansa on täysin virheetön ja vääristymätön. Jopa Pelastakaa puolueet! -pamfletin kirjoittajista vähän miettii, olisiko noin korkealla ja noin kokenut ja noin fiksu porukka ihan oikeasti sitä mieltä, että ideologiaa ei oikeastaan edes ole tai sillä ei ole väliä. Onko sokeus vain taktista esittämistä?

Yksi pieni askel parempaa ideologiaa kohti olisi tarkempi arvojen ja keinojen erittely poliitikkojen puheissa. Olen itse ollut aina todella allerginen pelkälle arvopuheelle. Mikään ei ole minusta niin kulunut ajatus kuin se, että puolueiden (ja ties minkä kaikkien muiden organisaatioiden) pitäisi puhua enemmän arvoista, mistä sitten seuraa se, että puolueet kuluttavat aikaansa arvojen listaamiseen hengettöminä rimpsuina. Lopputuloksena meillä on arvojen listauksia, joiden pohjalta on vaikea erottaa vakuutusyhtiön listaa vasemmistopuolueen vastaavasta.

Mutta pelkän arvojen listaamisen sijaan olisi hyvä, jos poliittiset toimijat kykenisivät kertomaan sekä arvot että keinot. Ja ennen kaikkea toimijat voisivat esitellä, miten keinot toteuttavat, mitäkin arvoa. Mikä päättelyketju johtaa apteekkimonopolin ylläpitämisestä siihen, että kaikista pidetään huolta tai siihen että kilpailu on reilua? Mikä päättelyketju johtaa lihatalouden myynninedistämistuesta siihen, että Suomi on omavaraisempi tai eläinystävällisempi? Näin ontot ajatukset paljastuvat aika tyhjiksi, jos ja kun päättelyketjua ei löydy. Päättelyketju lisäisi ainakin vähän empirian osuutta ideologian rakentamisessa karsimalla hölmöimpiä haaroja pois.
Ideologia on välttämättömyys, joten sen on paras olla jotenkin toimiva.

Ideologia voi mielen tapaan tarkkailla vääristymiään ja korjata niitä. Sen pitäisi olla nykypäivänä homman lähtökohta. Nöyrästi esitän, että tämä olisi hyvä tapa myös puolueiden pelastamiseen, koska ideologia on ja tulee olemaan se liima, joka pitää toimivat puolueet yhdessä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

4 poliittista voimaa, jotka määrävät Euroopan suunnan

Itse hahmotan tällä hetkellä useimmissa länsimaissa seuraavat neljä poliittista voimapeluria, jotka ovat sellaisissa asemissa, että ne voivat muuttaa yksittäisiä maita ja viedä niitä yllättäviinkin suuntiin.

  1. Populistit
  2. Perinteinen vasemmisto
  3. Suuryritysmyönteinen oikeisto
  4. Liberaali ja koulutettu nuoriso

Tietenkin ryhmien sisällä on merkittäviä poliittisia erimielisyyksiä. Melkolailla libertaarilla start-up yrittäjälla ja vasemmistoaktiivilla on tolkuton määrä poliittisia erimielisyyksiä, mutta toisaalta toisaalta molemmat saattavat löytää yhteistä maaperää esimerkiksi suhteesta maahanmuuttajiin tai vielä todennäköisemmin vaikkapa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin – tyypillisesti molempien voisi väittää kuuluvan liberaaliin ja koulutettuun nuorisoon.

Kutakin ryhmää voi löytää useista paikoista valtakunnan sisältä. Perinteisen vasemmiston sieltä, missä duunareilla on vielä töitä. Populistit vähän siellä, missä duunarien työt ovat uhattuina tai menneet. Suuryritysmyönteisen oikeiston suuremmista kaupungeista, mutta käytännössä myös muualta maasta isojen yritysten johtajista. Liberaali ja koulutettu nuoriso on alkanut pakkaantua isoimpiin kaupunkeihin.

Maiden tulevaisuuden kannalta oleellinen kysymys on pitkälti siinä, mitkä voimapelurit löytävät toisensa.

EU-projekti ja Britannian lähtö

Euroopan Unioni ja Britannian EU-ero ovat hyvä esimerkki ryhmien muuttuneista valtasuhteista. EU on alunperin perinteisen vasemmiston ja suuryritysmyönteisen vasemmiston yhteinen projekti. Vasemmisto oli aidosti globalistinen ja sai projektista kansainvälisyyttä. Oikeisto sai projektista tilaa suuryrityksille ja kaupalle.

On kuitenkin todella oleellista huomata, että EU:ssa tällä hetkellä niskanpäällä on nimenomaan suuryritysmyönteinen oikeisto. Demarien voima on ollut viime ajat laajalti Euroopassa heikentynyt ja sehän on näkynyt juuri siinä, että EU-projektista on tullut konservatiivien projekti. Oikeiston ajettua EU-projekti karille, on populistien ollut helppo saada nykypoliitikkoihin pettyneet ja maailman erilaisia muutoksia pelkäävät ihmiset mukaan EU:n vastustamiseen.

Kun Britanniassa populistit saivat peräti konservatiivisen puolueen jaettua, syntyi Cameronin itsekkään tasapainoilevan poliittisen pelaamisen myötä mahdollisuus saada äänestys läpi ja huonostihan siinä kävi. Tappion varmisti se, että Labourin johdon puolella oli selvää skeptisyyttä EU-projektin järkevyydelle. Liberaali ja koulutettu pääasiassa kaupunkeihin pakkautunut nuoriso muodostui ainoaksi todelliseksi yhtenäiseksi vastapooliksi populismille, mutta sen poliittinen voima ei riitä yksin puolustamaan oikein mitään.

EU-projekti voidaan vielä pelastaa

EU-projektina on pelastettavissa, jos projekti saadaan otettua pois konservatiiveilta. Oikeistolaiset kapteenit ovat toistuvasti ajaneet laivan karille. Populistit jättäisivät laivan.  Liberaalilla ja koulutetulla nuorisolla ei ole ollut varsinaisesti mitään kunnollista sanaa EU:n suunnassa.

Pääkysymys tämän hetken tilanteessa on siinä, mitä perinteinen vasemmisto tekee. Sen pitää päättää, mitä se tekisi laivalla, jos se olisi johdossa. Muutamien yksittäisten maiden sosialistijohtajat eivät ole saaneet mitään selvää kurssia näytettyä. Kuvaava ja surullinen esimerkki on Suomen SDP, joka jonkinlaisen populistien peesailuna ajoi kovempaa talouspolitiikkaa EU:ssa kuin oikeiston keskimäärin.

Jos liberali, luova ja koulutettu nuoriso vielä aikoo tarttuu yksin ruoriin, vaatii se melko suurta poliittista muutosta kartalla. Nykyisellä mobilisointikyvyllä koulutettu nuoriso ei pärjää yksin. Tuntuisi kuitenkin täysin mahdolliselta, että ryhmä pystyisi ohjaamaan laivaa jonkun toisen ryhmän kanssa. Kaupunkien nuoriso on kuitenkin ennen kaikkea luovaa ja voi siksi pystyä paljon kokoaan suurempaan vääntöön. 

Hyvin löyhänä analyysinä voisi sanoa, että kaikilla ryhmillä on nimittäin supervoimansa. Populistit saavat nukkuvat äänestäjät ja muiden hylkäämät liikkeelle. Perinteinen vasemmisto voi vieläkin ratsastaa AY-liikkeen valtavilla – vaikkakin pienentyneillä – muskeleilla. Suuryritysmyönteisellä oikeistolla on takanaan pääoma. Liberaalilla nuorisolla on kyky käyttää uusia välineitä ja kykyä tehdä asioita uudella tavalla.

Koska perinteiseen vasemmistoon ei voi luottaa, EU:n tulevaisuus ratkaistaan suurelta osin kaupunkien liberaalin luovan nuorison parissa. Toistaiseksi ryhmä on ollut poliittisesti aivan turhan apaattinen. Se voi kuitenkin vielä muuttua. Toisaalta yksin tämä ryhmä ei tee juuri mitään, vaan myös muiden poliittisten avainpelureiden – erityisesti perinteisen vasemmiston – pitäisi nähdä Eurooppa luonnollisena areenana politiikalle. EU ei tule toimimaan, jos sieltä halutaan lähteä aina, kun siellä otetaan pataan. 

Kaikki yllä on hyvin sumea spekulointia. Luulen, että teksti voi ehkä auttaa jotakuta muuta näkemään ääriviivat tarkemmin. Työ jatkuu.

Kuvalähde: Two kings and two queens from the Lewis chessmen (British Museum), Andrew Dunn, CC BY-SA 2.0

Artikkelin lisenssi: CC BY-SA 2.0

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Pieni laskuharjoite gallupien pohjalta

Oletukset

Otetaan puolueiden kannatukset Taloustutkimuksen ja TNS-Gallupin uusimpien tulosten keskiarvon perusteella. Oletetaan, että puolueiden saamat äänet lähtevät suorassa suhteessa sieltä, mistä puolueiden äänet ovat tulleet. Oletetaan, että puolueiden menettämät äänet lähtevät suorassa suhteessa sieltä, mistä puolueiden äänet ovat tulleet. Oletetaan, etteivät puolueet tee vaaliliittoja keskenään.

Tulokset

Yllä esitellyin oletuksin saamme muodostettua yhden arvion siitä, millaiselta eduskunta voisi näyttää, jos eduskuntavaalit olisivat nyt. On tuossa melkoista muutosta ilmassa.

Kesk 48 (-1)

Kok 38 (+1)

PS 16 (-22)

SDP 44 (+10)

Vihr 27 (+12)

Vas 13 (+1)

RKP 8 (-1)

KD 5 (+- 0)

Perussuomalaisten sisäinen tilanne kiristynee

Perussuomalaisten gallup-kannatus on romahtanut niin ratkaisevasti, että on mielenkiintoista nähdä, miten puolue käyttäytyy. Jos katsomme viime vaalien valintajärjestyksiä, voimme saada käsityksen siitä, ketkä edustajat olisivat nykyisillä puolueiden kannatuksilla jääneet rannalle ja ketkä olisivat pitäneet paikkansa.

Kun katsoo näitä listoja on helppo kuvitella, että Tolppanen ei välttämättä jää ainoaksi loikkaajaksi perussuomalaisten laivasta.

Helsingin vaalipiiri

Pitäisi

Terho, Sampo

Putoaisi

Packalén, Tom

Raatikainen, Mika

Uudenmaan vaalipiiri

Pitäisi

Soini, Timo

Niinistö, Jussi

Niikko, Mika

Putoaisi

Ruohonen-Lerner, Pirkko

Juvonen, Arja

Elo, Simon

Ruoho, Veera

Varsinais-Suomen vaalipiiri

Pitäisi

Elomaa, ”Kike” Ritva

Tavio, Ville

Putoaisi

Lohela, Maria

Satakunnan vaalipiiri

Pitäisi

Huhtasaari, Laura

Putoiaisi

Jalonen, Ari

Hämeen vaalipiiri

Pitäisi

Louhelainen, Anne

Putoaisi

Lehto, Rami

Ronkainen, Jari

Pirkanmaan vaalipiiri

Pitäisi

Mäkipää, Lea

Savio, Sami

Putoaisi

Mölsä, Martti

Elovaara, Tiina

Kaakkois-Suomen vaalipiiri

Pitäisi

Lindström, Jari

Eerola, Juho

Putoaisi

Turunen, Kaj

Mäkelä, Jani

Savo-Karjalan vaalipiiri

Pitäisi

Oinonen, Pentti

Putoaisi

Kulmala, Kari

Kivelä, Kimmo

Vaasan vaalipiiri

Pitäisi

Saarakkala, Vesa-Matti

Putoaisi

Hongisto, Reijo

Tolppanen, Maria (loikannut jo)

Keski-Suomen vaalipiiri

Pitäisi

Kankaanniemi, Toimi

Putoaisi

Hakkarainen, Teuvo

Oulun vaalipiiri

Pitäisi

Mattila, Pirkko

Putoaisi

Immonen, Olli

Vähämäki, Ville

Lapin vaalipiiri

Putoaisi

Mäntylä, Hanna

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail