Avainsana-arkisto: politiikka

Suomalainen demokratia jatkukoon

6.12.2017 Heikki Sairanen Kommentoi

Suomen suuri tarina on tarina siitä, miten meistä tuli länsimaalainen, moderni demokratia. Tarinassa on ollut vaikeuksia eikä tarina ole vielä lopussa, mutta Suomen satavuotisen taipaleen vuoksi on hyvä vähän pohtia sitä, kuinka vartioimme demokratiamme hyviä puolia ja kehitämme heikkouksia tulevaisuudessa.

Kuluneet muutama vuosi eivät ole olleet demokratian puolustajalle helppoja. Trumpit ja brexitit ovat ravistelleet itse kunkin meistä käsitystä siitä, mitä jollakin tapaa toimivissa demokratioissa ylipäätään voi sattua. Selväksi on tullut, että demokratialla ei ole turvavaijeria eikä turvaverkkoa. Panokset demokratian kehittämisessä ovat korkeat.

Demokratia tarvitsee lakeja, hyviä tapoja ja vahvoja normeja

Vaikka demokratialla ei ole turvavaijeria, on meillä vielä tasapainoaisti ja jotenkin pysymme nuoralla ainakin useimmiten. Meille on rakennettu vahvaa laillista pohjaa. Suomessa sitä tehtiin jo ennen itsenäisyyttä rauhallisissa olosuhteissa ja se oli varmaan pelastuksemme pahempina aikoina. Vahva perustuslaki ja riittävä lain kunnioitus ovat perusta, jolla yhteiskuntamme toimii.

Usein unohtuu, että senkin jälkeen hämmentävän tärkeää on, että päättäjät toimivat säällisesti. Itseni ja monta muutakin tarkkailijaa yllätti se, miten tiukasti sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus kumottiin kertaalleen perustuslakivaliokunnassa. Suomen perustuslakivaliokunta on hieno esimerkki siitä, miten vahvasti meidän järjestelmämme rakentuu vain säälliselle tapakulttuurille joissakin asioissa. Periaatteessa hallituksella on kyllä siinäkin valiokunnassa enemmistö ja sen kautta mahdollisuus runnoa läpi, mitä haluaa, mutta hallitukset toisensa perään ovat nöyrtyneet valiokunnan edessä.

Voi hyvin kysyä, pitäisikö normien lisäksi valiokuntaa suojella lailla, mutta on samalla hyvä tunnistaa se, että useissa tilanteissa olemme demokratiassa kovin hampaattomia, jos vallassa olijat alkavat käyttäytyä huonosti. Jos valheista tulee tavallisia, alkaa totuuskin hämärtyä. Siksi on minusta ihan tärkeää olla tiukkana siitä, ettei eduskunnalle valehdella.

Minusta on aika sama, sanotaanko eduskunnassa jotakuta valehtelijaksi, mutta on todella tärkeää, ettei siellä valehdella. On hassuja tapoja ja on tärkeitä tapoja. Ehkä auttaisi, että näitä eroteltaisi enemmän. Tavallaan on helpompi ymmärtää normeja, jos niitä olisi vähän mutta ne olisivat helvetin tärkeitä.

Demokratiaa ei ole ilman puolueita ja puolueet vaikuttavat kaikkeen

Jostain melko maalailevasta paperista bongasin hienon metaforan demokraattiselle järjestelmällemme: politiikka toimii demokratiassa kuin jalkapallo, sen fanit ja sen seuraajat. Ensinnäkin osa ihmisistä on tosi kiinnostuneita jalkapallosta ja pelaavat sitä toistuvasti. Osa ihmisistä on faneja ja osa katsoo vain isoimmat ottelut. Satunnaisesti katsovat eivät oikein tunne edes sääntöjä, mutta kaikki muiden huomio kuitenkin pistää katsomaan MM-kisojen finaalin. Samalla tapaa jalkapalloharrastus kilpailee ihmisten ajasta samaan tapaan kuin politiikka kilpailee ajasta muiden harrastusten kanssa ja samaan tapaan kuin jalkapallossa politiikan seuraaminen on hauskempaa, kun tietää, mitä puolta kannattaa.

Tällainen vertaus voi tuntua jostakusta vähän epäreilulta. Meistä useimmat haluaisivat nähdä itsensä vapaina toimijoina, jotka vertailevat erilaisia näkemyksiä ja neutraalisti poimimme sieltä seasta hyvät. Eivät hyvät ideat jää puoluerajoista kiinni. Ei niiden pidäkään jäädä, mutta usein ne hiukan kuitenkin jäävät. Yksi tärkeä osoitus tästä on siinä, että puolueiden mielipiteet asioihin vaikuttavat jonkin verran myös kannattajien mielipiteisiin asioista.

Demokratiaa ei ole ilman ristiriitoja

Usein meistä itse kukin alkaa kaivata järkeviä ja ehkä teknokraattisiakin ratkaisuja. On kuitenkin niin, että demokraattinen järjestelmämme on tapa välittää niitä konflikteja, mitä yhteiskunnassamme on. Jos meillä ei olisi konflikteja, ei mitään monimutkaisia järjestelmiä edes tarvittaisi. Mielipide-eroja on kuitenkin melkoinen määrä. Haluamme toisille lisää ja toisilta pois. Haluamme tehdä asioita samoin kuin viimeksi tai toisin. Uskomme, että asiat paranevat, kun teemme sitä tai tätä.

Tällaiset erot eivät ole itsessään vaarallisia, mutta niiden hallinta on kuitenkin aivan demokratian keskiössä. Hyvässä demokratiassa tietenkin yritetään nähdä toisen tarkoitusperien hyvyys ja jokaisen hyvän demokratian kannattajan pitää tasaisin väliajoin tutkia omien ajatustensa järkevyyttä suhteessa toisiin, mutta aina lopulta päädytään siihen, että tarvitaan jonkinlaisia päätöksiä. Silloin meillä äänestetään päättäjien kesken ja päätös saadaan tehtyä. Toisissa järjestelmissä tai esimerkiksi yrityksissä, usein päätösvalta on rajatummalla joukolla ihmisiä ja usein näyttää siltä, että päätöksiin vain päädytään ilman samankaltaista erimielisyyttä. Tällainen näennäinen hiljaisuus on paljon nolompaa kuin rehellinen keskustelu erimielisyyksistä. Konflikti ja kiihkeäkin keskustelukulttuuri ovat ihan terveen demokratian merkkejä.

Demokratian ongelmia ei korjata vain lisäämällä demokratiaa

Pitkään oli muotia puheissa vaatia demokratian ongelmien korjaamista lisäämällä demokratiaa. Ehkä nyt näyttää siltä, että päättäjämme ovat vähän hölmöjä, joten miksi emme päättäisi asiasta suoralla kansanäänestyksellä? Olen minäkin hiukan ollut tällä linjalla. Olen kuitenkin nyt asioita seurailtuani päätynyt siihen, että tämä on korkeintaan joskus pieni lisä järjestelmäämme, mutta aika usein on ihan järkevää antaa ihmisten valita demokraattisesti päättäjät ja antaa päättäjien tehdä päätökset riittävän perehtymisen jälkeen.

Suurin ongelma suorassa demokratiassa on, että siinäkin valta tuppaa asumaan aika samoissa paikoissa kuin edustuksellisessa demokratiassa. Ei vaikkapa Brexit olisi mennyt läpi, jos konservatiivit olisivat olleet aidosti sitä vastaan ja itseasiassa pelkkä Labourin vähän ryhdikkäämpi ote asiaan olisi varmaan riittänyt kääntämään tuloksen. Valtaa käytettiin tällä kertaa lähinnä toimimalla passiivisesti ja sillä vaalit kääntyivät.

Suoran demokratian vastustaminen voi kuulostaa jostakin tämän lukijasta tuskaiselta ajatukselta. Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että järjestelmäämmekin on luotu aika paljon hidasteita myös poliittiselle päätöksenteolle. Niiden merkityksen useimmat ymmärtävät: on ihan hyvä, että perustuslakia on vaikea muuttaa ja että oikeuslaitos ei ole poliittisessa ohjauksessa yksittäisten tuomioiden osalta. Nämä hidasteet ovat olemassa syystä. Samoin joskus on syynsä sille, miksi päätökset kannattaa tehdä välillisesti.

Vallan pitäisi pääosin olla siellä, missä kansa ajattelee vallan olevan

Demokratiassamme on kuitenkin paikkoja, jotka eivät ole omiaan lisäämään kansan luottamusta järjestelmäämme. Suomessa toistuvasti presidentinvaaleissa äänestysprosentti on korkeampi kuin monissa muissa vaaleissa. Toisaalta samalla presidentiltä on viety valtaoikeuksista merkittävä osa. Toki presidentti Niinistöä ei varmasti voi väittää edes historiallisesti vallattomaksi presidentiksi, mutta syynä on enemmän muun poliittisen johdon heikkous (ja ei mitenkään vähäisessä määrin se, että presidentti on muun hallituksen tapaan oikeisto-konservatiivinen), mutta samalla presidentinvaaleissa on jopa viritetty sote-keskustelua – ikään kuin se nyt presidentin tontille putoaisi kunnolla kuitenkaan. Presidentti kiinnostaa ihmisiä, mutta presidentin vaihtumisesta seuraavia muutoksia harva huomaisi omassa elämässään. Kunnanvaltuusto tai EU-parlamentti kiinnostaa harvempia, vaikka ne vaikuttavat monen elämään paljon suoremmin.

Tällainen tilanne, jossa valta on eri paikassa kuin kansan enemmistö ajattelee sen olevan, on omiaan lisäämään epäluottamusta päättäjiin. Voimaton demokraattisesti valittu päättäjä on huono mainos demokratialle. Esimerkiksi presidentti-instituution kohdalla on vähän vaarana se, että siihen ladataan liikaa odotuksia valtaan nähden. Toisaalta esimerkiksi maakuntauudistus voi pahimmillaan sekoittaa ihmisten mielen siitä, missä mikäkin asia varsinaisesti päätetään. Liiallinen vallan hajauttaminen voi sotkea vastuut.

Raha voi pilata demokratian, jos emme ole varovaisia

Suomen ja maailman suuria ongelmia ovat tuloerot ja varallisuuserot. Ensimmäisen suuruudesta on väännetty enemmänkin viime aikoina, mutta harva uskaltaa väittää, etteivätkö varallisuuserot olisi lisääntymään päin. Omaisuuden kasautuminen muutamille rikkaille aiheuttaa kitkaa, joka näkyy myös politiikan puolella.

Tiedämme, että mainokset tehoavat politikassa. Tiedämme, että mainoksia saa rahalla. Raha ei ratkaise kaikkea, mutta samalla tiedän minäkin nuoria, joilta ovat ensimmäiset valtuustopaikat jääneet saamatta taloudellisesti niukan kampanjan vuoksi. Rikkaiden vanhempien lapsina näistä tyypeistä olisi ihan hyvin voinut tulla merkittäviä politiikkoja. Raha vaikuttaa Suomessakin politiikkaan.

Samalla nyt tuntuu olevan menossa erilaisten viestintä- / vaikuttajaviestintä- / lobbausfirmojen uusi nousu. Politiikkaan tullaan ja politiikasta lähdetään niiden kautta. Kaikki toiminta ei tässä ole mitenkään epäilyttävää, mutta on vaikea väittää, etteikö suuri osa toiminnasta olisi sellaista, jossa saadaan jonkinlaista etua amatöörivoimin toimivaan poliittiseen vaikuttamiseen nähden. Rahalla saa siis vaikutusvaltaa.

Rahan ja politiikan sekoittuminen voi tietenkin pahimmillaan aiheuttaa kansan tahdon tai kansan parhaan vastaista politiikkaa, mutta sitäkin akuutimpi vaara on luottamuksen rapautuminen järjestelmää kohtaan. Lobbausrekisterit ja nykyistä alemmat yksittäisen ihmisen lahjoitusrajat voisivat auttaa asioita aika paljon samoin kuin pyörivä ovi –ilmiöön puuttuminen. Näiden kanssa hidastelu voi olla iso riski järjestelmämme luotettavuudelle.

Julkinen politiikan resursointi on isänmaallista ja sitä pitää puolustaa

Suurin este yksityiselle rahan voimalla politiikassa on julkinen raha politiikassa. Jos meillä ei olisi puoluetukea, suuri osa puolueiden energiasta menisi rikkaiden ihmisten varojen keräämiseen. Nyt tämä on kovin paljon vähemmän houkutteleva tapa käyttää puolueen aikaa ja resursseja, koska lahjoitusvaroja ei kuitenkaan kerätä niin paljoa, että ne suhteessa olisivat kovin merkittävät puoluetukeen nähden.

Vaikka ehdokkaat Suomessa yleensä tekevät omia kampanjoita, on puolueen rahoitus jonkinlainen takananoja, joka estää ainakin osan töpöimmistä jutuista. Puoluetuen lisäksi tärkeää on, että poliitikkojen ympärillä on myös riittävä määrä avustajaresursseja. On hankalaa, jos poliitikko joutuu nojaamaan lobbareihin, kun muuta tiedonhankintaa ei ole ehditty tehdä. On huolestuttavaa, että toistuvasti kuulee tarinoita poliitikoista, joille lobbarit joutuvat kertomaan asioiden nykytilan ennen kuin pääsee siihen omaan lobbaustavoitteseen.

Huomisen päättäjät eivät tule tyhjästä

Suomessa kuulee silloin tällöin hyvin nihkeitä mielipiteitä esimerkiksi nuorten osallistumisesta politiikkaan. Puolueiden nuorisojärjestöt ovat broileritehtaita. Ikään kuin olisi häpeä, että meillä koulutetaan uutta sukupolvea poliittisia päättäjiä. Vaikka monella elää romanttinen kuva politiikan ulkopuolisesta, joka pistää asiat kuntoon, voisi tätä mielikuvaa ehkä päivittää nykypäivään vähän enemmän. Käytännössä politiikkaan on aina voitava tulla ulkoa mukaan, mutta usein auttaa, jos silloin saa apua myös pidempään mukana olleilta. Muunlaiset yritykset aiheuttavat maailmalla kaikenlaisia pulmia.

Meidän olisi viisaampi alkaa miettiä, minkälaisen koulun läpi haluamme politiikan lupausten menevän. Juuri nyt tuntuu, että luomamme ympäristö käytännössä opettaa huomisen päättäjiä trollauksen logiikasta: kannattaa sanoa vähän liian tiukasti, että omat mielipiteet ylipäätään näkyvät. Tilaa harkituille ja maltillisille mielipiteille on aika vähän. Kun meillä nyt kuitenkin on Yleisradion kaltaisia toimijoita, on järkyttävää, ettei poliittisten nuorisojärjestöjen puheenjohtajille tarjota esimerkiksi TV-aikaa kuin täysin satunnaisesti.

Huomisen päättäjät tulevat osaamaan huomiotalouden logiikan hemmetin hyvin. On lähinnä iloinen sattuma, jos heistä osa ymmärtää politiikan sisältöjä. Ylipäätään sisällöllistä osaamista pitäisi alkaa arvostaa paljon enemmän. Puolueiden merkittävimpien ohjelmien päivittämisen pitäisi olla merkittävimpiä tekoja, jonka puolueet tekevät. Mediassa näitä tuskin huomataan.

Koska media olemme jokainen meistä nykyään, voi varmaan jokainen miettiä, voisiko joskus antaa huomiota myös muulle kuin riittävän ärsyttäviä huomiotalouden koukkuja laukoville toimijoille.

Lopuksi

Suomen demokratia voi sadan vuoden iässä ihan hyvin. Pelkästään järjestelmän nykyisen luotettavuuden ylläpitäminen tulee vaatimaan paljon työtä. Aidosti toimivassa demokratiassa vastuu tästä on jokaisella. Demokratian toimivuuden pitäisi olla asia, josta jokainen suomalainen kantaa huolta.

Monella tapaa aiempien vuosien kaunis ajatus osallistuvasta demokratiasta on tullut todeksi. Politiikkaan osallistuminen on nykyään helpompaa kuin koskaan. Lähes jokaisella on käytössään media ja taidot siihen, että yrittää vaikuttaa toisten mielipiteisiin. Somemme on täynnä poliittista vaikuttamista, mutta asiat, joista siellä riitelemme, ovat usein melko symbolisia ja eivät ehkä ne yhteisen suuntaamme kannalta aina tärkeimpiä. Yksi ratkaistavista kysymyksistä on se, miten saisimme kiinnitettyä huomiomme tarkemmin sen mukaan, mikä on aidosti tärkeää. Tässä kaikilla lienee vastuu eikä sitä oikein voida siirtää.

politiikka

Kannatan Emma Karia vihreiden seuraavaksi puheenjohtajaksi

9.5.2017 Heikki Sairanen Kommentoi

Olen ollut mukana vihreiden politiikan tekemisessä melko todellisella tasolla noin kymmenen vuotta. Tuoreimpina luottamustoimina mainitsen nyt tässä vaikkapa 2009-2013 puolueen valtuuskunnan kahden kauden jäsenyyden ja sen päälle istumani lähes kaksi kautta vihreiden puoluehallituksessa. Jaksoni puoluehallituksessa lähestyy nyt loppuaan ja peräkkäisten kausien maksimi tulee sopivasti täyteen, joten jatkaakaan ei nyt voi. Koen, että näillä pohjatiedoilla on velvollisuuteni vähän analysoida puolueen menestyksen syitä ja pohtia puheenjohtajan valintaa.

Toimintaani on sattunut monenlaista lasku- ja noususuhdannetta. Ehkä vahviten mieleeni ovat jääneet vuoden 2011 eduskuntavaalien romahdus ja siitä lähtenyt itsetutkiskelu ja siitä seurannut nousu nyt kuntavaaleissa. Vuoden 2011 tappion haavat ovat syvät ja eivät vähiten siinä, että puolueen kärki oikeastaan uudistui vasta eduskuntavaaleissa 2015 ja kasvot ovat siksi varsin tuoreita.

Puolueella oli onnea presidentinvaalien kanssa ja samalla aloimme löytää puolueena sellaisia tapoja toimia, jotka tuntuivat vetoavan ihmisiin. Saimme tosiaan menetetyt paikat takaisin eduskuntavaaleissa 2015 ja puolueelle lukuisia uusia valovoimaisia tähtiä. Vaalien seurauksena hallitus samaan aikaan synkkeni ja politiikka polarisoitui voimakkaammin. Vihreille löydettiin tapa puhutella ihmisiä ja aiheitakin syntyi, kun poliittiseen kenttään syntyi tarve modernille vaihtoehdolle. Tässä erityisen tärkeäksi muodostui Ville Niinistön hyvin varhainen ymmärrys siitä, että koulutuksesta oli tulossa erittäin tärkeä poliittinen kysymys.

Vaalien jälkeen vihreät nousivat opposition ehkä tärkeimmäksi ääneksi, koska demareilla oli selvästi oma pelinsä aika hukassa. Näin saavutettiin selvästi uusi kannatustaso, johon vihreät eivät aiemmin ole yltäneet. Uuden eduskunnan alkuvaiheilla saavutettu kannatus saatiin ylläpidettyä ainakin kuntavaaleihin asti. Kuntavaaleissa tehtiin paikallisesti helvetisti töitä, mutta on merkille pantavaa, että tulokset olivat melko tasaisesti kaikkialla nousussa. Minusta tämä viittaa siihen, että politiikassa on onnistuttu valtakunnallisella tasolla. Tietenkin yksittäisissä kunnissa on päästy eteenpäin vielä yleisestä tasosta ja toisaalta aivan muutamissa kunnissa on takapakkiakin tullut – lähinnä muutamissa harvinaisissa yhden valtuutetun kunnissa jääty ilman listaa.

Matka on ollut pitkä, mutta todella mielenkiintoinen. Minusta on olemme onnistuneet löytämään hyviä reseptejä, joilla toiminnan ja kannatuksen taso on saatu korotettua – toivottavasti pysyvästi. Puheenjohtajan vaihdos tulee erittäin mielenkiintoiseen paikkaan.

Mitä puolue tarvitsee puheenjohtajalta?

On tietenkin vaikea erotella, mitkä osat edistymistämme ovat puheenjohtajasta kiinni, mutta näkisin, että ainakin seuraavissa asioissa Ville Niinistön vaikutus on ollut suuri:

Puolueen strateginen johtaminen: Ville on pystynyt aistimaan hyvin sitä, mikä on oikeasti tärkeää suomalaisessa politiikassa.
Puolueen taktinen johtaminen: Strategian lisäksi Ville on nopea reagoimaan älykkäästi. Tämä on tuonut meille selvän edun suurempiin ja hidasliikkeisiin puolueisiin nähden.
Vahva sosiaalisen median osaaminen: Ei ole mitenkään sattumaa, että Ville on hemmetin seurattu politiikko somessa. Hän ymmärtää sisällöt niin hyvin että paitsi osaa reagoida nopessti myös osaa tehdä sen ilman turhaa jargonia.
Hyvät puhetaidot: Ville ei ollut aina täydellinen puhuja, mutta hänestä on alkanut hioutua omalla tapaansa mainio sellainen. Varmuus on tuonut rentouden, joka on parhaimmillaan mainiota.

Monet ihmiset tarttuvat sukupuoleen ja asuinpaikkaan puheenjohtajan tärkeimpinä ominaisuuksina. Minusta Villen kohdalla nämä ovat painuneet taka-alalle. Ville on onnistunut esiintymään muutenkin kuin vain jonkun joukon edustajana. Kuvaavasti lehdistä on voinut lukea moneen kertaan: “Olisiko nyt aika valita joku pk-seudun ulkopuolelta?” Se kertonee aika paljon siitä, ettei turkulaisuus ole Vileä juuri määrittänyt.

Itse olen sillä tapaa konservatiivinen, että koen, että pelkästään Villen jättämien aukkojen paikkaaminen tulee olemaan suuri haaste puolueelle. On myös hyvin selvää, etteivät aukot tule täyttymään vain seuraavan puheenjohtajan toimesta, mutta nähdäkseni meidän pitää kehittää yhdessä suunnitelma siihen, miten ne paikataan. Selvää on myös, että tulevan puheenjohtajan on väistämättä täytettävä niistä suuri osa ihan itse.

Keitä on tarjolla puheenjohtajaksi?

Vihreiden puheenjohtajuutta tavoittelevat seuraavat henkilöt:

Touko Aalto
Emma Kari
Krista Mikkonen
Maria Ohisalo
Olli-Poika Parviainen
Ja aivan viime metreillä: Mika Flöjt

Ensimmäinen huomioni on, että meillä on todella kova joukko ehdokkaita. Olen seurannut kaikkien toimintaa läheltä. Tunnen jokaisen ehdokkaan varsin hyvin ehkä Flöjtiä lukuunottamatta ja kaikki ovat paitsi mainioita poliitikkoja myös mukavia ihmisiä. Toivon, etteivät tämän tekstin mahdolliset lukijat ajattele, että minun on vain pakko sanoa näin. Olen nimittäin ihan aidosti tätä mieltä. Ehdokkaat on todella kiva, mukava, osaava, hauska ja mainio porukka ihmisiä ja on minusta selvä, että tämän porukan kanssa meillä on tiedossa mukavia hetkiä myös tämän kilpailun jälkeen.

Toiseksi kilpailu on aidosti kova. Voisin väittää, että kaikki tuloksesta mielestään varmat ihmiset ovat jonkin verran liian vikkeliä arvioimaan tilannetta. Vihreillä äänestämään pääsee koko jäsenistö kirjeäänellä. Tämä tarkoittaa, että meillä pitäisi pohjimmiltaan olla puolueen jäsenistön gallup tarjolla, jotta tilanteen voisi ihan aidosti arvioida. Voi tietenkin mutuilla ihmisten pohjalta ja ehkä jotain pientä voi kertoa esimerkiksi puoluevaltuuskunnan ja eduskuntaryhmien gallupeista. Näissä vahvoilla ovat olleet ainakin Aalto, Kari ja Mikkonen, mutta en laittaisi ihan liikaa painoa näille.

Miksi Emma Kari?

Pohjimmiltaan uskon, että Emmalla on porukasta parhaat edellytykset pitää puolueen kannatus ensin korkealla ja sitten kasvattaa sitä.

Emma pärjää niissä asioissa, missä Ville on pärjännyt varsin hyvin:

Puolueen strateginen johtaminen: Etuntee politiikan toimijat ja on hyvin perillä heidän tavoitteistaan. Samalla hänellä on kyky nähdä, miten pienemmät kiistat linkittyvät suurempiin. Se luo hommalle tarkoitusta.
Puolueen taktinen johtaminen: Emma on myös niitä nopeaälyisiä tyyppejä, jotka osaavat muotoilla taktiikan tilanteeseen kuin tilanteeseen.
Vahva sosiaalisen median osaaminen: Emma on Suomen yksi seuratuimpia some-poliitikkoja. Hänellä on Villen tapaan selvästi kyky puhutella ihmisiä. Erityisesti hän on osannut nostaa yksittäisten ihmisten tarinoita esille sellaisella tavalla, joka linkittää vaikeita abstrakteja kysymyksiä esimerkiksi köyhyydestä ihan tavallisten ihmisten kokemuksiin. Se on suuri taito ja vaikea saada ihan tyhjästä.
Hyvät puhetaidot: Emma on – toisin kuin Ville oli hommaan lähtiessä – helvetin hyvä puhuja. Hän osaa tehdä nostatuksia ja hän osaa rakentaa puheen tekstin kuulijaa koukuttavalla tavalla.

Emma pärjää siis vertailussa oikein hyvin. Tietenkin hommaa riittää vielä. Ei kukaan politikko taida olla sellaisenaan valmis puolueen puheenjohtamiseen, vaan homma tulee vaatimaan valtavasti opettelua ja sopeutumista. Sen uskon Emmalta sujuvan.

Itse kirjoitan ääneeni Emman nimen ensimmäiseksi. Täytän myös muut paikat tarkasti ja harkintaa käyttäen. Siirtovaalitavassa kannattaa täyttää koko lomake.

VIhreiden jäseneksi ehtii vielä 15.5.2017 asti liittyä. Nyt kannattaa liittyä.

Yleinen

Mitkä asiat yhdistävät ja erottavat hallituspuolueita?

29.4.2016 Heikki Sairanen Kommentoi

Aiemmassa Poliittiset akselit -tekstissäni yritin muodostaa kuvan suomalaisista eduskuntapuolueista Helsingin Sanomien vaalikonekysymysten perusteella. Analyysin kautta päädyin siihen, että yksinkertainen tapa hahmottaa suomalaisia puolueita, on hahmottaa puolueiden paikka kolmella dimensiolla:

Vasemmisto – oikeisto
Ympäristömyönteiset vapaamieliset (1) – Ympäristövastaiset konservatiivit
Lokaali – globaali

Tarkastelen tässä tekstissä vain hallitus puolueita. Kun haluamme tarkastella hallituksen toimintaa, saamme aiemmasta analyysistä hyvät apuvälineet hallituksen ymmärtämiseen.

Hallituspuolueet voi kolmella akselilla määritellä jokseenkin seuraavasti:

Keskusta: Maltillisesti oikeistolainen, keskilinja ympäristövapaamielisyydessä, maltillisesti lokaali puolue

Perussuomalaiset: Keskustalainen, ympäristövastainen konservatiivinen, lokaali puolue

Kokoomus: Oikeistolainen, keskilinja ympäristövapaamielisyydessä, globaali puolue

Nopealla katseella on jo selvää, että hallitus on ideologisesti melko yhdenmukainen, kun sitä vertaa oikeastaan mihinkään muuhun mahdolliseen kombinaatioon. Siitä huolimatta hallituksella on myös kipupisteitä.

Mistä hallituksen kipupisteet löytyvät?

Perinteiset talouskysymykset

Vasemmisto-oikeisto -akselilla tarkoitan puolueiden suhdetta verotuksen määrän, julkisen sektorin kokoon ja esimerkiksi siihen, pitääkö palvelut tuottaa julkisesti vai yksityisesti. Oikeisto kannattaa matalaa verotusta, pientä julkista sektoria ja yksityistämistä ja vasemmisto ei.

Nyt muodostettu hallitus on helppo ymmärtää nimenomaan vasemmisto – oikeisto -akselin tarkastelun kautta. Kaikki hallituspuolueet ovat keskellä tai oikealla. Perussuomalaiset muodostavat keskustalaisimman voiman hallituksessa. Keskusta on nimestään huolimatta hiukan oikealle keskustasta ja hallituksen oikean siiven muodostaa kokoomus.

Perussuomalaiset eivät ole yhtenäinen joukko tällä akselilla. Puolueessa on selvästi keskustalaisia vasemmistolaisempia ehdokkaita ja toisaalta osa ehdokkaista sopisi kokoomuksen oikealle reunalle. Keskusta on vähän koherentimpi ja se sijaitsee perussuomalaisten ja kokoomuksen välissä melko selkeästi. Kokoomukselle tämä on selkeästi tärkein puoluetta määrittävä tekijä ja puolue on tiivisti aika selvästi oikeammalla kuin muut hallituspuolueet.

Aloittaen heikkojen kohtien etsintä ensin vasemmalta, hallitus näyttää olevan melko turvassa. Suurin ongelma vasemmalla on perussuomalaisissa. Puolueessa on merkittävä määrä ehdokkaita, joiden näkökulmasta hallitus voi tehdä liian oikeistolaista politiikkaa.

Oikealta tarkastellen hallituksen ongelmaksi voi muodostua se, että kokoomuksen joukot ovat selkäesti oikeammalla kuin suurin osa keskustalaisista ja perussuomalaisista. Kokoomuksen puheenjohtajataistelu on mahdollista hahmottaa siten, että kokoomuksen oikeistolaiset toimijat ryhmittyvät kovana oikeistolaisena tunnetun Elina Lepomäen ympärille, kun muut ovat hieman vailla sankariaan vielä.

Lähtökohtaisesti ajattelisi, että suurimmat väännöt tämän akselin kohdalla syntyisivät kysymyksissä verotuksesta ja valtion omistuksista. Toisaalta nyt viime aikoina myös taksien vapauttaminen on näyttänyt olevan yksi taistelu, jossa mukaillaan tätä akselia, vaikka sen voi ehkä mieltää myös muunlaisena taisteluna.

Ympäristö ja vapaamelisyys

Ympäristövapaamieliset – ympäristövastaiset konservatiivit akselilla tarkoitan ympäristöön liittyvien kysymysten yhdistymistä erilaisiin perinteiseen vapaamielisyyteen liittyviin kysymyksiin. Ympäristövapaamielinen ihminen haluaa torjua ilmastokriisiä ja laittaa ympäristön talouden edelle, mutta myös puolustaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia. Ydinvoiman vastustaminen on myös kiinnittynyt ympäristövapaamielisyyteen (2).

Ei ole ihan helppo asettaa sanojaan oikein muotoillessa hallituksen sisäistä asemointia ympäristövapaamielisyyden suhteen. Hallituksessa on akselin suhteen keskilinjaa kulkevia puolueita ja yksi selkeästi ympäristövastaisen konservativismin edustaja. Kokoomus on aavistuksen keskustaa ympäristövapaamielisempi, mutta molemmat ovat paljon ympäristövapaamielisempiä kuin perussuomalaiset.

On tavallaan totta, että jokaisessa hallituspuolueessa on suurta sisäistä hajaannusta tähän liittyvien kysymysten ympärillä. Erityisesti perussuomalaiset ovat puolue, joka on pitkälti ympäpristövastainen konservatiivipuolue. Siitä huolimatta puolueessa on edustettuna laaja spektri erilaisia asteita tästä. Kokoomuksesta ja keskustasta taas löytyy melko ympäristövapaamielisiäkin joukkoja. Silti molemmat puolueet joustavat myös aika pitkälle ympäristövastaiseen konservativismiä kohti.

Ympäristövapaamieliseltä kannalta tarkastellen hallitus tuskin kauheasti hievahtaa. Kokoomuksen ympäristövapaamielinen siipi on niin tottunut häviämään taistelunsa pienen koon vuoksi, ettei asia tuskin kauheasti hievahda siltä kannalta katsottuna.

Ympäristövastaisen konservativismin puolelta merkittävää poliittsta voimaa voi löytyä perussuomalaisista ja keskustan ympäristövihamielisistä ja konservatiivisistä siivistä. Hallituksen linja voinee kuitenkin olla tässä sen verran kaukana esimerkiksi oppositiosta, ettei tästä muodostu mitään suurta ongelmaa hallituksen yhtenäisyydelle.

On vaikea nähdä, missä asioissa tällä akselilla syntyisi merkittäviä konflikteja. Ympäristöpuolella hallitus tekee aika yhtenäisesti politiikkaa, joka on ainakin ympäristöjärjestöjen ja vihreiden mielestä todella huonoa, mutta konfliktit ovat vielä olleet suurelle yleisölle melko vaikeasti ymmärrettäviä kuten metsälain kohdalla. Vapaamielisyydessä suurin konflikti varmaan käytiin tasa-arvoisen avioliittolain viimeistelyn kohdalla. Se vietiin läpi hallituksen toimesta mahdollisimman pienieleisesti, mutta silti perussuomalaisten pieni osa tarttui senkin vastustukseen. Pitäisin todennäköisenä, että ympäristöasioissa hallitus löytää yhteiset melko ympäristövihamieliset sävelet ja muuten se tyytyy esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohdalla vain tekemättömyyteen, millä vältetään konfliktit.

Lokaalisti vai globaalisti?

Lokaali-globaali -akselilla tarkoitan puolueiden suhdetta siihen, mihin valtaa pitäisi siirtää. Lokaali pitäisi vallan omassa kunnassa ilman kuntaliitoksia eikä luota EU:n ja Naton kaltaisiin tahoihin. Globaali yhdistäisi kuntia ja rakentaisi tiiviimpää EU:ta. Kysymys on nähdäkseni erityisesti suunnan valinnasta. Mennäänkö kohti globaalia vai mennäänkö kohti lokaalia?

Hallitus on todella hajallaan näissä kysymyksissä. Perussuomalaiset on lokaalein eduskuntapuolue, keskusta toiseksi ja kokoomus on taas globaalein. Hallituskessa on puoluekentän ääripäät edustettuina tämän dimension analyysissä.

Perussuomalaisissa on – kuten monissa muissakin kysymyksissä – tässäkin melko paljon hajontaa. Osa perusuomalaisista kuuluisi globaalimpaan osaan keskustasta aivan mainiosti, vaikka enemmistö löytyykin lokaalimmalta paikalta kuin suurin osa keskustaa.

On todella selvää, että tämä akseli on perin ongelmallinen hallitukselle. Millään muulla akselilla hallituksen puolueet eivät erotu niin selkeästi toisistaan. Perussuomalaisten ja kokoomuksen linja on suorastaan päinvastainen. Koska hallituksen suurempi massa on kuitenkin perin lokaalin puolella, voisi päätellä, että erityisesti kokoomukselle tämä voi olla ongelma.

Hallitus on tavallaan joutunut etsimään kompromissia tämän akselin puitteissa jo nyt. Mielestäni tämä näkyy sote-uudistuksen yhteydessä syntyneestä maakuntamallista käydyssä taistelussa varsin hyvin. Molemmat puolet voivat nyt väittää voittaneensa, mutta synnytystuskia oli selvästi valtavasti. Rauha säilyy, koska nyt hallituksen osa voi ajatella vallan siirtyvän valtion tasolta maakunnille ja osa voi kuvitella vallan siirtyvän kunnilta maakunnille. Lienee kuitenkin selvä, että melko rauhallinen tarkastelu osoittaa uuden valtarakenteen vievän valtaa nimenomaan valtion tasolta maakunnille. Tämän vuoksi oli aika luonnollista, että kokoomus piti ostaa oikeisto-vasemmisto -akselin kautta mukaan tarjoamalla yksityisille yrityksille selvästi enemmän pelitilaa sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisessä.

On tavallaan mielenkiintoista, että hallituksen linjat esimerkiksi EU:n suhteen eivät ole menneet julkisesti kovinkaan ristiin. En pitäisi ollenkaan mahdottomana, että tällaisia railoja alkaisi erottua vielä.

Lopuksi

Nykyinen hallitus on ideologisesti varsin yhdenmukainen. Tällaista väitettä on toiseltu julkisuudessa varsin paljon. Se on minustakin varsin tosi väite, mutta suuri osa kommentoijista on analysoinut asiaa vain perinteisen vasemmisto-oikeisto -akselin kautta. Laajempi tarkastelu auttaa näkemään koko kuvan.

Hallituksen suurimmat erot tulevat esiin, kun tarkastellaan puolueiden suhdetta siihen, missä asiat pitäisi päättää. Siinä muhii minusta suurin mahdollisuus hallituksen sisäiseen konfliktiin.

(1) Rauli Mickelsson heitti tämän nimiehdotuksen Facebook-kommentissa. Aiemmin puhuin liberaaliudesta, mutta vapaamielisyys itseasiassa tavoittaa käsitteen mielestäni aika hyvin ja on vieläpä suomea. Vaihdan termin tähän kirjoitukseen.

(2) Ydinvoiman puolustamisen kytkeytyminen ympäristövastaiseen konservativismiin oli varmaan eniten ärsytystä aiheuttanut osa minun aiempaa analyysiäni. Sori nyt vaan, mutta näyttää olevan niin, että ympäristön tuhoamiseen veltto suhtautuminen näyttää kovasti korreloivan ydinvoiman kanssa, vaikka tiedän minäkin toki joukon ihmisiä, jotka ovat aika intohimoisesti ilmastokriisiä ratkaisemassa ydinvoiman avulla. Kaikki kunnia poikkeuksille.

Data ja tekijänoikeudet

Tämä analyysi on tehty Helsingin Sanomien eduskuntavaalien 2015 vaalikonedatan pohjalta.

Haettu 25.3.2016 osoitteesta:http://www.hs.fi/politiikka/a1305929269692

Alkuperäinen lisenssi: Creative Commons 4.0 Nimeä – Ei kaupallinen – Jaa samoin

Analyysin lisenssi: Creative Commons 4.0 Nimeä – Ei kaupallinen – Jaa samoin

Analyysin on tehnyt Heikki Sairanen.

Yleinen

Poliittiset akselit

24.4.2016 Heikki Sairanen Kommentoi

Poliittiset akselit ovat pitkään olleet intohimoni ja harrastukseni kohde. Poliittisilla akseleilla tarkoitetaan esimerkiksi vasemmisto-oikeisto- tai liberaali-konservatiivi -jaotteluiden hahmottamista joidenkin kuvitteellisten lukuarvojen läpi.

Politiikan akselit ovat minusta kiinnostavia nörttiin vetoavan matemaattisen luonteensa lisäksi siksi, että ne tarjoavat hyvän tavan hahmottaa politiikka kokonaisuutena. Koska politiikkaan vaikuttaa Suomenkin kokoisessa pikkumaassa tuhansia ihmisiä hyvin aktiivisesti ja vähemmän aktiivisesti jokainen äänestäjä, on helppo ymmärtää, että politiikkaa on pakko katsoa jonkinlaisten yksinkertaistavien silmälasien läpi. Politiikan akselit ovat tähän vahva tapa.

Analyysi reunaehdot ja luotettavuus

Yksinkertaistaminen vääristää maailmaa aina. Itseäni politiikassa yllättää aina eniten se fakta, miten luonnollisesti vasemmisto – oikeisto -akseli nousee datasta melkein millä tahansa analyysillä. Vaikka sitä kuvittelisi, että Ranskan vallankumouksen aikaan sovittuun istumajärjestykseen pohjautuva jaottelu olisi kovin vaillinnainen nykyajan monimutkaisiin kysymyksiin, tulee kuitenkin todella nöyräksi siitä, kuinka suuri osa poliittisista kysymyksistä lopulta palautuu siihen.

Alunperin Vihreiden strategiatyön innostamana tein pitkästä aikaa uuden faktorianalyysin Helsingin Sanomien vaalikonedatasta. Kyseessä oli siis kansanedustajaehdokkaiden vastausten analyysistä keväältä 2015. Myöhempää analyysiä lukiessa kannattaa huomioida seuraavat kolme faktaa:

Kyseessä oli kaikkien puolueiden ehdokkaiden analyysi, joten akseleita vääntämässä olivat myös pienpuolueet.
Kyseessä olivat vaalikonevastaukset, jotka ovat tietenkin vähän tarkoitushakuisesti vastatut. Analyysi kohde on siis se, miten ehdokkaat halusivat itsensä asemoida julkisesti – ei mikään yön pimeinä tunteina mietitty yksityinen syväajattelu vaan se, mikä näkyy kaikelle kansalle.
Kyseessä on Helsingin Sanomien vaalikone ja kysymysten määrittelijällä on valtava rooli siinä, mitkä asiat nousevat pinnalle ja mitkä eivät.

Analyysin yksityiskohtaisiin tuloksiin voi tutustua erillisessä dokumentissa. Yksittäisten kysymysten latautumiset eri kysymyksiin voi puolestaan katsoa erillisestä taulukosta. Kuvat ja vastaavat tässä dokumentissa ovat viittauksia siihen.

Ensimmäisenä analyysini tuloksena löysin sen vasemmisto-oikeisto -akselin – jälleen vahvana ja isoimpana poliittisten mielipiteiden kirjon selittäjänä. Jos poliitikkoa pitäisi kuvata yhdellä termillä, olisi tärkein tieto paikka vasemmisto-oikeisto -akselilla.

Erityisesti on tyydyttävää nähdä, että akseli on hyvin lähellä eduskunnan istumajärjestystä. RKP:n oikeampi paikka löytyisi ehkä kokoomuksen vasemmalta puolelta. KD:n ja Keskustan järjestys taas olisi aika siinä ja siinä. Akselin nouseminen datasta ilman mitään syvempiä oletuksia on kuitenkin jonkinlainen luotettavuuden osoitus ja ehkä syy katsoa analyysi läpi!

Vasemmisto-oikeisto

On todella rohkaisevaa, että vasemmisto-oikeisto -akseli löytyy niin puhtaana. Se antaa hieman lisää uskottavuutta seuraaville osille analyysiäni. Akseli on tietenkin minun nimeämäni faktori, mutta tässä kohti nimeäminen on harvinaisen helppoa.

Samalla tästä näkyy aika selkeästi se, että vasemmistoliitto ja kokoomus ovat puolueina vahvimmin asemoineet itsensä nimenomaan tämän akselin kautta. Muut puolueet eivät määritä itseään niin vahvasti tämän akselin myötä ja levittäytyvät hieman eri paikkoihin, mutta melkolailla yhtä laajasti. Puheet esimerkiksi vihreiden hajaannuksesta tässä ovat pahasti liioiteltuja. RKP:llä näyttää myös olevan nähtävissä vähän kahta kyttyrää, mikä on mielenkiintoista.

Akselissa on mukana hyvin perinteiset poliittiset kysymykset. Päällimmäisenä julkisten palveluiden ulkoistaminen, yksityisten yritysten asema sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksessa, veronkorotukset ja leikkauspolitiikka. Vasemmisto haluaa julkisesti tuotettuja julkisia palveluita ja veronkorotuksia. Oikeisto haluaa ulkoistaa, lisää tilaa yksityisille yrityksille ja leikkauspolitiikkaa.

Mielenkiintoisemmaksi asia menee, kun peliin laitetaan seuraavat faktorit.

Ympäristöliberaalius – ympäristövastainen konservativismi

Seuraava poliittinen akseli on vihreästä perspektiivistä hyvin mielenkiintoinen. Akseli kuvaa hieman monenlaisia asioita. Siinä menevät sekaisin ympäristöasiat ja liberalismi-konservatismi. Jälkimmäistä akselia kuulee viljeltävän suomalaisessa keskustelussa tosi paljon. On kuitenkin oleellista huomata, että Suomessa konservatismi-liberalismi akseli (liberalismi tässä: myönteinen suhde teoreettiseen vastaanottokeskukseen omassa kunnassa, negatiivinen suhde “perinteisiin arvoihin”, myönteinen, myönteinen suhde seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, negatiivinen suhde puolustusvoimien lisärahoitukseen, negatiivinen suhde koulukuriin) näyttää yhdistyneen todella vahvasti ympäristöteemoihin (ilmasto, ympäristö, ydinvoiman vastustaminen).

Akselilla suurin osa puolueista on varsin hajalla. Ainoastaan vihreät muodostaa selvän yhtenäisen joukon. Vain vähän liioittelematta voisi sanoa, että tämä akselin voi mieltää vain akselina vihreä – ei-vihreä. Vasemmistoliitosta erottuu selkeästi vihreä siipi, jossa on paljon samaa kuin merkittävässä osassa vihreitä. Itseasiassa kaikista puolueista löytyy edustajia, jotka ovat melko ympäristöliberaaleja, mutta keskiverto ehdokas on aika kaukana vihreistä lähes kaikissa.

Liberalismi-sanan sijaan saattaisi “suvaitsevaisuus”-tyyppinen termi olla myös harkitsemisen arvoinen. Puhtaan yksilön vapauden sijaan kuitenkin kyse on aika pitkälti “muiden” ihmisten vapaudesta. Toisaalta perinteisten arvojen kunnioitus on myös sitoutunut konservatiiviselle puolelle tässä, minkä vastinpuolena ehkä pitäisin jonkinlaista liberaali-sanan johdannaista.

Kolmanneksi löydämme akselin, joka erottelee sopivasti erityisesti vasemmistoliiton ja vihreät toisistaan.

Lokaali-globaali

Olen ristinyt akselin lokaali-globaali -asteikoksi. Akseli kuvaa tavallaan ehdokkaan uskoa siihen, että asiat pitäisi päättää suuremmalla tasolla. Globaali ehdokas uskoisi keskimäärin lokaalia enemmän siihen, että EU ja Nato ovat hyviä asioita, Suomea ei tarvitse pitää kokonaan asuttuna ja kuntaliitokset voivat olla hyvä idea.

Puolueet jakautuvat tässä hyvin mielenkiintoisesti. Ensinnäkin globaaleimmat puolueet ovat vihreät ja kokoomus.Keskusta ja erityisesti perussuomalaiset ovat taas hyvin lokaaleja puolueita. Mielenkiintoisesti vasemmistoliiton suurin keskittymä eroaa selvästi vihreistä.

Ei kannata tietenkään antaa tämän yksinkertaistuksen johtaa harhaan. Vihreät ovat pääasiassa Natoa vastaan ja Kokoomuksessa taitaa olla aika reilu määrä ihmisiä, jotka haluavat pitää koko maan asuttuina.

Muut faktorit

Tämän jälkeisiä akseleita en esittele tarkemmin. Ne löytyvät oheisesta dokumentista, jos olet kiinnostunut analyyseineen päivineen. Mukana on kuitenkin ympäristöliberalismin mielenkiintoinen vastinpari, joka suhtautuu nihkeämmin maahanmuuttoon ja painottaa liberaalimpaa alkoholipolitiikkaa. Myös maahanmuuttopolitiikka nousee itsessään kohteeksi samoin kuin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt. On hyvinkin mahdollista, että osa näistä akseleista sopisi paremmin pienpuolueiden erotteluun kuin eduskuntapuolueiden.

Suomalainen puoluekenttä kuutiossa

Olemme nyt analyysissä löytäneet kolme faktoria, jotka ovat erittäin mielenkiintoisia. Näin meillä on keino asettaa jokaisen puolueen “keskimmäinen” (mediaani) ehdokas kolmelle dimensiolle. Näin saamme kolmiulotteisen joukon pisteitä kustakin puolueesta.

Koska 3-ulotteisia pisteitä on vähän vaikea katsoa tietokoneella, tehdään tarkastelu muutaman 2d-kuvan perusteella, jotka välittävät saman informaation.

1x2

2x3

Monilla akseleilla samankaltaisesti sijoittuvat puolueet eroavat toisilla. Se on tietenkin varsin luonnollista ja kertoo ehkä siitä, että jotain todellisia erojakin on löytynyt.

Hahmotelmat puolueista

Voimme nyt jossain määrin hahmotella puolueet käyttäen yllä mainittua termistöä.

Keskusta: Maltillisesti oikeistolainen, maltillisesti lokaali puolue

Perussuomalaiset: Keskustalainen, ympäristövastainen konservatiivi, lokaali puolue

Kokoomus: oikeistolainen, globaali puolue

SDP: vasemmistolainen, globaali puolue

Vihreät: maltillisesti vasemmistolainen, ympäristöliberaali, globaali puolue

Vasemmistoliitto: vasemmistolainen, maltillisesti ympäristöliberaali puolue

RKP: oikeistolainen, maltillisesti ympäristöliberaali, globaali puolue

KD: maltillisesti oikeistolainen puolue

Vihreiden asema poliittisessa kentässä

Koska oman navan tuijottelu on kivaa, verrataan vielä vihreiden tilannetta eri puolueisiin kullakin akselilla. Määrittelemme päällekäisyyden siten, että vihreäksi vyöhykkeeksi lasketaan väli, jolle 80 % vihreistä mahtuu ja 10 % yli ei sekä 10 % ali ei. Sitten katsomme kunkin muun puolueen kohdalla, miten suuri osa heidän vastauksistaan asettuu tuohon. Sanomme tätä osuutta päällekäisyydeksi.

Ja katsomme sitten kunkin kolmesta dimensiosta läpi.

vasemmistooikeisto

Kuten kuvaajasta näkyy, demareista ja perussuomalaisista yli puolet sopisi vihreään vyöhykkeeseen. Suurimmat erot meillä syntyvät tällä akselilla kokoomukseen ja RKP:hen. Erityisesti kokoomuslaiset eivät mahdu vihreiden pääalueeseen. Keskustastakin pieni osa. On myös varsin huomattavaa, että vasemmistoliitto on määritellyt paikkansa aika selkeästi erilleen vihreistä.

ymparistoliberalismijne

Ympäristöliberalismi – ympäristövastainen konservativismi erottaa vihreät lähes koko muusta puoluekentästä. Ainoat merkittävät päällekkäisyydet syntyvät vasemmistoliiton ja hieman vähemmän RKP:n kanssa. Vasemmistoliittolaisista hyvin suuri osa mahtuisi vihreiden sisälle. RKP.stä vajaa puolet.

Yllättävin asia tässä on mielestäni se, että SDP ei mahtuisi vihreiden sisälle. Vaikka SDP:n ja vihreiden linjat ovat monissa asioissa yhteneviä perinteisimmissä poliittisissa kysymyksissä, on todella merkillistä, että tässä löytyy asia, jossa yhteistä maaperää ei oikeastaan ole.

lokaaliglobaali

Lokaali-Globaali -akseli ei selvästi jäsennä myöskään vihreitä kovin selvästi tiettyyn paikkaan. Siitä huolimatta selvästi näkyviin tulee se, että lähes koko kokoomus, RKP ja SDP mahtuisi vihreiden vyöhykkeseen. Sen sijaan vasemmistoliitto vain vähän vajaa 60 prosenttisesti. Keskusta ja erityisesti perussuomalaiset taas ovat melko kaukana vihreistä.

Lopuksi

Tämän tekstin tarkoitus on ollut hahmotella, miten suomalaista poliittista kentää kannattaa minusta hahmottaa. Olen iloinen siitä, että sain tämän tueksi kohtuullisen kvantitatiivisen analyysin ja jouduin siinä mielessä vain vähän esittelemään omia kvalitatiivisa arvioitani.

Koska kyseessä ovat kuitenkin vain ehdokkaiden vaalikonevastaukset, on hyvin todennäköistä, että edustajilla on paljon äänestäjiä vahvempi ymmärrys politiikan sisällöistä. Vaalikonevastauksia laadittaessa usein myös kysellään fiksummilta puolueessa ja jopa tutustutaan puolueen ohjelmiin. Siinä mielessä voi pitää näitä kysymyksiä ehkä fundamentaalimpana puolueiden edistyneemmän ajattelun tarkasteluna. Villimpi väite olisi, että akselit voivat kertoa tulevaisuuden poliittisista linjoista.

On minusta selvä, ettei tällä hetkellä esimerkiksi lokaali-globaali ole mitenkään erityisen paljoa ihmisissä tunteita herättävä akseli. Vasemmiston ja oikeiston roolia on taottu ihmisten päähän vuosisatojen ajan. Useat ihmiset ovat toistelleet vuosikymmeniä konservativismiä ja liberalismia ja ehkä se on alkanut siinä mielessä vähän vakiintua. Analyysistä seuraa mielipiteitä ja mielipiteiden analyysistä seuraa analyysejä. Jos globaali-lokaali nähtäisi oleellisena, voisi se hyvinkin muuttua oleelliseksi.

Olen yrittänyt tämän tekstin myötä antaa lukijoilleni uudet silmälasit. Niiden läpi näin ainakin itse politiikan maailman uudella tavalla. Toivottavasti silmälaseista on iloa ja niillä näkee kirkkaammin kuin niitä ilman.

Data ja tekijänoikeudet

Tämä analyysi on tehty Helsingin Sanomien eduskuntavaalien 2015 vaalikonedatan pohjalta.

Haettu 25.3.2016 osoitteesta: http://www.hs.fi/politiikka/a1305929269692

Alkuperäinen lisenssi: Creative Commons 4.0 Nimeä – Ei kaupallinen – Jaa samoin

Analyysin lisenssi: Creative Commons 4.0 Nimeä – Ei kaupallinen – Jaa samoin

Analyysin on tehnyt Heikki Sairanen.

Muokkaus 26.4.2016: Korjattu perussuomalaisten määritelmää. ”ympäristökonservatiivi”->”ympäristövastainen konservatiivi”

Yleinen

Vuoteni 2015

30.12.2015 Heikki Sairanen Kommentoi

Vuosi 2015 on ollut minulle muutoksen vuosi. Vuosi 2015 on ollut monella tapaa maailmalla synkkyyden vuosi. Vuosi 2015 on ollut Suomessa lisääntyneiden jännitteiden vuosi.

Tuntuu että Suomi on auto syöksymässä kohti pimeää järven jäätä. Vauhti on suuri. Edessä on pimeys. Pimeässä on ehkä jäätä. Jää ehkä kestää. Todennäköisesti ei. Auto paahtaa eteenpäin ja jotain pitäisi tehdä. Vuosi vaihtuu auton syöksyessä jäälle. Vuoden vaihto ei ehkä erityisesti tänä vuonna merkitse vanhan loppua ja uuden alkua. Kovin suuri osa asioista on niin kesken, että hetkenkin hengitystauko tuntuu liioitellulta. Eikä näin jännittyneessä ilmapiirissä tauon pitäminen ole oikein mahdollista.

Itselleni vuoteen sattui ainakin kaksi merkittävää käännettää. Ensinnäkin päätin pienen säädön kautta, että nyt olisi oikea jättää työt yliopistolla ja siirtyä politiikan ihmeelliseen maailmaan ihan virallisen työajan puitteissa ja päädyin mainion Ozan Yanarin eduskunta-avustajan hommiin. Tällaiselle uutisnarkkarille työ on palkitsevaa ja nyt saa keskittyä intohimooni kunnolla.

Samalla siirtymä ei ole jäänyt häiritsemään. Vaikka työ ja työkaverit olivat yliopistolla mahtavia, on nyt aika helppo katsoa suomalaista yliopistojärjestelmää ja miettiä, että eihän siellä hyvältä näytä. Kun yliopistoista leikataan, tuntuu se myös niissä, jotka eivät menetä työpaikkojaan. Tutkimusryhmien ilmapiiri on yksi niitä asioista, jolle on vaikea laittaa rahallista arvoa, mutta joilla voi olla silti paljon merkitystä vaikkapa koko kansantaloudelle ja yhteiskunnalle. Henkilökohtaisella tasolla päätökseni lähteä ei siis kaduta.

Toinen suuri käänne minulle sattui syksyn koittaessa, kun minulta löytyi leuasta kysta. Vaiva josta en ollut oikein kuullutkaan ja nyt se oli minulla. Käytännössä vasen puolisko leuastani oli jo ontto ja oli vain säkää, etten ollut purrut leukaani halki. Pääsin hämmentävän ripeästi hyvään hoitoon. Erikoissairaanhoitohan Suomessa toimii. Asia on paranemaan päin ja keväällä jäljellä oleva sälä pitäisi leikata pois. Koska haluan välttää “vanha mies valittaa vaivoistaan” -moodia vielä jonkun vuoden, en puuduta teitä yksityiskohdilla.

Sanon kuitenkin sen, että melko kipeidenkin operaatioiden aikana on ollut tavallaan hyvä olo. Pientä kipua sietää aika ongelmitta, kun tietää, että asiat ovat parantumassa. Näin puheen tasolla tämä kuulostaa aika samalta kuin kaikki Suomen vakavien setien puheet viime vuosilta. Setien puheissa on vain yksi suuri ongelma. Vaikka meillä moni puhuu siitä, että pitää sattua ja eri ihmisryhmiin sattuu, minä en oikein usko, että asiat parantuvat satuttamisella. Nykyiseen lyhytaikaiseen kipuun keskittyvän talouspolitiikan ongelma on, että siellä tunnelin päässä ei ole valoa. Kipu itsessään ei paranna mitään.

Suomen ongelman pitäisi olla vain pelko itsessään. Ihan niin kuin lamoissa yleensäkin. Ongelmana on kuitenkin nyt, että meillä on ratissa ihmisiä, joiden tilanneanalyysi on, että tarvitaan kipua ja paljon kipua. Nyt on ihan viisasta pelätä päättäjien pelkoreaktioita.

Henkilökohtaisella tasolla sairastuminen muistutti siitä, miten satunnaista elämä on. Yhtenä päivänä istuu hyvien ystävien kanssa oluella ja seuraavana porataan lähes onttoon leukaan reikiä. Ja vaivakin oli sellainen, etten ollut aiheuttanut sitä kaikilla paheillani ja muulla pahalla elämisellä, vaan se tuli kuin arpavoittona.

Vuoden lopulla pitää olla kuitenkin toiveikas joistakin asioista ja minä olen ainakin vähän.

Vaikka Suomi syöksyy heikolle jäälle, on maailmalla menossa myös hyvää. Minulle populaarikulttuuri on tarjonnut tänä vuonna aika hyvän välineen pitää toivoa yllä.

Ensinnäkin nostan esiin Mad Max: Fury Roadin. Elokuva on täysin tyylipuhdas toimintaleffa. Sellaisenaan ehkä kovinta kamaa mitä löytyy. Mutta rivien välissä se on silti tarina naisesta joka vapauttaa miehet ja naiset, tuhoaa patriarkan ja vapauttaa luonnonvarat kansalle. Elokuva ei olisi niin hyvä ilman viestiä ja viesti ei menisi perille ilman toimintaleffan ulkokuorta.

Feminismi voittaa, jos se pystyy puhuttelemaan ihmisiä. Se ei voita, jos se menee oman navan tarkasteluksi tai käsitekikkailuksi. Kaikenlaisia feminismin muotoja on tänä vuonna nähty. Feminismin popularisoinnissa ja kansa puhuttelussa on kuitenkin toivoa.

Muutenkin tänä vuonna minuun on eniten tehnyt vaikutuksen erilaisten ihmisten ja ihmisryhmien omien äänten kuuluminen. Yksi oudompi yhdysvaltalaisen populaarikulttuurin ilmiö on ollut Broadway-musikaali Hamilton. En ole kovin suuri musikaalien ystävä ja vielä tuskaisempaa on tyytyä vain niiden sound trackin kuunteluun, mutta silti minuun teki vaikutuksen tämä yhdestä Yhdysvaltain liittovaltion tehneestä poliitikosta kertonut juttu.

Mutta oleellista Hamiltonissakin on se, miten musiikaalissa äänen ottavat maahanmuutajat ja kaikki muut kuin vanhat valkoiset miehet. Yhdysvaltain historia kerrotaan radikaalien nuorten miesten juttuna. Näytelmä kysyy niin monilla tavoilla, kenellä on oikeus omia historia ja valtion tarina. Suomessa käytiin Mustan Mannerheimin kohdalla vähän samanlaista keskustelua, mutta ei siitä päästy ihan tarpeeksi pitkälle.

Kaiken kaikkiaan maailmassa lauletaan ihan liian vähän poliittisen kirjallisuuden kirjoittamisesta. Euroalue odottaa vielä hamiltoniaan.

Kolmas minulle tärkeä kulttuurinen teos tänä vuonna oli The Wiren luojan David Simonin minisarja Show Me a Hero. Sarjassa kerrotaan tositarina Yonkersin kaupungin kunnallispolitiikasta. Kaupungissa oikeusistuimet vaativat mustien ja valkoisten asuinalueiden integroimista. Uudet mustien asuintalojen suunnitelmat aloittivat valtavan NIMBY-ilmiön ja homma meni hyvin likaiseksi. Konflikti tuntui suomalaisittain erityisen ajankohtaiselta turvapaikanhakijoiden tulon myötä. Erityisesti sarjan oikeiston reaktioit kuulostavat pelottavan tutuilta.

Vaikka tänä vuonna vasemmisto-oikeisto -akselin merkityksestä on saatu Suomessa monia muistutuksia, on myös näkynyt merkkejä siitä, että osa toimijoista ei oikein asetu vanhaan muottiin maailmalla ja meillä. Taistelua käydään hyvin paljon siitä, kuka on meitä ja kuka niitä. On mielenkiintoista, miten universaali populistisen oikeiston nousu on ollut. Trump, Le Pen ja Soini nousevat samasta pohjasta, vaikka tietenkin kaikissa ilmiöissä on omat kulttuuriset vivahteensa.

Aiemmin The Wiressa David Simon tarjosi aika karvaan tarinan Baltimoren kaupungista. Ihmiset taistelevat toisiaan vastaan ja jotkut edistyvät urallaan. Pelaamisen sijaan oikein tekeville ihmisille käy huonosti. Show Me a Hero on astetta positiivisempi. Se löytää lohtua siitä, että ihmisyhteisöt voivat parantaa asemaansa yhdessä. Eivät välttämättä valtavia loikkia, mutta parempi maailma on kuitenkin mahdollinen.

80-luvun lopulle sijoittuva Show Me a Hero tarkastelee menneisyyden konfliktia. Tavallaan puhtaan rasismin siivittämä konflikti tuntuu nykyisin jo suuresta osasta katsojia jo aika järjettömältä. On helppo erottaa hyvikset ja pahikset. Nykyhetkessä tämä on tietenkin vaikeampaa. On silti hyvä miettiä, minkälaiset toimet ja tavoitteet tuntuvat hyviltä vielä kymmenen vuoden kuluttuakin. Historia tuskin katsoo hyvällä ihmisarvon unohtamista, vaikka “realistinen” ja “maltillinen” lähestyminen näyttäisi hetkittäin kansan tahdon mukaiselta.

Olen alkanut uskoa yhä aidommin siihen, että myös Suomen mahdollisuus on eri ihmisryhmien hyvissä toimissa. Motiivien pitää olla kirkkaat ja puhtaat. Toimien pitää olla vahvoja, äkäisiä mutta sellaisia, että kansan enemmistön tuki säilyy. Poliitikkojen tehtävä on sitten tehdä kaikki ne kompromissit ja vääntäminen ja räpellys, mitä pitää. Aktivistien pitää kanavoida halua muutokseen ja poliitikkojen pitää tapella yksityiskohdat.

Hyvin samankaltaisena näkisin myös vuoden parhaan uutisen eli Pariisin ilmastoneuvotteluiden kohtuullisen onnistumisen. Pariisissa tehtiin sopimus, joka on aikalailla niin hyvä kuin parhaimmillaan realistisesti saattoi kuvitella. Nyt valtiot ovat lyöneet yhteen lupauksia, jotka myönnetään riittämättömiksi. Seuraavaksi kansalaisyhteiskunnan pitää painaa päälle ja vaatia riittävästi vähennyksiä siten, että öljystä, hiilestä ja kaasusta saadaan riittävän suuri osa pidettyä maassa. Ja käytännössä nämä taistelut käydään paikallisten kysymysten kanssa. Kansalaisten tehtävä on viestittää halua muutokseen ja tahtoa pitää ainoasta planeetastamme täysillä kiinni. Politiikkojen tehtävä on sitten puskea päästökauppaa ja isompia rakenteita, jotta kansan tahdosta tehdään todellisuutta.

Suomessa vuoden vaihtuessa olemme kuitenkin yhä syöksymässä kohti pimeää ja todennäköisesti heikkoa jäätä. Ehdimme vielä pysähtyä tai kääntyä. Voi olla, että jää kestää. Toivottavasti se kestää.

Näissä tunnelmissa ja tunnelmoinneissa toivotan kaikille hyvää vuodenvaihdetta ja hyvää vuotta. Kiitos jos jaksoit tänne asti. Tämä teksti lähti jotenkin käsistä.

nuoriso, politiikka

6 syytä lopettaa poliittisten lapsijärjestöjen julkinen rahoitus

6.8.2013 Heikki Sairanen

Valtio tuhlaa 1,6 miljoonaa euroa vuosittain melko vähän tuloksia tuottavaan toimintaan ja rahat jaetaan lähinnä vanhojen poliittisten valtasuhteiden mukaan. Kyseessä ovat varhaisnuorisojärjestöjen avustukset. Poliittisten nuorisojärjestöjen avustuksista puhuttiin jonkin verran keväällä, mutta jostakin syystä lapsijärjestöjen eli virallisemmin varhaisnuorisojärjestöjen tukien perkaaminen jäi melkein kokonaan tekemättä.

Alla olevassa kuvassa on varhaisnuorisojärjestöt ovat emäpuolueittain ja tukineen:

taulukko järjestörahoituksesta — Varhaisnuorisojärjestöt ja niiden tuki puolueittain (lähde tukisummille: OKM)

Miksi varhaisnuorisojärjestöjen avustukset pitäisi pikaisesti jakaa järkevään nuorisotoimintaan?

1. Poliittisen toiminnan rahoituksen pitäisi olla erityisen reilua ja läpinäkyvää

Kaiken ideologian ja uskonnon levittämisen rahoittaminen yhteisistä rahoista on perin epäilyttävää. Erityisesti epäilyksiä syntyy, kun kyseessä on poliittisten puolueiden päätös rahoittaa itseään. Vaikka politiikkaa kannattaakin rahoittaa, ettei politiikka olisi vain rikkaiden juttu, on huolehdittava siitä, että rahoitus on läpinäkyvää ja jaetaan mieluiten tarkoin kriteerein. Kun vain osalla poliittisista puolueista on lapsijärjestöt ja järjestöt tuntuvat saavan melko suuresti eroavia summia, eikä perusteita ole, on selvä, ettei varhaisnuorten järjestöjen tuki täytä mitään avoimuuden tai reiluuden ehtoja.

2. Poliittinen varhaisnuorisotoiminta estää mielipiteiden vaihtamista.

Vaikka poliittinen toiminta jätettäisi leireillä ja muussa varhaisjärjestöjen toiminnassa vähemmälle, lienee todennäköistä, että toimintaan lähtee mukaan enemmän samalla kuin erilailla ajattelevia nuoria. Toiminnasta tulee siis samanmielisten kokoontumisia, jossa ei yritetäkään luoda siltoja eri tavalla ajattelevien välille. Ei haetakaan niitä taitoja, joita pirstaloitunut yhteiskuntamme niin kipeästi tarvitsisi, vaan opitaan luomaan omaa kuplaa.

3. Lasten karsinoihin jakaminen vanhempien poliittisen mielipiteen perusteella on väärin.

Vaikka onkin varmaan totta, että osa varhaisnuorisojärjestöistä on pikkuhiljaa muuttanut toimintaansa vähemmän julistavaksi, on selvä, että toimintaan valikoituneille lapsille on yhteistä puolue, johon heidän vanhempansa kuuluvat. Kuka kokoomuslainen laittaisi lapsensa pioneerileirille tai kuka vasemmistoliittolainen laittaisi lapsensa Nuorten Kotkien leirille? On vastenmielistä, että lasten kaveripiirit luodaan vanhempien poliittisten mielipiteiden perusteella.

4. Rahalle olisi nuorisotoiminnassa paljon muutakin käyttöä.

Suomen partiolaiset ovat kaikkialla Suomessa näkyvä järjestö. En ole itse koskaan partioon kuulunut enkä varmaan koskaan kuulukaan, mutta minunkin on pakko myöntää, että järjestön toiminnan määrä on valtava ja järjestö myös toimii paikkakunnilla, jossa muuta nuorisotoimintaa on vain vähän. Partio saa OKM:n jakamaa avustusta n. 1,3 miljoonaa euroa. Jos poliittisten varhaisjärjestöjen avustus siis jaettaisiin eteenpäin vaikka edes puoliksi, saataisi muuhun nuorisotyöhön satsattua 0,8 miljoonaa euroa. Ei sillä ihan toista partiota perusta, mutta ihan kauhean kauas ei jäädä. Sanomattakin lienee selvä, että vaikeina aikoina nuorisotoiminnalle on tarvetta ja toisaalta resursseista on huutava pula.

5. Poliittiset varhaisnuorisojärjestöt ovat hyvä esimerkki nuorisojärjestöjen tukien liikkeiden hitaudesta.

Nuoriso vaihtuu tiuhaan. Nuori voi olla vain kerran ja vain lyhyen ajan. Moni poliittinen päättäjä kuvittelee nyt jakavansa rahat tosi reilusti, mutta jakaakin lähinnä sillä perusteella kuin olisi ollut järkevä jakaa rahaa vaikkapa 30 vuotta sitten. Vuonna 1983 siistit jutut eivät välttämättä ole sitä enää vuoden 2013 nuoren mielestä. Poliittiset varhaisnuorisojärjestöt eivät kosketa suurta osaa nuorista. Rahan pitäisi liikkua nuorten tukien parissa paljon nopeammin kuin aikuisten, mutta poliittisten varhaisnuorisojärjestöjen rahoitukseen tuhlaantuvat 1,6 miljoonaa kertovat aika tiukasti, miten hitaasti laiva kääntyy. Nuorisojärjestöjen rahoituksen ei pitäisi olla ruotsinlaiva vaan nopealiikkeinen ilmatyynyalus.

6. Tuki suuntautuu vain pienelle ihmisjoukolle ilman hyvää syytä

Varmaan poliittisen lapsijärjestön leirillä on kivaa. On kuitenkin kohtuutonta laittaa meidät muut maksamaan huvista. Etu menee kohtuuttoman pienelle joukolle. Lapsijärjestöt väittivät pari vuotta sitten, että yli 8 prosenttia 6-15-vuotiaista kuuluisi varhaisnuorisojärjestöön (vertailun vuoksi puolueisiin kuului alle neljä prosenttia aikuisista). Todelliset hyödyt kuitenkin menevät pienelle joukolle ihmisiä, sillä varmaan mukana on joukkoa, jolle kävisi ihan yhtä hyvin politiikasta irrotettu lapsitoiminta.

Kuvalähde: 089/365 Money…What Money by stuartpilbrow, CC BY-SA 2.0