Avainsana-arkisto: demokratia

Suomalainen demokratia jatkukoon

Suomen suuri tarina on tarina siitä, miten meistä tuli länsimaalainen, moderni demokratia. Tarinassa on ollut vaikeuksia eikä tarina ole vielä lopussa, mutta Suomen satavuotisen taipaleen vuoksi on hyvä vähän pohtia sitä, kuinka vartioimme demokratiamme hyviä puolia ja kehitämme heikkouksia tulevaisuudessa.

Kuluneet muutama vuosi eivät ole olleet demokratian puolustajalle helppoja. Trumpit ja brexitit ovat ravistelleet itse kunkin meistä käsitystä siitä, mitä jollakin tapaa toimivissa demokratioissa ylipäätään voi sattua. Selväksi on tullut, että demokratialla ei ole turvavaijeria eikä turvaverkkoa. Panokset demokratian kehittämisessä ovat korkeat.

Demokratia tarvitsee lakeja, hyviä tapoja ja vahvoja normeja

Vaikka demokratialla ei ole turvavaijeria, on meillä vielä tasapainoaisti ja jotenkin pysymme nuoralla ainakin useimmiten. Meille on rakennettu vahvaa laillista pohjaa. Suomessa sitä tehtiin jo ennen itsenäisyyttä rauhallisissa olosuhteissa ja se oli varmaan pelastuksemme pahempina aikoina. Vahva perustuslaki ja riittävä lain kunnioitus ovat perusta, jolla yhteiskuntamme toimii.

Usein unohtuu, että senkin jälkeen hämmentävän tärkeää on, että päättäjät toimivat säällisesti.  Itseni ja monta muutakin tarkkailijaa yllätti se, miten tiukasti sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus kumottiin kertaalleen perustuslakivaliokunnassa. Suomen perustuslakivaliokunta on hieno esimerkki siitä, miten vahvasti meidän järjestelmämme rakentuu vain säälliselle tapakulttuurille joissakin asioissa. Periaatteessa hallituksella on kyllä siinäkin valiokunnassa enemmistö ja sen kautta mahdollisuus runnoa läpi, mitä haluaa, mutta hallitukset toisensa perään ovat nöyrtyneet valiokunnan edessä.

Voi hyvin kysyä, pitäisikö normien lisäksi valiokuntaa suojella lailla, mutta on samalla hyvä tunnistaa se, että useissa tilanteissa olemme demokratiassa kovin hampaattomia, jos vallassa olijat alkavat käyttäytyä huonosti. Jos valheista tulee tavallisia, alkaa totuuskin hämärtyä. Siksi on minusta ihan tärkeää olla tiukkana siitä, ettei eduskunnalle valehdella.

Minusta on aika sama, sanotaanko eduskunnassa jotakuta valehtelijaksi, mutta on todella tärkeää, ettei siellä valehdella. On hassuja tapoja ja on tärkeitä tapoja. Ehkä auttaisi, että näitä eroteltaisi enemmän. Tavallaan on helpompi ymmärtää normeja, jos niitä olisi vähän mutta ne olisivat helvetin tärkeitä.

Demokratiaa ei ole ilman puolueita ja puolueet vaikuttavat kaikkeen

Jostain melko maalailevasta paperista bongasin hienon metaforan demokraattiselle järjestelmällemme: politiikka toimii demokratiassa kuin jalkapallo, sen fanit ja sen seuraajat. Ensinnäkin osa ihmisistä on tosi kiinnostuneita jalkapallosta ja pelaavat sitä toistuvasti. Osa ihmisistä on faneja ja osa katsoo vain isoimmat ottelut. Satunnaisesti katsovat eivät oikein tunne edes sääntöjä, mutta kaikki muiden huomio kuitenkin pistää katsomaan MM-kisojen finaalin. Samalla tapaa jalkapalloharrastus kilpailee ihmisten ajasta samaan tapaan kuin politiikka kilpailee ajasta muiden harrastusten kanssa ja samaan tapaan kuin jalkapallossa politiikan seuraaminen on hauskempaa, kun tietää, mitä puolta kannattaa.

Tällainen vertaus voi tuntua jostakusta vähän epäreilulta. Meistä useimmat haluaisivat nähdä itsensä vapaina toimijoina, jotka vertailevat erilaisia näkemyksiä ja neutraalisti poimimme sieltä seasta hyvät. Eivät hyvät ideat jää puoluerajoista kiinni. Ei niiden pidäkään jäädä, mutta usein ne hiukan kuitenkin jäävät. Yksi tärkeä osoitus tästä on siinä, että puolueiden mielipiteet asioihin vaikuttavat jonkin verran myös kannattajien mielipiteisiin asioista.

Demokratiaa ei ole ilman ristiriitoja

Usein meistä itse kukin alkaa kaivata järkeviä ja ehkä teknokraattisiakin ratkaisuja. On kuitenkin niin, että demokraattinen järjestelmämme on tapa välittää niitä konflikteja, mitä yhteiskunnassamme on. Jos meillä ei olisi konflikteja, ei mitään monimutkaisia järjestelmiä edes tarvittaisi. Mielipide-eroja on kuitenkin melkoinen määrä. Haluamme toisille lisää ja toisilta pois. Haluamme tehdä asioita samoin kuin viimeksi tai toisin. Uskomme, että asiat paranevat, kun teemme sitä tai tätä.

Tällaiset erot eivät ole itsessään vaarallisia, mutta niiden hallinta on kuitenkin aivan demokratian keskiössä. Hyvässä demokratiassa tietenkin yritetään nähdä toisen tarkoitusperien hyvyys ja jokaisen hyvän demokratian kannattajan pitää tasaisin väliajoin tutkia omien ajatustensa järkevyyttä suhteessa toisiin, mutta aina lopulta päädytään siihen, että tarvitaan jonkinlaisia päätöksiä. Silloin meillä äänestetään päättäjien kesken ja päätös saadaan tehtyä. Toisissa järjestelmissä tai esimerkiksi yrityksissä, usein päätösvalta on rajatummalla joukolla ihmisiä ja usein näyttää siltä, että päätöksiin vain päädytään ilman samankaltaista erimielisyyttä. Tällainen näennäinen hiljaisuus on paljon nolompaa kuin rehellinen keskustelu erimielisyyksistä. Konflikti ja kiihkeäkin keskustelukulttuuri ovat ihan terveen demokratian merkkejä.

Demokratian ongelmia ei korjata vain lisäämällä demokratiaa

Pitkään oli muotia puheissa vaatia demokratian ongelmien korjaamista lisäämällä demokratiaa. Ehkä nyt näyttää siltä, että päättäjämme ovat vähän hölmöjä, joten miksi emme päättäisi asiasta suoralla kansanäänestyksellä? Olen minäkin hiukan ollut tällä linjalla. Olen kuitenkin nyt asioita seurailtuani päätynyt siihen, että tämä on korkeintaan joskus pieni lisä järjestelmäämme, mutta aika usein on ihan järkevää antaa ihmisten valita demokraattisesti päättäjät ja antaa päättäjien tehdä päätökset riittävän perehtymisen jälkeen.

Suurin ongelma suorassa demokratiassa on, että siinäkin valta tuppaa asumaan aika samoissa paikoissa kuin edustuksellisessa demokratiassa. Ei vaikkapa Brexit olisi mennyt läpi, jos konservatiivit olisivat olleet aidosti sitä vastaan ja itseasiassa pelkkä Labourin vähän ryhdikkäämpi ote asiaan olisi varmaan riittänyt kääntämään tuloksen. Valtaa käytettiin tällä kertaa lähinnä toimimalla passiivisesti ja sillä vaalit kääntyivät.

Suoran demokratian vastustaminen voi kuulostaa jostakin tämän lukijasta tuskaiselta ajatukselta. Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että järjestelmäämmekin on luotu aika paljon hidasteita myös poliittiselle päätöksenteolle. Niiden merkityksen useimmat ymmärtävät: on ihan hyvä, että perustuslakia on vaikea muuttaa ja että oikeuslaitos ei ole poliittisessa ohjauksessa yksittäisten tuomioiden osalta. Nämä hidasteet ovat olemassa syystä. Samoin joskus on syynsä sille, miksi päätökset kannattaa tehdä välillisesti.

Vallan pitäisi pääosin olla siellä, missä kansa ajattelee vallan olevan

Demokratiassamme on kuitenkin paikkoja, jotka eivät ole omiaan lisäämään kansan luottamusta järjestelmäämme. Suomessa toistuvasti presidentinvaaleissa äänestysprosentti on korkeampi kuin monissa muissa vaaleissa. Toisaalta samalla presidentiltä on viety valtaoikeuksista merkittävä osa. Toki presidentti Niinistöä ei varmasti voi väittää edes historiallisesti vallattomaksi presidentiksi, mutta syynä on enemmän muun poliittisen johdon heikkous (ja ei mitenkään vähäisessä määrin se, että presidentti on muun hallituksen tapaan oikeisto-konservatiivinen), mutta samalla presidentinvaaleissa on jopa viritetty sote-keskustelua – ikään kuin se nyt presidentin tontille putoaisi kunnolla kuitenkaan. Presidentti kiinnostaa ihmisiä, mutta presidentin vaihtumisesta seuraavia muutoksia harva huomaisi omassa elämässään. Kunnanvaltuusto tai EU-parlamentti kiinnostaa harvempia, vaikka ne vaikuttavat monen elämään paljon suoremmin.

Tällainen tilanne, jossa valta on eri paikassa kuin kansan enemmistö ajattelee sen olevan, on omiaan lisäämään epäluottamusta päättäjiin. Voimaton demokraattisesti valittu päättäjä on huono mainos demokratialle. Esimerkiksi presidentti-instituution kohdalla on vähän vaarana se, että siihen ladataan liikaa odotuksia valtaan nähden. Toisaalta esimerkiksi maakuntauudistus voi pahimmillaan sekoittaa ihmisten mielen siitä, missä mikäkin asia varsinaisesti päätetään. Liiallinen vallan hajauttaminen voi sotkea vastuut.

Raha voi pilata demokratian, jos emme ole varovaisia

Suomen ja maailman suuria ongelmia ovat tuloerot ja varallisuuserot. Ensimmäisen suuruudesta on väännetty enemmänkin viime aikoina, mutta harva uskaltaa väittää, etteivätkö varallisuuserot olisi lisääntymään päin. Omaisuuden kasautuminen muutamille rikkaille aiheuttaa kitkaa, joka näkyy myös politiikan puolella.

Tiedämme, että mainokset tehoavat politikassa. Tiedämme, että mainoksia saa rahalla. Raha ei ratkaise kaikkea, mutta samalla tiedän minäkin nuoria, joilta ovat ensimmäiset valtuustopaikat jääneet saamatta taloudellisesti niukan kampanjan vuoksi. Rikkaiden vanhempien lapsina näistä tyypeistä olisi ihan hyvin voinut tulla merkittäviä politiikkoja. Raha vaikuttaa Suomessakin politiikkaan.

Samalla nyt tuntuu olevan menossa erilaisten viestintä- / vaikuttajaviestintä- / lobbausfirmojen uusi nousu. Politiikkaan tullaan ja politiikasta lähdetään niiden kautta. Kaikki toiminta ei tässä ole mitenkään epäilyttävää, mutta on vaikea väittää, etteikö suuri osa toiminnasta olisi sellaista, jossa saadaan jonkinlaista etua amatöörivoimin toimivaan poliittiseen vaikuttamiseen nähden. Rahalla saa siis vaikutusvaltaa.

Rahan ja politiikan sekoittuminen voi tietenkin pahimmillaan aiheuttaa kansan tahdon tai kansan parhaan vastaista politiikkaa, mutta sitäkin akuutimpi vaara on luottamuksen rapautuminen järjestelmää kohtaan. Lobbausrekisterit ja nykyistä alemmat yksittäisen ihmisen lahjoitusrajat voisivat auttaa asioita aika paljon samoin kuin pyörivä ovi –ilmiöön puuttuminen. Näiden kanssa hidastelu voi olla iso riski järjestelmämme luotettavuudelle.

Julkinen politiikan resursointi on isänmaallista ja sitä pitää puolustaa

Suurin este yksityiselle rahan voimalla politiikassa on julkinen raha politiikassa. Jos meillä ei olisi puoluetukea, suuri osa puolueiden energiasta menisi rikkaiden ihmisten varojen keräämiseen. Nyt tämä on kovin paljon vähemmän houkutteleva tapa käyttää puolueen aikaa ja resursseja, koska lahjoitusvaroja ei kuitenkaan kerätä niin paljoa, että ne suhteessa olisivat kovin merkittävät puoluetukeen nähden.

Vaikka ehdokkaat Suomessa yleensä tekevät omia kampanjoita, on puolueen rahoitus jonkinlainen takananoja, joka estää ainakin osan töpöimmistä jutuista. Puoluetuen lisäksi tärkeää on, että poliitikkojen ympärillä on myös riittävä määrä avustajaresursseja. On hankalaa, jos poliitikko joutuu nojaamaan lobbareihin, kun muuta tiedonhankintaa ei ole ehditty tehdä. On huolestuttavaa, että toistuvasti kuulee tarinoita poliitikoista, joille lobbarit joutuvat kertomaan asioiden nykytilan ennen kuin pääsee siihen omaan lobbaustavoitteseen.

Huomisen päättäjät eivät tule tyhjästä

Suomessa kuulee silloin tällöin hyvin nihkeitä mielipiteitä esimerkiksi nuorten osallistumisesta politiikkaan. Puolueiden nuorisojärjestöt ovat broileritehtaita. Ikään kuin olisi häpeä, että meillä koulutetaan uutta sukupolvea poliittisia päättäjiä. Vaikka monella elää romanttinen kuva politiikan ulkopuolisesta, joka pistää asiat kuntoon, voisi tätä mielikuvaa ehkä päivittää nykypäivään vähän enemmän. Käytännössä politiikkaan on aina voitava tulla ulkoa mukaan, mutta usein auttaa, jos silloin saa apua myös pidempään mukana olleilta. Muunlaiset yritykset aiheuttavat maailmalla kaikenlaisia pulmia.

Meidän olisi viisaampi alkaa miettiä, minkälaisen koulun läpi haluamme politiikan lupausten menevän. Juuri nyt tuntuu, että luomamme ympäristö käytännössä opettaa huomisen päättäjiä trollauksen logiikasta: kannattaa sanoa vähän liian tiukasti, että omat mielipiteet ylipäätään näkyvät. Tilaa harkituille ja maltillisille mielipiteille on aika vähän. Kun meillä nyt kuitenkin on Yleisradion kaltaisia toimijoita, on järkyttävää, ettei poliittisten nuorisojärjestöjen puheenjohtajille tarjota esimerkiksi TV-aikaa kuin täysin satunnaisesti.

Huomisen päättäjät tulevat osaamaan huomiotalouden logiikan hemmetin hyvin. On lähinnä iloinen sattuma, jos heistä osa ymmärtää politiikan sisältöjä. Ylipäätään sisällöllistä osaamista pitäisi alkaa arvostaa paljon enemmän. Puolueiden merkittävimpien ohjelmien päivittämisen pitäisi olla merkittävimpiä tekoja, jonka puolueet tekevät. Mediassa näitä tuskin huomataan.

Koska media olemme jokainen meistä nykyään, voi varmaan jokainen miettiä, voisiko joskus antaa huomiota myös muulle kuin riittävän ärsyttäviä huomiotalouden koukkuja laukoville toimijoille.

Lopuksi

Suomen demokratia voi sadan vuoden iässä ihan hyvin. Pelkästään järjestelmän nykyisen luotettavuuden ylläpitäminen tulee vaatimaan paljon työtä. Aidosti toimivassa demokratiassa vastuu tästä on jokaisella. Demokratian toimivuuden pitäisi olla asia, josta jokainen suomalainen kantaa huolta.

Monella tapaa aiempien vuosien kaunis ajatus osallistuvasta demokratiasta on tullut todeksi. Politiikkaan osallistuminen on nykyään helpompaa kuin koskaan. Lähes jokaisella on käytössään media ja taidot siihen, että yrittää vaikuttaa toisten mielipiteisiin. Somemme on täynnä poliittista vaikuttamista, mutta asiat, joista siellä riitelemme, ovat usein melko symbolisia ja eivät ehkä ne yhteisen suuntaamme kannalta aina tärkeimpiä. Yksi ratkaistavista kysymyksistä on se, miten saisimme kiinnitettyä huomiomme tarkemmin sen mukaan, mikä on aidosti tärkeää. Tässä kaikilla lienee vastuu eikä sitä oikein voida siirtää.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Demokratian vaikeuksista kohti tulevaisuuden osallisuutta -raportista

Selailin läpi Sitran julkaiseman Elina Kiiski Katajan kirjoittaman raportin Demokratian vaikeuksista kohti tulevaisuuden osallisuutta. Lyhyeksi Facebook-räntiksi tarkoittamani teksti venyi niin pitkäksi, että päädyin julkaisemaan sen tässä blogissani.

Sinällään yleistunnelma raportista on varsin hyvä. Siinä käsitellään erityisesti deliberatiivisen demokratian näkökulmasta asioita varsin hyvin ja asiallisesti. Pidän myös siitä, että demokratiaa ei nähdä omana saarekkeenaan, vaan esimerkiksi tulonjakoon liittyviä ongelmia nähdään tosi tärkeänä – ehkä jää hiukan auki, miten ne pitäisi ratkaista, mutta jo ratkaisun etsiminen osoittaa minusta hyvää kokonaisvaltaista ajattelua. Mietin kuitenkin vähän sitä, että konkreettisten askelten pitäisi olla vahvempia. Käyn läpi alla nopeasti ehdotetut askeleet.

Ehdotus A: Vauraudenjaon polttavat kysymykset ratkaistava.

Varmaan ilmeinen kysymys on, että miten hitossa. Asian tärkeys tavallaan tunnustetaan laajalti, mutta vallanpitäjissä vähemmän. Miten vaikkapa kaikista rikkaimman promillen ahneus oikeasti pidettäisi aisoissa?

Ehdotus B: Luottamuksen ja dialogin vahvistaminen

Hieno juttu. Erityisen hyvä ajatus siitä, että useilla instituutioilla kuten kyläkouluilla ja kirjastoilla on piilofunktio luottamuksen lisäämisessä ja dialogin herättelyssä. Tätä pitäisi tehdä näkyvämmäksi. Oikein hyvä.

Ehdotus C: Kuulemisesta kansalaiskeskusteluun

Deliberatiivisen demokratian ihanteita mukaillen toivotaan, että esimerkiksi eduskunnan pitäisi kyetä dialogiin kansalaisten kanssa. Olen periaatteessa tällaisen ajattelun puolella ja luulen, että esimerkiksi pienten ryhmäkeskustelun ja tiedonjakelun malleista voisi saada hyviä juttuja aikaiseksi. Toisaalta joskus minusta tuntuu, että näitä järjestelmiä eniten ajavilta unohtuu, että myös edustuksellisessa demokratiassa vaaleissa valituilla on oikeus vallankäyttöön. Jos vaikkapa satunnaisesti valitulle joukolle ihmisiä annetaan ihan oikeaa valtaa, on selvää, että tämä valta joskus on ristiriidassa demokraattisesti valittujen päättäjien vallankäytön kanssa. Mitä silloin kuuluu tehdä? Kai voidaan käydä dialogia, mutta kuka lopulta päättää? Tavoite on kuitenkin ehdottomasti hyvä ja on varmasti hyvä, ettei kuuleminen jäisi tosiaan vain muodollisuudeksi.

Raportti haluaisi myös, että puolueet hyödyntäisivät kansalaiskeskusteluita omassa ohjelmatyössään. Tämä on varmaan hyvä ajatus, mutta rehellisesti sanottuna ihan siinä oman jäsenistön osallistamisessakin riittää vielä melkoisesti sarkaa.

Ehdotus D: Puolueiden toimintamallien radikaali uudistaminen

Tämä osa nojaa aika paljon SDP:n ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiön Kenen demokratia? -raporttiin ja EVA pamflettiin Pelastakaa puolueet. Rehellisesti sanottuna kummatkin pamfletit tuntuvat hiukan ohittavan nuoremmissa puolueissa tehdyn demokratiatyön. Käytännössä tunnutaan toivovan, että puolueiden pitäisi olla moniäänisempiä. Ihan kiva mutta toisaalta sitten käy mielessä, meneekö kaikki linjaaminen vain puuhasteluksi. Joku jossain joskus käyttää valtaa aina, jos se ei ole puolueen virallinen hieman hierarkkinen organisaatio – se on joku porukka jossain. Tässä nähdään, että asia paranisi ihan itsestään vain jakamalla valta verkostoille. Eikö äänestäjillä kuitenkin ole oikeus vähän tietää, mitä saa, jos äänestää puoluetta? Kuka päättää, mitä hallitusneuvotteluissa halutaan? Puolueiden pitää olla moniäänisiä, koska ne koostuvat monista eri linjoilla olevista ihmisistä, mutta toisaalta puolueella on niitä hetkiä, kun pitää päättää, mitä kannatetaan ja mitä ei. Mitä silloin tehdään?

Tässä yksi minussa pahoja väristyksiä herättänyt kappale:

”Tulevaisuuden puolueet eivät antaisi suoria toimintaohjeita vaan loisivat skenaarioita, joista valittaisiin paras vaihtoehto ja puolueet kohdentaisivat energiansa siihen, miten ne parhaiten parantaisivat todennäköisyyksiään kulkea parhaita skenaarioita kohti. ”

Ymmärrän sen, että tulevaisuudentutkijat pitävät skenaarioita arvokkaana työkaluna. Ymmärrän myös sen, että on hyvä hahmottaa, että usein tavoitteisiin voidaan päästä käyttäen useampia keinoja. Olen kuitenkin vähän sitä mieltä, että meille jää aika torsoja ohjelmia, jos puolueet vain maalavat muutaman tulevaisuuden ja valitsevat niistä yhden johon pyrkivät. Jonkun jossain joskus pitää jälleen valita ne keinot, joita puolue kannattaa ja sillä jollakulla jossain joskus on valtava määrä valtaa.

Yhdyn täysin siihen, että puolueet käyttävät digitaalisia työkaluja liian vähän. Toisaalta koen vähän ristiriitaisena sen, että esimerkiksi jäsenäänestyksiä halutaan lisää ”linjakysymyksistä”. Eikö tuossa aiemmin haluttu skenaarioita? Sinällään internet ei myöskään ole erityisen tarpeellinen väline esimerkiksi puheenjohtajasta äänestämiseen, kuten vaikkapa vihreiden esimerkki osoittaa.

Aiheesta raportissa halutaan, että puolueet vuorovaikuttaisivat ulkopuolisen maailman kanssa lisää. Ihan hyvä idea totta kai. Tässä on paljon perää. Itse toivoisin, että esimerkiksi tieteen kovimpia nimiä uskallettaisi vetää hihasta ja pyytää kommentoimaan vaikkapa puolueiden ohjelmia. Tällaisen työn pitäisi olla ihan tärkeä tapa vaikuttaa yhteiskuntaan. Mutta toisaalta se on todella vaikeaa, jos puolue on vain verkosto toisistaan välittämättömiä ihmisiä, jotka huutavat aivan eri linjoja ja sitten joku jossain joskus päättää. Puolueet eivät minusta voi olla ihan hulivilijengejä ja muita ihmisiä kiinnostavia vaikuttamisen paikkoja. Ainakin tässä on helposti ristiriita.

Kaipaisin jotain enemmän. Missä ovat vaikkapa puolueiden ohjelmatyön sankareiden kouluttaminen julkisin varoin? Ehkä kouluttaminen tekemään vaikkapa yhteistyötä? Missä on resurssien ohjaaminen tähän jotenkin väkipakolla?

Ehdotus E: Pitkän aikavälin politiikan työkalujen hyödyntäminen

Raportti toteaa, että on hyvä olla esimerkiksi tulevaisuusvaliokunnan, tulevaisuuskatsausten ja * köh * Sitran kaltaisia tahoja, jotka katsovat asioita pidemmällä perspektiivillä. Mikäpä siinä! Itse ehkä miettisin, miten tätä tietoa saataisi enemmän vaikkapa puolueiden ohjelmatyön käyttöön. Aika monet raportit ja vastaavat jäävät vain kellumaan nettiin aika harvan lukemana. Toisaalta raportti ei oikein mieti tällaisten työkalujen suurinta hankaluutta: Jos niillä on ihan oikeasti, oikeasti valtaa rajoittaa päätöksentekoa, on käsissämme helposti ristiriita nykyisin valitun poliittisen johdon ja jonkun aiemmin muotoillun menetelmän välillä. Tämä voi olla ongelma tai voi olla olematta, mutta se on epäilemättä syynä siihen, miksi lainsäätäjät harvoin rajoittavat seuraavien lainsäätäjien toimintaa.

Ehdotus F: Uudistuva, avoin ja ihmiskeskeinen hallinto

Lisää kokeiluja ja parempaa hallintoa. Eipä tätä vastustaakaan voi.

Ehdotus G: Yhteiset oppimisprosessit päätöksentekoa varten

Kun aiemmin nostin esiin huonoja väristyksiä herättäneen kappaleen, lienee hyvä nostaa parempia väristyksiä aiheuttanut kappale:

”Toistaiseksi tiedontuotannon rahoitusta ei ole suunnattu niin, että tämän kaltaisia päätöksentekijöiden ja eri tahojen yhteisiä oppimisprosesseja nähtäisiin osana hallintoa. Rahoitus on suunnattu vahvasti tiedontuotantoon (tutkimusrahoitus) ja joiltakin osin tiedon hyödyntämiseen vuorovaikutuksessa yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa (strateginen tutkimusrahoitus). Tulevaisuudessa voi näiden lisäksi kuitenkin nousta esiin uusi tiedon ulottuvuus, joka nimenomaan kattaisi tiedon yhteisen prosessoimisen, tulkitsemisen sekä hyödyntämiseen ongelmanratkaisussa.”

Tässä näen ihan paljon todellisiakin ongelmia. Suuri haaste on kuitenkin löytää ihan oikeasti ne isommista linjoista päättävät toimijat. Helposti moni näennäinen politiikan tekijöiden ja tieteentekijöiden dialogia hakeva tapahtuma menee poliitikon esiintymisareenaksi. Ja politiikkoihin kohdistuva viestintä menee helposti aika häikäilemättömäksi lobbaamiseksi. Tällaisesta olisi hyvä päästä vähän eteenpäin, mutta eihän se ihan helppoa ole. Politiikkojen pitäisi miettiä kovin paljon enemmän sitä tietoympäristöä, missä he toimivat. Ehkä joku tällainen yhteinen ponnistelu voisi olla hyvä ja arvostan sitä, että se nähdään tässä oppimisen muotona. Se voi olla hyvä idea.

Ehdotus H: Läpi elämän kestävä koulutus

Laadukkaan koulutuksen puolesta puhuvat kaikki ja sitä puolustavat melkein kaikki (kuvittele tähän merkitsevä katse kohti hallituspuolueita ja niiden leikkauksia). Olen melko vakuuttunut, että tässä pitäisi tehdä jotain. Tässä puhutaan Singaporen oppimistilistä ylistävään sävyyn ja mikäpä siinä, mutta toisaalta tulee vähän mieleen, että on meillä aika iso vapaan sivistystyön kenttä Suomessakin. Mikä sen ongelma on? Miksi koulutusseteli olisi selvästi sitä parempi vaihtoehto? Olisiko koulutusseteli ylipäätään vaihtoehto sille? Miten paljon rahaa tähän tarvittaisi? Eli oikein mainiota ja tärkeää, mutta vaikeita valintoja toteuttamisessa olisi edessä vielä-.

Ehdotus I: Globaalia päätöksentekoa ja lähidemokratiaa

En taida ihan saada kiinni, mitä näillä varsinaisilla ehdotuksilla tässä halutaan. Ilmeisesti globaaleja ongelmia pitäisi ratkaista jotenkin globaalisti, mikä kuulostaa kivalta. Myös pitäisi ratkaista lokaaleja ongelmia lokaalisti, mikä myös kuulostaa kivalta.

Ehdotus J: Identiteettipolitiikka on vaikea mutta pakollinen keskustelunaihe

Raportti haluaa taklata identiteettipolitiikan deliberatiivisilla menetelmillä ja sovittelulla. Näitä on varmaan hyvä harrastaa, mutta hiukan tohdin epäillä, onko näin valtavan kovaa voimaa ihan oikeasti mahdollista ottaa hallintaan näin yksinkertaisesti. On myös vähän vaikea nähdä, että identiteettipolitiikka ja arvopolitiikka olisi jotenkin itsestään ristiriitaisempaa kuin ”muu” politiikka. Nähdäkseni kaikessa politiikassa on mukana konflikti – muutoin asia ei ole oikein poliittinen.

Ehdotus K: Teknologia uhasta demokratian palvelijaksi

Ehdotuksessa todetaan, että algoritmeja pitäisi valvoa lisää ja vaikkapa valheita pitäisi laittaa enemmän kuriin. Ikävä kyllä päävaatimus jää vain lisätutkimuksen vaatimiseksi ja päätöksentekijöiden ”havahtumiseen”. Itse toivoisin, että voisimme jo pikkuhiljaa siirtyä toiveiden esittämisestä vaatimuksiin vaikkapa Facebookin kokoisille toimijoille. EU näytti aika hyvin tietä Right to be Forgotten -säädöksillä. Uskon, että tässä olisi lopulta paljon enemmän toimintavapautta kuin mitä suuri osa ihmisistä kuvittelee. Meillä vain on vallassa liikaa poliitikkoja, jotka ajattelevat, että on yritysmyönteistä politiikkaa olla vaatimatta mitään isoimmilta yrityksiltä. Sekin pitäisi uskaltaa sanoa ääneen.

Ehdotus L: Radikaalit uudistukset käyttöön

Kappaleessa on ihan mielenkiintoista visiointia. Esimerkiksi siinä ehdotetaan, että osa edustajista voisi olla arvalla valittuja. Ihan hauska ajatusleikki, mutta toisaalta voi minusta ihan aiheesta kysyä, miten se toimisi edustuksellisen demokratian kanssa. Jos eduskuntapuolueet saisivat ulkoa päin satunnaisen määrän lisätyyppejä mukaansa kauden alussa, tapahtuisiko mitään radikaalia uutta oikeasti? Entä mitä tapahtuisi edustuksellisen demokratian uskottavuudelle?

Kappaleessa mietitään edustuksellisen demokratian kausien rajaamista yhteen tai kahteen. Ihan hyvä idea ja olemmehan me vihreätkin tätä vähän ehdotelleet esimerkiksi rotaatiosääntöjen muodossa kansanedustajille. Me kuitenkin lähdimme siitä, että takaisinkin saisi tulla, kunhan vähän aikaa jaksaisi käydä katsomassa katsomon puolta. Itse näkisin suureksi haasteeksi sen, saisivatko kauden tai pari istuvat edustajat aidosti kiinni siitä, mitä tapahtuu vai valuisiko valta virkamiehille, puolueorganisaatioiden vaihtumattomille osille tai joillekin muille?

Raportti haluaa ottaa keinoälyn mukaan hallitukseen ministerin paikalle ja valiokunnaksi. Nooooooh. Tässä taidetaan mennä vähän asioiden edelle. Todellisessa maailmassa Amazonin markkinointitekoäly yrittää kaupata ihmiselle imuria, koska hän osti imurin viime viikolla. Ihan hyvää visiointia jotain tulevaa varten, mutta sanotaan nyt niin, että suhtaudun melkoisen skeptisesti ajatukseen vielä tänään.

Päätöksentekijöille halutaan kursseja, joissa käydään katsomassa tavallista elämää. Kaunis ajatus mutta takaan, että se menisi vähän sirkukseksi. Kansanedustajille ja muille politiikoille julkisuus on tärkeä areena ja julkisuus kulkee nykyään kätevästi kännykässä mukana. Jokainen poliitikko yrittää edustaa kansaa ja yrittää löytää yhtymäkohtia heidän arkeensa. Se miten tämä yhteys ihan, ihan oikeasti varmistettaisi, on minusta aika vaikea kysymys.

Puolueet halutaan vaihtaa ”aatteellisiin intressiryhmiin”. Sitten kun tietäisin, mikä näiden ero on, voisin ottaa asiaan kantaa. Puoluekenttä voi olla osin vanha, mutta ei se nyt ihan edusta niitä konflikteja, mitä se edusti joskus kauan sitten. Kansa voi ihan hyvin kuntavaaleissa äänestää johtoon piraatit, natsit ja eläinoikeuspuolueen. Se on kansan oikeus, mutta en tajua, miten tätä nyt suoraan pitäisi potkia eteenpäin. Meistä monella on ihan kelpo koti jossakin puolueessa ja onpa näitä puolueita joku ilmestynyt kentälle vähän eri historian vaiheissa.

Yhteenveto

Selailemisen arvoinen raportti, vaikka en kaikesta olekaan samaa mieltä. Meillä on ehkä vähän liian vähän kanssakäymistä tämän alan käytännön tekijöiden ja teoreetikkojen välillä ja se hiukan näkyy tässäkin. Yksi tekijä voi olla siinäkin, että puolueet ovat aidosti aika eri vaiheissa osallistamisen kanssa. Osa turhautumisestani tulee varmasti siitä, että vihreiden pienen pieniä askelia ei oikein huomata. Varmaan toisen puolueen kannattajalla tai tekijällä olisi sama tunnelma, mutta hiukan eri kohdissa.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail