Avainsana-arkisto: talous

Tekoäly – syy optimismiin?

Joskus kun olin nuori, uskoin, että internet ja vapaa tiedonkulku ovat myönteinen voima maailmalle. Sittemmin olen ehkä kyynistynyt tai ikä on myös alkanut painaa. Digi-jättien muuntuminen “Do no evil”-sloganien yrityksistä tavanomaisiksi Washingtonin ja Brysselin lobbaripajoiksi, sosiaalisen median valtavat lieveilmiöt, alustojen ns. shittification eivät juuri ole innostaneet. (1)

Nyt olen kuitenkin tainnut innostua. Uudet kielipohjaiset tekoälymallit ovat aivan mullistava asia. Esimerkiksi uskallan väittää, että melkein kaikki tietotyö hyötyy ChatGPT 4:sta. Hyödyt voivat olla esimerkiksi joidenkin tavanomaisten tehtävien lievä automaatio: tervehdykset sähköpostiin, taulukon kopiointi paikasta toiseen, sopiva koodin pätkä Exceliin, omaan tasoon sopivia kertaustehtäviä uuden opiskeluun… Listaa pienistä tehtävistä voi jatkaa, mutta esimerkkejä löytää lähes mistä tahansa työtehtävästä. Jos haluaa tästä hyvän yleiskuvan ja vaikkapa vain ideoita omiin töihin, Ethan Mollickin Co-intelligence oli vakuuttava luku. 

Luulen, että teknopessimismin vaihde on jäänyt monella muullakin päälle. Tekoälyn uusien askelien kohdalla jäimme pohtimaan sitä, miten valtaisat fake newsit tämä media tuottaa ja kuinka huijauspuhelut kehittyvät. Ja onpa tässä löydetty myös tekoäly-doomerit, joilla on pitkään ollut huolia siitä, mihin asti tekoäly venyy. Ja tietysti haitat lienevät totta, mutta niin ovat hyödytkin. Tämän hetken tekoäly voi varmasti tehostaa ryönän tuotantoa, mutta kannattaa koittaa vaikkapa koodamista nykypäivänä. Omat koodaustaitoni ovat olleet vähemmällä käytöllä, kun olen toiminut politikassa täysipäiväisesti noin kahdeksan vuotta. Otin taidot käyttöön pitkästä aikaa alkuvuodesta ja asensin avukseni Co-Pilotin. Juku kuinka koodia syntyykään nopeasti. Olen tekoälyavusteisesti parempi koodari kuin ennen taukoani.

Tietysti yksi Mollickin opetuksista on, että huono yltää nykyisen tekoälyn avulla keskinkertaisuuteen. Se on meistä monelle valtavan iso loikka monella elämänalalla. (Tietysti minä olen poikkeus koodauksen suhteen ja vain ja ainoastaan vakuuttava esimerkki siitä, että myös huikean hyvällä tasolla hyöty on olemassa. Aivan varmasti näin.)

Tekoäly ei todella ole vain tekninen päivitys; se on Suuri Muutos – muutos, joka muuttaa ja ehkä tehostaa lähes kaikkea mitä teemme. Se avaa uusia mahdollisuuksia ohjelmistoteollisuudessa, tekee koodaamisesta entistä saavutettavampaa ja auttaa meitä arkipäivän haasteissa. Esimerkiksi maahanmuuttajille tekoälyn tarjoama kielituki, kuten ChatGPT:n kaltaiset työkalut, voivat olla arjessa korvaamattomia avustajia. Google Translaten avulla on varmasti tehty paljon kotouttamistyötä, mutta onhan tässä uusia mahdollisuuksia, kun tietoa saa ajettua sisään, luettua ääneen ja vielä tuotettuakin tietokoneen avustamana. Mieleeni on jäänyt nettipalstalla ollut esimerkki koodarista, joka oli auttanut kieltä huonosti puhuvan puutarhurinsa kirjoittamaan sähköpostit tekoälyn avulla. Kohteliaisuudet ja muut menevät nyt kohdilleen ilman suurta ponnistusta ja elinkeinon harjoittaminen kävi helpommaksi.

Mutta tässä muutoksessa on paljon pureksittavaa myös yhteiskunnallisella tasolla. Ohjelmistot ovat valtava elinkeino, ja niiden myllerrys on Suomelle yksin merkittävä asia, mutta tämä muutos ei rajoitu vain yhteen sektoriin.

Kansansivistystyön ystävänä tekee tietysti mieli aloittaa pajat, jossa opetellaan antamaan ohjeita tekoälylle, mutta Mollick on tämän suhteen hieman varovainen. Tänään käyttämämme tekoäly on todennäköisesti huonoin tekoäly, jota koskaan tulevaisuudessa käytämme. On todennäköistä, että apuvälineet ovat paljon parempia syksyllä kuin nyt ja niiden ymmärtämät syötteet lienevät paljon laajempia kuin nykyisten. Jos nyt laatisi opetussuunnitelman aiheesta, voisi se vanhentua viikoissa. Samalla vaikuttaa siltä, että suurimmat hyödyt saadaan nyt sovittamalla tekoäly omiin työtehtäviin ja elämään. Nyt on hyvä aika laajamittaisille kokeiluille lähes kaikkialla yhteiskunnassa. Tämä ei taida hoitua keskusjohtoisesti.

En malta olla sanomatta, että viime hallituksen aikaan neuvoteltu TKI-verokannustin voi sopia tähän hetkeen täydellisesti. Kannattaa yritysten katsoa, voisiko pienen osan tekoälyn testailusta saada katettua sillä. Ja emme me katso tätä aivan tumput suorassa kuitenkaan. Esimerkiksi hallitus näyttää varautuneen kehysriihessä 250 miljoonaa euroa supertietokone EuroHPC LUMI:n korvaamiseen uudella supertietokoneella. Itse tosin mietin, onko enää viisaas kaataa satoja miljoonia valtion supertietokoneeseen, kun investoinnit tekoälyä optimoiviin tietokonehalleihin ovat ehkä ylikierroksillakin. No voihan se silti osua – teknologiasta ja tieteestä ei koskaan aivan varmasti tiedä. Muut sektorit ovat kuitenkin se, mistä nyt pitää kantaa huolta ja siihen veroinstrumentin kaltainen laajasti muutosta tukeva rahoitus tuntuu sopivammalta kuin voittajien valinta.

Teknologian kehitys on historiassa aina luonut uusia suuryrityksiä, kartelleja ja monopoleja. Tekolyn kohdalla on näyttänyt siltä, että Nvidia on kaapannut valtavan markkinajohtajan aseman tekoälyyn vaadittavien sirujen tuotannossa. On rohkaisevaa, että Groqin kaltaiset yritykset haastavat uusilla ideoilla tätä monopolia ja sirutuotannon hajautus näyttää tapahtuvan vähintään maantieteellisesti geopoliittisista syistä. Myös on lupaavaa, että Meta on julkaissut varsin kehittyneen tekoälynsä avoimena ja ainakin Zuckerberg näyttää uskovan, että pullonkaula on siirtymässä siruista energiaan. Ainakin optimisti voi nähdä tällä hetkellä, ettei tämä teknologia näytä jäävän ainakaan vain suurien yritysten yksinoikeudeksi. 

Nyt voi olla pienempien nyrkkipajojen aika. Mihin kaikkeen muutama innokas ihminen pystyvät nykyhetkessä? Ainakin useampiin asioihin kuin pari vuotta sitten.

Itselleni ehkä innostavinta tässä hetkessä on, että osaava ihminen voi pitkästä aikaa olla teknologiansa herra. Some ja alustat ovat päässeet totuttamaan meidän siihen, että teknologia tekee jotain ja siihen on syytä tyytyä. Metan, X ja Googlen algoritmit määrävät paljon ja nämä yritykset ovat olleet harvinaisen huonoja jättämään mitään asioita kuluttajien itsensä päätettäväksi. Kaikkien bisnesmalli on enemmän tai vähemmän tekoälyn käyttäminen asioiden mainostamiseen meille käyttäjille. On todella virkistävää, että käytössäni on nyt tekoälymalleja, joilta voi toivoa soittolistaa parhaasta indie-musiikista 2010-luvulta eikä vain soittelemaan tähän teemaan sopivaa musiikkia Baby Sharkin väleissä. Ja voin ajaa tällaista mallia jopa kotikoneellani, jos pilvipalvelut eivät riitä.

Kaiken kaikkiaan, jos vältämme suurimmat katastrofit – kuten fasismin nousun, ympäristökriisit ja suursodat – meillä on käsissämme uskomattomat mahdollisuudet vaurastua. Kenties jopa ihmisiä kunniottavalla tavalla.

Isot ongelmat eivät ratkea vain tekoälyllä, mutta Suomen talouskasvun kaltaiset pienemmät ongelmat saattavat ratketakin.

(1) Kryptovaluutat ansaitsevat erityisen paikkansa tässä surkeuksien kaanonissa: digitaalinen versio pyramidihuijauksista vailla mitään käyttötarkoituksia. Osa niistä jäi pystyyn – ahneuskin on todellinen asia, mutta ei se tuonut mukanaan mitään mukavaa yhteiskunnallista muutosta tietenkään.  

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Kuka päätti, että Suomessa on vain yksi tarina valtionvelasta?

Unto Hämäläinen on kirjoittanut Helsingin Sanomiin taas tapansa mukaan jutun Suomen lähihistorian sisäpolitiikasta. Hämäläinen on kuitenkin tällä kertaa nielaissut täysin vain yhden näkökulman ja jättänyt muut pois. Otsikko jutulla on “Kuka päätti, että Suomi ryhtyy elämään velaksi?”. Ja jos otsikko ei vielä mennyt liskoaivoihisi, niin ainakin kuvituskuvana oleva kaavio nousevasta velkamäärästä menee.

Juttua olisi helppo kritisoida yksityiskohtien tasolla. On esimerkiksi melkoista sanoa, että Suomi ei koskaan tule saavuttamaan aiempaa velkaantumisen astettaan. Jutun olisi voinut myös kuvittaa valtion velan korkojen kehitystä kuvaavalla kaaviolla, mutta se olisi melkoisesti syönyt kirjoittajan mielipiteen kestävyyttä, joten se on jätetty pois.

Yritän siis vähän tarttua jutun ongelmiin yleisemmällä tasolla. Hämäläinen yhdistää kirjoituksessaan elvytyksen ja velkaantumisen yhdeksi käsitteeksi. Elvytys noin lyhyesti yleensä muualla tarkoittaa julkisten menojen lisäämistä väliaikaisesti tai verojen alennuksia, jolla yritetään kiihdyttää talous suhdannekuopan yli.

Ja aina kun ihmiset vetäytyvät ”lapsille ei jää velkataakka” -pointin taakse, voisi miettiä, onko kivempi antaa lapsille massatyöttömyyttä ja kaikkia sen kerrannaisvaikutuksia. Tutkimukset kertovat siitä, miten pitkäaikaisia jälkiä taloussuhdanteet aiheuttavat esimerkiksi vastavalmistuneiden työurille ja toisaalta miten valtavaa sosiaalista vahinkoa työttömyydestä usein seuraa. Alkoholistiksi työpaikan menetyksen takia ruvennut isä tekee aika paljon enemmän vahinkoa kuin pieni valtionvelan lisääminen useissa tapauksissa.

Useat oppaat puhuvat siitä, että vääriä väitteitä ei pidä vain korjata “bustaus”-hengessä, vaan tilalle olisi ssyytä antaa sopivampi malli. Yritetään.

No miten tarina todella meni? Alla minun versioni todella yksinkertaistettuna ja melko lyhyesti.

Vanhasen hallitus kohtasi Yhdysvalloista levinneen talouskriisin varsin hyvässä ilmastossa. Eurooppa ei vielä rypenyt talouskriisissä vaan sen talous rynnisti vielä eteenpäin. Kriisiin voitiin vastata varsin vahvan talouden vakavien miesten konsensuksen vuoksi pienellä elvytyksellä ja ennen kaikkea pitämällä julkisesta kulutuksesta kiinni.

Harmillisesti elvytys ei näyttänyt nostavan Suomea suosta. Syitä on oikeastaan kaksi:

1) Valittu menetelmä elvytykselle oli oikeiston vahvuuden vuoksi pääasiassa verohelpotukset, vaikka usein niiden teho suhdanteisiin on heikompi kuin investoinnit. Prosentti tuloverotuksen alennusta ei välttämättä pane ihmisiä kuluttamaan epävarmuuden aikana, mutta rautatien rakennus varmasti liikuttaa väkeä työmaille ja työmaiden varmuus varmistaa kansan kulutuksen.

2) Samaan aikaan kuin elvytettiin Nokia sakkasi. Nokian romahduksen syyt ovat varmasti moninaiset, mutta niitä on vaikea pitää valtion harjoittaman politiikan tuloksina. Kuitenkin Nokia alkoi tehdä huonompia puhelimia kuin kilpailijansa ja tulokset alkoivat näkyä juuri, kun ensimmäisestä kriisistä oltiin nousemassa.

Näistä erityisesti jälkimmäinen syy selittää, miksi Suomen talouskasvu jäi huonoksi muihin eurooppalaisessa vertailussa, kun verrataan elvytyksen (tai leikkausten) ja talouskasvun suhdetta. Ilman Nokian romahdusta tuloksemme olisi varmaan varsin linjassa muihin maihin. Nyt tulokset peittyivät ison satunnaisen negatiivisen hypyn alle. Ilman elvytystä olisi sukellettu oikein kunnolla, mutta eihän sitä varmasti tiedä, miten syvälle.

Jos olisimme rationaalisia, emme ehkä vetäisi tästä yhdestä esimerkistä kohtuuttoman paljon oppitunteja. Muualla Euroopassa on saatu riittävästi esimerkkejä siitä, miten hirveän vaikeaa valtionvelan määrää on taittaa leikkaamalla. Suomalaiset tuntuvat kuitenkin vetäneen tästä yhden otoksesta maamme aiempiin velkapelkoihin sopivasti yhdistyvän päätelmän siitä, että elvytys ei toimi ja leikkaukset ovat ainoa tie pinnalle.

Yhdysvaltain talouskriisistä seurasi eurokriisi ja talous Suomen ympärillä suli lisää. Julkinen keskustelu käänsi sekin kriisin melkolailla täysin julkisen kulutuksen viaksi – varmaankin siksi, että valuutta-alueen valuviat olivat teknisesti liian monimutkainen asia. Valuviat myös politisoituivat perussuomalaisten vuoksi. Varmaankin perussuomalaisten pelon vuoksi ongelmia ei oikein osattu käsitellä. Moni jätti euroanalyysin tekemättä ja niin euroalueen ongelmat kuitattiin Soinin sombreropuheella etelä-euroopan hunsvoteista. Soinille kelpasi sekin, sillä ennakkoluuloihin perustava puhe upposi kansaan.

Kokoomuksen ja demarien johdolla Kataisen hallitus lähti leikkausten tielle. Aluksi oikeastaan poliittisen lukon vuoksi melko olemattomasti, sitten varoen ja lopulta päätös päätökseltä kiihtyvällä tahdilla. Urpilainen syystä tai toisesta ei kyennyt toimimaan leikkauspolitiikan vastavoimana, vaikka se usein olisi ollut vasemmistolaisen valtionvarain ministerin luonnollinen rooli. Urpilaisen talouslinjan takaa paljastunevat muutamat vahvat virkamiehet ja erityisesti pari demarien puoluekirjalla varustettua vakavaa talousmiestä kun asiaa joku joskus penkoo.

Leikkaukset eivät kuitenkaan vielä ole tuoneet meitä pinnalle. Voipa jopa kysyä, veivätkö ne meitä vähän syvemmälle, kun ne todenteolla alkoivat näkyä tänä vuonna.

Hallituksen kurssi kääntyi ehkä vähän kesällä lähinnä Rinteen valinnan myötä. Rinne kuuntelee sellaisia tahoja, jotka suoraan hyötyvät elvytyksestä ainakin, kun se tehdään rakentamalla. Toisaalta nettona hallitus jatkaa leikkausten tietä silti. Kunnat leikkaavat, mutta saadaan sentään vähän raiteita korvauksena. Rinteen valinta ja kesällä hieman kääntynyt talousleikkauspolitiikka eivät tosiaan aiheuttaneet, minkäänlaista paniikkireaktiota markkinoilla vaan korkomme painuvat tasaisesti alaspäin. Alla on Suomen Pankin keräämästä datasta piirretty kuvaaja valtionvelan koroista.

rauha

Suomen taloudella on varmasti edessään suuria haasteita. Olisi tärkeä saada kurssi korjattua kuitenkin mahdollisimman pian, jotta voisimme selvitä vaikkapa eläkepommista jotenkin järkevästi. Akuutti ongelma ei ole velkaantuminen vaan talouskasvun puute.

Hämäläisen tekstin perusteella pelkään taas vähän enemmän sitä, että vallitseva ihmisten päissä oleva malli taloudesta ja sen toiminnasta on Suomessa  viritetty liiallisen velkapelkoiseksi. Saksalaisten inflaatiopelko on jäänyt selkäytimeen, vaikka Saksan syvempien traumojen synnylle oleellisempaa on hyperinflaation jälkeen harjoitettu teknokraattinen leikkauspolitiikka. Ehkä meillä suomalaisilla on vähän samanlainen suhde julkisen talouden kasvuun 90-luvun laman seurauksena?

 

Kuvalähde: Artikkelikuva – Gabriel S. Delgado C., EscotofobiaCC BY 2.0Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Leikkausinto – itsetuhoa vai vaihtoehdottomuutta?

Leikkauskeskustelun pani liikkeelle jokin aika sitten Jyrki Katainen avatessaan pelin 3 miljardin leikkauksista. Tämä ankkuroi keskustelun leikkaamisesta aika korkealle. Kataisen ulostuloon verrattuna esimerkiksi talousasiantuntijoiden kolmen miljardia jaksotettuna kolmelle vuodelle eli miljardin vuosisopeutukset tuntuivat pieniltä ja nyt tuntuu, että maasta ei oikein löydy muille kannoille tukijoita.

On varsin ymmärrettävää, että vastuulliset ihmiset haluavat tarttua kestävyysvajeeseen, mutta itselleni on jäänyt mysteeriksi, miksi puuttuminen pitää aloittaa jo ensi vuonna.

Olen kuullut julkisuudessa käytettävän kahta kömpelöä syytä:

    1. Moralistinen eli on vain väärin jättää velkasuhdetta kääntämättä.
    2. Signalointi eli yritetään välittää markkinoille suomalaisten kykyä leikata.

Ensimmäinen näistä on tietenkin vaikea kumota, mutta toisaalta siinä ei ole oikein perustelua mukana. Valtiot ovat jokseenkin aina velkaisia ja liian nopeat leikkaukset voivat vaikeuttaa velan takaisinmaksua. Jopa velanvähennystavoite voi toteutua huonommin, jos itse leikkauksista tehdään ensisijainen tavoite.

Toinen syy on hiukan parempi, mutta samalla kummallinen. Suomen luottoluokitus on hyvä. Valtion velan korko on matala. Markkinoiden hermostumisesta ei ole merkkejä. Valtio on jo kyennyt leikkauksiin. Toisaalta ilman talouskasvua ei velkaa aidosti makseta pois. Näidenkin leikkausten kohdalla voidaan hyvin esittää arvailuja siitä, että nyt leikataan, koska edelliset leikkaukset aiheuttivat taloudellisen alamäen. Leikkausten aiheuttaessa lisäleikkauksia alkaa syöksykierteen mahdollisuus hirvittää. Signalointi voi olla myös varsin vaikeaa seuraavan hallituksen puolesta.

Jos saisin yhden viestin nyt kuuluviin tästä keskustelusta, se olisi muistutus siitä, että kuntiin ohjatut säästöt eli valtionosuuksien laskut ja talouslama oikeastaan vasta alkavat näkyä leikkauksina tänä vuonna.  Alkuun iskuja otettiin kunnissa vastaan verokorotuksin ja lainalla, mutta nyt tilanteen pitkittyminen alkaa näkyä vääjäämättöminä menoleikkauksina. Ilmeisesti jo pari isompaa kuntaa on ilmoittanut YT-neuvotteluista, mikä vähän tukisi tätä ajatusta.

Mitkään toteumaa mittaavat talouden indikaattorit eivät näytä, että Suomen talous olisi lähtenyt nousuun. Olemme suhdannekuopassa aika tukevasti ainakin vielä. Suhdannekuopassa leikkaukset sattuvat selvästi enemmän. Väite on suurin piirtein keynesiläisyyden ydin ja aikalailla tunnustettua taloustieteen mainstreamiä. En oikein usko, että tästä vielä vuodessa noustaan tai on ainakin olemassa kohtuullinen riski siitä, että nyt laitetaan menohanat kiinni kauan ennen kuin taloudellinen toiminta on lähelläkään hyvällä tasolla.

Suhdannekuoppa tarkoittaa myös muuta. Vaikka uskoisimme erittäin vahvasti siihen, että on jokin tietty bkt:n ja velan suhde, jossa korot hyppäävät varoittamatta taivaisiin, eivät miljardin leikkaaminen tai veronkorotukset siirrä juurikaan sitä päivää etenpäin, milloin riskiraja ylittyy. Kyse on vain hienosäädöstä.

Mistä siis leikkausinto kumpuaa?  Sen kun tietäisi.

Kuvalähde: Cut my breath by Josep Ma. RosellCC BY 2.0Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Hallitus selätti kestävyysvajeen ja kompuroi elvytyksessä

Obstacle Race - Dornoch Highhland Gathering 2007 by John HaslamHallitus sai eilen päätettyä yllättävän paljon asioita. Rakenneuudistusohjelma tuntuu tarjoavan aika paljon keinoja kestävyysvajeen kuromiseksi umpeen. Eilen hyväksytty budjetti ei ollut kuitenkaan yhtään niin rohkea. Lopulta tässä kävi vähän niin kuin saattoi etukäteen pelätä ja ennustaa: Vakavat miehet voittivat. Vakavien miesten mielissä suurin ongelma on aina ollut kestävyysvaje ja pelkästään kestävyysvaje. Vakavien miesten kabineteissa kysynnällä ei ole niin väliä, koska kestävyysvaje, kestävyysvaje ja kestävyysvaje.

Ennen eilen ratkenneita vääntöjä käytiin ainakin sosiaalisessa mediassa pienoista käsitetaistelua. Vasemmisto yritti väittää vähän kaikkia rakenneuudistuksia leikkauksiksi ja vähän kaikki yrittivät väittää elvytyksen olevan sitä, että varataan muutama euro johonkin medianäkyvyydeltään mukavaan kuten homekoulujen korjaamiseen – viis siitä, onko valtion kokonaismenojen summa mitä tahansa.

Käsitetaistelun voittajat voi nyt julistaa. Ensinnäkin onnittelut ei-vasemmistolle siitä, että rakenneuudistukset saattoivat olla myös järkeviä tulevaisuuteen katsovia toimenpiteitä ja onnittelut vakaville sedille siitä, että elvytys todella tarkoitti vain rahan siirtelyä mediapisteiden perässä.

Hallitus leikkaa valtion menoja kehysten mukaan, vaikkakin hallitusohjelman tiukoista suunnitelmista hieman joustetaan. Ei meitä siis ajeta ihan alas, mutta talouskärsimyksille ei myöskään näillä toimilla tule loppua, elleivät suhdanteet maailmalla käänny yllättäen paljon paremmiksi.

Rakenneuudistusten puolella hallitus löi pöytään hämmästyttävän paljon isoja asioita. Itseni yllättivät eniten metropolihanke ja kotihoidon tuen jakaminen tasan vanhemmille. Kummankin näistä ajattelin olevan jo syrjässä ja yksinkertaisesti poliittisesti mahdottomia. Kotihoidontuen jakaminen vanhempien kesken auttaa työmarkkinoita todennäköisesti varsin paljon ja parantaa sukupuolten välistä tasa-arvoa. Timo Soini ja Päivi Räsänen valittavat jo. Ei se ihan huono uudistus siis ole. Metropoliuudistuksessa harmittaa, ettei metropoli taida saada verotusoikeutta, mikä luo pientä keskustelukerhon uhkaa. Toisaalta vahva kaavoitusoikeus poistaisi varsin suuren osan ongelmista kaupunkien välisessä toiminnassa.

Opintotuen lyhennys ja uudelleenjako oli hemmetin suuri pettymys. Oikeasti Kokoomus ja Demarit haluaisivat lainapainotteista opintotukea vieläkin aivan täysillä kabineteissa. Lainamuotoisuus olisi kuitenkin ollut jo liikaa Vihreille ja Vasemmistoliitolle. Koska kaiken lähtökohta oli kuitenkin puolueisiin sattuminen, piti opiskelijoita tökkiä jollakin. Puolueemme äänestäjät eivät pidä opintotukeen koskemisesta, joten opintotukeen piti koskea. Vihreiden nuorten puheenjohtajien sanoin tämä on kyynistä poliittista peliä, jonka maksajiksi jäivät tavalliset opiskelijat. Toivottavasti toimeentuloluukuilla on tilaa, sillä sinne opintotuet käyttäneet opiskelijat nyt sitten siirtyvät. Toivottavasti keskeyttämisiä ei tule kovin paljoa lisää.

Subjektiivisen päivähoidon kohdalla jäämme vielä odottamaan, mitä leikkaukset oikeasti merkitsevät. Herkästi ajattelisi, että kahden työttömän perheessä sosiaaliset syyt saattaisivat olla varsin monessa tapauksessa keksittävissä ainakin jollain määritelmällä. Tällaisten löytyessä oikeuksien pitäisi siis kestää, mutta epäilen tätä suureksi ongelmaksi. Päätöksellä tuskin saadaan paljoa rahaa säästettyä, mutta saadaan tilalle paljon pieniä ja suuria yksittäisiä ongelmia.

Sekä opintotuen että subjektiivisen päivähoidon kohdalla mieleen tulee, ettei tarkoitus oikeasti ollut korjata rakenteita vaan lähinnä näpäyttää jotain ihmisryhmää jonkun mielestä moraalittomasta käytöksestä. Tokikaan mitään oikeaa ei näpäytyksellä saada aikaiseksi, mutta mielikuvilla mennään, kun tietoa ei ole.

Suureksi kysymysmerkiksi jäävät kuntiin kohdistuvat leikkaukset. Niissä ei olisi mitään hirveän suurta hätää, jos meillä olisi kunnissa viisaita päättäjiä. Verotusoikeuden kanssa ei kohtuuttomiin leikkauksiin ei jouduta. Niihin kuitenkin voidaan mennä poliittisen tahdolla. Ikävä kyllä sitä lienee kunnissa ihan tarpeeksi.

Hallitus siis suoriutui kohtuullisesti pitkän aikavälin haasteista, mutta epäonnistui lyhyellä aikavälillä. Olisi kiva tietää, kaduttaako joitakin talousmiehiä, etteivät painottaneet tarpeeksi lyhyen aikavälin elvytystä. Hypoteesini on, että esimerkiksi Vartiainen luottaa aivan liikaa siihen, että poliitikot elvyttävät niin paljon kuin vain mahdollista heti kun talousmiesten silmä välttää. Tosiasiassa elämme kuitenkin maassa, jonka presidentti on presidentti juuri siksi, että veti tiukkaa talouspolitiikkaa aiemman laman yhteydessä. Suomalaiset rakastavat tiukkaa kepittäjää joka leikkaa lasten kiipeilypuutkin. Meidän taloudelliseen kurjistamiseen vähemmän mieltyineiden pitäisi seuraavaksi keskittyä siihen, miten saisimme poliitikot hoitamaan lempeää elvytystä eikä kosmeettista rahojen siirtelyä. Poliitikkojen puheenvuorojen perusteella osa lempeämmän tyylisuunnan edustajistakin kuvittelee elvyttäneensä vaikka oikeasti leikkasikin. Pahoin pelkään, ettei asia ole vanhentunut esimerkiksi ensi keväänä.

Ainiin ja kosmeettinen elvytyskin meni vikaan ja aika pahasti. Elvytysvarat laitettiin lentokenttien korjailuun. Kävi siis vähän niin, että tuettiin ilmastonmuutosta kasvun vihertämisen sijaan. On kummallista, että jopa vasemmistoliitto esittelee lentokenttiä suurena voittonaan. Vihreällä elvytyspolitiikalla on totisesti liian vähän puolustajia, kun kosmeettinen elvytyskään ei pysy vihreällä puolella.

Kuvalähde: Obstacle Race – Dornoch Highhland Gathering 2007 by John Haslam, CC BY 2.0Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail