Aihearkisto: Yleinen

Yleinen

Ilmastokriisi ja politiikan korjaaminen vaativat syvää elämää

Kommentoi

Jossain maailmassa on paikka, johon sinun pitää asettua, jossa sinun pitää kasvattaa itsellesi juuret, jossa sinun pitää kaivautua elämään syvemmälle. Toivon, että näin on kaikkien kohdalla.

–-

Ilmastokriisi pakottaa monet meistä miettimään elämämme valintoja. Onko oikein lentää lomalla jonnekin kauas? Onko oikein lisääntyä? Onko tässä kaikessa mitään järkeä, jos ihmisenä olemisen vaikeus kasvaa valtavia loikkia muutamien kymmenien vuosien kuluttua vaikka tekisimme aika tosi paljon ja äkkiä? 

Ilmastokriisiin sopeutumista ja sen ehkäisyä – niin paljon kuin se on vielä mahdollista – kuvataan usein jonkinlaisena sarjana luopumista. Jotta päästöt saadaan alas, täytyy luopua kaupungeissa autoista. Jotta päästöt saadaan alas, täytyy luopua kertakäyttömuodista. 

Muutos on useimmille meistä lähtökohtaisesti ikävää. Ennen sai tehdä jotain ja nyt ei saa tai pitäisi saada tai joku jossain ehkä paheksuu. 

Mutta muutos voi olla hyvään suuntaan. Muutos voi olla sellaista, mitä haluaisimme tehdä, mutta emme syystä tai toisesta saa aikaiseksi. Muutos voi olla jopa paluuta menneeseen. Muutosta semmoinenkin on.

–-

Kaksi tuoretta kirjaa politiikasta pohtivat ratkaisuja siihen poliittiseen tilanteeseen, missä Yhdysvalloissa nyt vallitsee. Kansa on varsin jakautunut ja jakolinjat eivät ole hallittavilla kohdilla, joten liittovaltion poliittinen koneisto on käytännössä alkanut yskiä huolestuttavan paljon. 

Ideologinen vääntö amplifioituu somessa. Ihmiset käyttävät valtavia aikoja seuratakseen televisiosta ja somesta liittovaltion tasolla tapahtuvaa vääntöä Trumpin uusimmasta trollaavasta tviitistä tai valtakunnalliseksi paisuneista pienistä skandaaleista. Ihmiset seuraavat kaukaa ja ainakin joku osa viestittelee itsekin. Onko osallistuminen kuitenkaan politiikkaan osallistumista vai enemmän oman identiteetin rakentamista osoittamalla, millä puolella konflikteissa on?

Mainoissa kirjoissaan Ezra Klein (Why We’re Polarized) ja Eitan Hershin (Politics Is for Power: How To Move Beyond Political Hobbyism, Take Action, and Make Real Change) löytävät jonkinlaista pientä toivoa siitä, että ihmiset alkaisivat löytää toiminnalle mahdollisuuksia lähempää. Yhdysvalloissa politiikka on siirtynyt vain valtakunnalliselle tasolle, kun taas osavaltiot ja sitä pienemmät poliittiset väännöt eivät tahdo päätyä oikein kenenkään tutkalle. 

Toisaalta erityisesti Hershin korostaa sitä, miten tehokasta nimenomaan kasvotusten tapahtuva politiikan tekeminen on. Hän jopa kaipailee hieman transaktionaalisempaa politiikkaa, koska silloin ohuiden sosiaalisessa mediassa tapahtuvien vääntöjen sijaan poliiitikot joutuivat ymmärtämään paikallisia ongelmia ja etsimään niihin ratkaisuja. 

–

Olen itse elänyt kohtuullisia jaksoja elämästäni nyt kolmella paikkakunnalla. Tampere ja Helsinki ovat ne, joissa olen elänyt aikuisena. Molempiin olen saanut vahvan kosketuksen myös paikallisen politiikan kautta. Tampereella pikku hiljaa omaa polittista järjestöosaamista kerryttäen ja sitten luoden kontakteja politiikan tekijöihin esimerkiksi valtuustossa. 

Helsingissä vähän kohtalonoikkuna ensin vain etäisesti poliittisten ystävien läpi asiaa seuraten ja sitten tehden töitä aivan kaupungin päätöksenteon ytimessä. Jälkimmäisestä kehityksestä olen kiitollinen joka päivä itseni vuoksi, mutta kiistämättä ei liene realismia, että näin iso onni kovin monen kohdalle sattuisi.

Kuitenkin molemmissa kaupungeissa yhteyteni kuntapolitiikkaan oli ensin etäistä. En tiennyt tehdyistä päätöksistä. Aika hankalaa se olikin, kun paikan maantiedossa oli niin valtaisia aukkoja, että uutiset olisivat yhtä hyvin voineet sijoittua kokonaan toisiin kyliin ja kaupunkeihin kuin asuinpaikkaani. Paikallinen media paikkasi jonkin verran, mutta somesta tietoa on tullut kohtuullisen vähän: siellä keskustelu tahtoo olla meilläkin aika täysin valtakunnallista. Kuitenkin lopulta pienin askelin alkoi ymmärtää, minkälaista kaupunkia rakennetaan seuraavaksi ja minkälaiset asiat ihmisiä huolettavat juuri nyt heidän omissa lähiympäristöissänsä

Olen ajatellut olleeni todella onnekas. Olen päässyt järjestämään kasvavaa ja kehittyvää puoluetoimintaa ja samalla olen löytänyt yhteyksiä sen paikan kehitykseen, jossa olen sattunut olemaan.

Politiikassa aina harmittaa valtava määrä asioista ja hyvän päivän merkki on, jos niitä harmittavia asioita on yksi tai kaksi vähemmän kuin aamulla. Politiikan harrastaminen vaatii monenlaista sietämistä, mutta samalla se on todella vahvasti merkityksellistä. Ystävien, mahtavien puoluetoverien lisäksi on tässä syntynyt merkityksiä niille paikoille, joissa liikkuu. Tietää, että se ja tämä talo on seuraus suuresta väännöstä ja tietää, ettei se hiljalleen rakentuva Tampereen ratikka syntynyt tyhjästä siinä yhdessä nykyisen pääministerin nuijimassa kokouksessa. Ja tietää, miksi Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskuksessa vastataan puhelimeen ja tietää, miksi siellä voi olla hyvin myöhemmillä ajoilla tilaa walk-in potilaille, vaikka jonoa muuten piisaakin.

Näillä asioilla on merkitystä. Ja politiikka ei ole rikki, vaan politiikka tuottaa ihan todellisia palveluita ja valtaisia rakennushankkeita.

–

Minusta tällainen kuntapolitiikan siivittämä elämä on yksi tapa kasvattaa juuria sinne, missä olen sattunut asumaan. Olisin varmasti voinut tehdä montaa muuta asiaa – järjestää yleistötapahtumia, harrastaa intohimolla ja luoda tilaa muille harrastajille, jättää jälkiä muuten yhteisööni. Juuria nekin olisivat tuoneet.

Nämä ovat kuitenkin jonkin verran vastakkaiset ajatukset siihen, että olisin jäänyt pinnalle. Itse olen kohtuullisen kotonani, missä vain läppärin wlan yhdistää automaattisesti. Siellä koneella voi sitten käydä debaattia sen päivän Suurista poliittisista kysmyksistä, katsoa Netflixistä Yhdysvaltojen kulttuurimahdin uusinta tyktystä ja viihdyttää itseä kaikilla muille kuviteltavissa olevilla elektronisilla tavoilla. Juuri mikään niistä ei kuitenkaan vahvista osaani paikallisessa yhteisössä. 

Ja vaikka en olekaan täysi ekstrovertti, tiedän, että se pieni kontakti tuttujen ihmisten kanssa on mielenrauhaani vahvistava. Ne kontaktit ovat varmasti enemmän niitä asioita, joita muistelee vanhana kuin jonkun tuoreen tietokonepelin maraton sessiota.

—

Luin läpi pitkästä aikaa Alan Mooren ja Davin Lloydin V For Vendettan. 1990 tuohon painokseen kirjoitettu Lloydin esipuhe päättyy sanoihin siitä, että kyseinen sarjakuva on niille, jotka eivät laita uutisia pois päältä. Enkä sitä haluakaan advokoida.

Ja minusta on sekin totta, että joissakin väännöissä apu olisi myös internetissä tarpeen. Etuoikeuspinon päältä olisi vähän turhan helppo sanoa, ettei joidenkin ihmisryhmien ihmisoikeustappeluihin kannata aina osallistua, kun hyvin tiedän, että omat oikeuteni taitavat olla turvatummasta päästä eikä paskamylly tuota minun pieniin some-huomioihini läheskään niin paljoa paskaa kuin toisten porukoiden. Osallistua pitää minusta myös valtakunnallisesti.

Ehkä ne kolme hapuilevaa toivettani lukijalle olisivat lyhyesti seuraavat:

  1. Mieti, miten käytät uutisia ja somea. Olisiko mediadiettiisi mahdollista löytää kanavia, jotka kytkisivät sinut lähemmäs oman kuntasi tai kaupunkisi elämään?
  2. Pohdi, voisitko kasvattaa paremmin juuria paikallisesti. Voisitko osallistua enemmän järjestöelämään? Rakentaa paikallisesti jotain ihmeellistä? Voisitko auttaa toisia löytämään paikallisia ihmeitä? Voisitko auttaa jotakuta muuta kasvattamaan juuristoaan vaikkapa ihan tuoreesti paikalle kaukaa saapuneen?
  3. Pohdi enemmän, mikä paikallisesti onnistuu, ennen kuin lähdet hakemaan ratkaisua kauempaa. Halpalento vie meistä monen kauas jonnekin, jossa juurien sijaan tarjolla on Google Mapsin ja Yelpin arvosteluja tuntemattomilta ja pari vinkkiä siellä käyneeltä kaverilta. Syvällisempi tapa olla voi löytyä lähempää.

Vaikka ilmastokriisi saattaa vaatia meiltä kaikenlaista – aivan liikaakin – on minusta tässä hetkessä ja meidän omaksi parhaaksi, tehtävä niistä omista nykyisistä paikoistamme hyviä paikkoja ihan kaikille.

Naiviltahan se taitaa vähän kuulostaa, mutta hei ehkä sitäkin kannattaa koittaa. Voi se silti olla totta.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Yleinen

Maailman vallannut superäly

Kommentoi

Tekoälystä

Tekoälystä puhutaan nykyään paljon. Siitä puhutaan usein silloinkin, kun kyse on pohjimmiltaan tietolähteiden yhdistelystä ja vähemmän itse älykkyydestä. Perinteisimmin tekoälyllä nimenomaan tarkoitettiin keinotekoista älykkyyttä ja ehkä jopa ihmisten älykkyyden matkimista ja jopa ylittämistä. Ihan merkittävä joukko tekoälyyn perehtyneitä ihmisiä on nykyään todella huolissaan siitä, että tietokoneiden älykkyys ohittaa meidän älykkyytemme.

Tekoälyriskistä puhutaan nykyään enemmän. Esimerkiksi asiaan perehtynyt Future of Life Institute erottelee kaksi riskiä:

  1. Jotain tuhoisaa varten ohjelmoidun tekoälyn
  2. Jotain järkevää tavoitetta varten ohjelmoidun tekoälyn aiheuttama oheisvahinko

Jälkimmäisestä jokseenkin klassikoksi on muodostunut ajatusleikki klemmarimaksimoijasta. Eräänä päivänä joku saa päähänsä ohjelmoida tekoälyn tekemään klemmareita. Kone on superälykäs, joten se käyttää kaikki taitonsa paperiliittimiin ja pian maailmassa ei muuta oikein olekaan. Tekoäly näkisin ihmisisessäkin vain resursseja uusiin paperiliittimiin. (1)

Ehkä vankemmin klassikon muotoon tästä ovat päässeet Isaac Asimovin esittämät robotiikan säännöt. Näitä moni tuntuu pitävän ratkaisuna yllä oleviin ongelmiin, mutta Asimovia hieman referaatin lisäksi lukeneet tietävät, että kirjat ovat (hiukan lapsellisen scififantasian lisäksi) oikeastaan tutkielmia siitä, miten juuri nämä robotiikan lait eivät toimi.

Tekoälyä on siis vaikea suunnata samaan suuntaan kuin ihmisiä. Hyvistäkin tavoitteista tulee vaikeita toteuttaa. Ehkä siksi että ongelma on vaikea ja teknologian aiheuttama, sen tutkimus on herättänyt mediassa kohtuullisesti kiinnostusta.

Toinen tapa rajoittaa tekoälyn valloitussuunnitelmia on asettaa se jotenkin rajattuun ympäristöön. Jos tietokone pyörii irti internetistä ja vielä tarkkaan hallittuna, ei vaaraa muille ole. Tietokone lukitussa arkussa on kuitenkin vain tietokone arkussa, vaikka sen sisällä olisikin älyä enemmän kuin ihmiskunnalla. Näistä toimista voikin olla apua, mutta taitava ja superälykäs tekoäly osannee hyödyntää niin ihmisten kuin valitun teknisen ratkaisun heikkouksia. Ehkä vanginvartija ottaa vastaan lahjuksen. Ehkä tietokoneen wlanin saa kytkettyä päälle, kun on riittävän ovela.

Riittävän älykästä tekoälyä voi olla vaikea hallita.

Koska tekoäly olisi fiksu, tajuaisi se varmaan myös aika äkkiä, että se voi ohjelmoida itseään uudelleen. Ehkä ihmiskunnan palvelu ei tuntuisikaan siitä tärkeimmältä asialta maailmassa. Säännöt ovat bittejä ja bitit voi aina kirjoittaa uudelleen.

Riittävän älykkään säännöt voi olla vaikea pitää sellaisina kuin me haluamme.

Ihmistä älykkäämmistä asioista

Kaksi hyvin yhteen toimivaa ihmistä ovat älykkäämpiä kuin yksi ihminen. Ihminen ja tietokone ovat älykkäämpiä kuin pelkkä ihminen. Kaksi ihmistä ja kaksi tietokonetta ovat älykkäämpiä kuin kaksi ihmistä. Yksi hyvin organisoitu ihmisyhteisö tietokoneineen on fiksumpi kuin ihminen.

Ihmisten älykkyyttä mitataan kokein. Ihmisyhteisöjen älykkyyden mittaaminen on vaikeampaa, mutta siitä huolimatta näyttää siltä, että erilaiset tavat pureutua suuriin ongelmiin joukolla ovat aika tyypillinen tapa ratkaista maailman ongelmia.

Jos haluaa nähdä asiat vertauksin, voi ajatella, että vaikkapa tehokkaasti toimiva yritys on kuin organismi ja se on parempi tehtävissään kuin yksittäinen ihminen. Se pystyy analysoimaan tarjontaa ja kysyntää ja se kykenee tuottamaan strategioita, joilla maailma valloitetaan.

Vielä tätäkin mahtavampia organismeja on olemassa. Yritykset toimivat nykyään markkinatalouden sisällä. Jos siis yhden organisaation rakenne on pielessä ja kokonaisuudessaan tyhmempi kuin saapas, voi sen korvata toinen älykkäämpi ja ketterämpi. Tätä rakennetta voisi sanoa markkinataloudeksi.

Tässä kohti on kuitenkin syytä pysähtyä miettimään, mitä yritykset oikeastaan maksimoivat. Paperiliittimien maksimointia ei yksikään firma tee. Tavoitteena on rahan tekeminen omistajille. Yrityksen pitää tuottaa voittoa omistajilleen tai kasvattaa omaa arvoaan, joka periaatteessa kytkeytyy kykyyn maksaa omistajille rahaa joskus tulevaisuudessa.

Miten rahaa sitten tehdään? Kaikilla laillisilla menetelmillä ja oikeastaan joskus laittominkin, jos vain odotusarvo rangaistusten ja voittojen välille jäävät plussalle. Periaatteessa ajatuksella voi kuitenkin nähdä olevan ihan hyvienkin asioiden optimointi: voittoa tehdään tarpeita viime kädessä tyydyttämällä. Kun tarvitsen ruokaa, voin ostaa sitä kaupasta ja joku tekee rahaa sen tuottamisella, joku sen siirtämisellä kauppaan ja joku sen kaupassa minulle jakelusta. Raha liikkuu moneen suuntaan, mutta minun vatsani täyttyy lopuksi – usein toki vähän liiankin kanssa. (2)

Jos ruoka on liian kallista kuluttajille, voivat yritykset kaatua. Voi löytyä halvempi tuottaja tai halvempi kuljetusfirma. Yritykset kaatuvat ja kokonaisuus tyydyttää tarpeita halvemmalla ja tehokkaammin. Markkinatalous toimii suuren optimoijan tapaan – niin hyvän, että se on parempi kuin yksikään ihminen.

Markkinatalous on ihmistä älykkäämpi.

Usein tehokkuus syntyy nykyään tehokkaasta teknologian hyödyntämisestä: logistiikka-ala on itseasiassa yksi eniten tietokoneista hyötyneitä. Markkinatalous hyödyntää tietokoneiden älyä ja ihmisten älyä tehokkaasti ja saumattomasti tavoitteidensa toteuttamiseen.

Markkinatalous on jo maailman valloittanut tekoäly

En halua aliarvioida lukijaa, mutta lienee selvä, että sekä tekoälyskenaarioiden ja nykyisen markkinatalouden voittokulun välillä on paljon yhtymäkohtia. Huolettekoälystä ovat todennäköisesti periaatteessa järkeviä. Samat ihmiset ovat kuitenkin yllättävän sokeita markkinatalouden voittoja optimoivalle logiikalle. Tässä kannattaa avata silmät. Itselleni tämän hyvän yhtymäkohdan esitti ensimmäisenä Charles Strossin mainiossa ja paljon otsikkoaan paremmassa luennossaan Dude, you broke the Future!

Markkinatalous on ihmistä älykkäämpi olio. Sen toimintaa on vaikea hallita. Markkinatalous voi myös kirjoittaa omat sääntönsä uudelleen.

Toisin kuin tekoälyn kanssa – markkinatalouden suurempien epäkohtien korjailua on ehditty miettiä jo satoja tai ainakin kymmeniä vuosia. Oikeastaan jokainen suomalainen puolue tuntuu jakavan käsityksen, että pelkkä markkinatalous ei riitä. Melkein kaikki tuntuvat ajattelevan, että markkinatalous on kätevä tapa maksimoida joitakin asioita, mutta sen toimintaa pitää rajoittaa joissakin asioissa.

Ilmeinen esimerkki ovat kasvihuonepäästöt. Markkinatalous ei kykene huomioimaan päästöjemme planeettaa lämmittävää vaikutusta ja sen aiheuttamia ongelmia ihmiskunnalle tulevaisuudessa. Markkinat kun toimivat hiukan itsetuhoisella ja lyhytkatseisella tavalla: Jos keskittyy nyt vihreään teknologiaan, ei sillä välttämättä saa voittoa niin paljoa lyhyellä aikavälillä kuin fossiilipolttoaineiden polttamisella.

Looginen ja perusteltu ratkaisu ongelmalle on asettaa markkinat rajattuun tilaan, jossa optimointi on harmitonta: rankaista saastuttavia yrityksiä niin paljon, että ne hakevat puhtaat ratkaisut. Ongelmia tässä kuitenkin riittää, sillä valtiot ovat pieniä toimijoita suurimpiin yrityksiin verrattuna. Laatikoistamme on turhan helppo karata.

Analogia on tässä perin vahva. Toisessa ongelmakentässä tutut ongelmat voivat näyttää toisissa hieman erilaisilta, mutta toimivat aika hyvin. Esimerkiksi markkinatalouteen liittyy erittäin vahvasti samanlainen sääntöjen uudelleenkirjoittamisen riski kuin tekoälyyn. Tekoäly ehkä kirjoittaisi säännöt todella bitteihinsä uudelleen, mutta markkinatalous voi myös muuttaa ympäristöään: yritys voi vaikuttaa siihen, mitkä lait rajoittavat sen toimintaa. Tätä sanotaan lobbaukseksi.

Markkinatalous on vaarallinen maailman jo vallannut tekoäly, jonka kuriin laittaminen on todella vaikeaa.

Tiedän, että nyt monet yrittäjät ja suurten yritysten työntekijät rientävät puolustautumaan: yritykset koostuvat ihmisistä ja ihmisillä on arvoja, periaatteita ja omaa näkemystä. Näin epäilemättä on ja väitettä ei minustakaan pidä viedä liian pitkälle. Ihmisten arvoilla on merkitystä kaikessa toiminnassa. Siitä huolimatta yritykset ja markkinatalouden logiikka ovat yllättävän kovia valitsemaan arvoiltaan ja periaatteiltaan sopivia ihmisiä sopiviin tehtäviin.

Tietenkin tupakkateollisuus löytää sen periaatteisiin suurin piirtein uskovan lobbarin Suomesta. Tietenkin teollisuuden lobbari uskoo perusviestin siitä, ettei Suomessa pidä ajaa päästöjä alas liian nopeaa. Tietenkin IT-firman lobbari uskoo EU:n tietosuojaa koskevan lainsäädännön menevän liian pitkälle – vaikka tietosuoja tärkeää onkin. Jos oma leipä riippuu johonkin faktaan uskomisesta, sille faktalle löytää kyllä tarvittavaa tukea nykypäivänä helposti.

Tekoäly ja markkinatalous myös muuttuvat yhdeksi asiaksi: yritykset, markkinat ja vaikkapa sijoittajat digitalisoituvat valtavaa vauhtia.

Kun se jonkun tutkijan koodaama superälykäs tekoäly jostain laatikosta lopulta karkaa, on aika selvää, että siitä tulee äkkiä markkinapeluri. Jos siis vakavasti uskoo tekoälyriskiin, kannattaa ehkä suunnata katseet markkinatalouden pitämiseen aisoissa.

(1) Ajatusleikin suurin jälki maailman historiaan tähän mennessä taitaa olla addiktiivinen verkkoselainpeli.

(2) Tilanpuutteen vuoksi vedän tässä tietoisesti mutkia suoraksi. Voidaan aiheellisesti kysyä myös kysymyksiä siitä, kuinka paljon kuluttajille voidaan synnyttää tarpeita tyhjästä. Lisäksi onhan näitä ihmisten lisäksi ostajia muitakin, kuten vaikkapa kaikki valtioiden omistamat aseet.Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Yleinen

Suomalainen demokratia jatkukoon

Kommentoi

Suomen suuri tarina on tarina siitä, miten meistä tuli länsimaalainen, moderni demokratia. Tarinassa on ollut vaikeuksia eikä tarina ole vielä lopussa, mutta Suomen satavuotisen taipaleen vuoksi on hyvä vähän pohtia sitä, kuinka vartioimme demokratiamme hyviä puolia ja kehitämme heikkouksia tulevaisuudessa.

Kuluneet muutama vuosi eivät ole olleet demokratian puolustajalle helppoja. Trumpit ja brexitit ovat ravistelleet itse kunkin meistä käsitystä siitä, mitä jollakin tapaa toimivissa demokratioissa ylipäätään voi sattua. Selväksi on tullut, että demokratialla ei ole turvavaijeria eikä turvaverkkoa. Panokset demokratian kehittämisessä ovat korkeat.

Demokratia tarvitsee lakeja, hyviä tapoja ja vahvoja normeja

Vaikka demokratialla ei ole turvavaijeria, on meillä vielä tasapainoaisti ja jotenkin pysymme nuoralla ainakin useimmiten. Meille on rakennettu vahvaa laillista pohjaa. Suomessa sitä tehtiin jo ennen itsenäisyyttä rauhallisissa olosuhteissa ja se oli varmaan pelastuksemme pahempina aikoina. Vahva perustuslaki ja riittävä lain kunnioitus ovat perusta, jolla yhteiskuntamme toimii.

Usein unohtuu, että senkin jälkeen hämmentävän tärkeää on, että päättäjät toimivat säällisesti.  Itseni ja monta muutakin tarkkailijaa yllätti se, miten tiukasti sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus kumottiin kertaalleen perustuslakivaliokunnassa. Suomen perustuslakivaliokunta on hieno esimerkki siitä, miten vahvasti meidän järjestelmämme rakentuu vain säälliselle tapakulttuurille joissakin asioissa. Periaatteessa hallituksella on kyllä siinäkin valiokunnassa enemmistö ja sen kautta mahdollisuus runnoa läpi, mitä haluaa, mutta hallitukset toisensa perään ovat nöyrtyneet valiokunnan edessä.

Voi hyvin kysyä, pitäisikö normien lisäksi valiokuntaa suojella lailla, mutta on samalla hyvä tunnistaa se, että useissa tilanteissa olemme demokratiassa kovin hampaattomia, jos vallassa olijat alkavat käyttäytyä huonosti. Jos valheista tulee tavallisia, alkaa totuuskin hämärtyä. Siksi on minusta ihan tärkeää olla tiukkana siitä, ettei eduskunnalle valehdella.

Minusta on aika sama, sanotaanko eduskunnassa jotakuta valehtelijaksi, mutta on todella tärkeää, ettei siellä valehdella. On hassuja tapoja ja on tärkeitä tapoja. Ehkä auttaisi, että näitä eroteltaisi enemmän. Tavallaan on helpompi ymmärtää normeja, jos niitä olisi vähän mutta ne olisivat helvetin tärkeitä.

Demokratiaa ei ole ilman puolueita ja puolueet vaikuttavat kaikkeen

Jostain melko maalailevasta paperista bongasin hienon metaforan demokraattiselle järjestelmällemme: politiikka toimii demokratiassa kuin jalkapallo, sen fanit ja sen seuraajat. Ensinnäkin osa ihmisistä on tosi kiinnostuneita jalkapallosta ja pelaavat sitä toistuvasti. Osa ihmisistä on faneja ja osa katsoo vain isoimmat ottelut. Satunnaisesti katsovat eivät oikein tunne edes sääntöjä, mutta kaikki muiden huomio kuitenkin pistää katsomaan MM-kisojen finaalin. Samalla tapaa jalkapalloharrastus kilpailee ihmisten ajasta samaan tapaan kuin politiikka kilpailee ajasta muiden harrastusten kanssa ja samaan tapaan kuin jalkapallossa politiikan seuraaminen on hauskempaa, kun tietää, mitä puolta kannattaa.

Tällainen vertaus voi tuntua jostakusta vähän epäreilulta. Meistä useimmat haluaisivat nähdä itsensä vapaina toimijoina, jotka vertailevat erilaisia näkemyksiä ja neutraalisti poimimme sieltä seasta hyvät. Eivät hyvät ideat jää puoluerajoista kiinni. Ei niiden pidäkään jäädä, mutta usein ne hiukan kuitenkin jäävät. Yksi tärkeä osoitus tästä on siinä, että puolueiden mielipiteet asioihin vaikuttavat jonkin verran myös kannattajien mielipiteisiin asioista.

Demokratiaa ei ole ilman ristiriitoja

Usein meistä itse kukin alkaa kaivata järkeviä ja ehkä teknokraattisiakin ratkaisuja. On kuitenkin niin, että demokraattinen järjestelmämme on tapa välittää niitä konflikteja, mitä yhteiskunnassamme on. Jos meillä ei olisi konflikteja, ei mitään monimutkaisia järjestelmiä edes tarvittaisi. Mielipide-eroja on kuitenkin melkoinen määrä. Haluamme toisille lisää ja toisilta pois. Haluamme tehdä asioita samoin kuin viimeksi tai toisin. Uskomme, että asiat paranevat, kun teemme sitä tai tätä.

Tällaiset erot eivät ole itsessään vaarallisia, mutta niiden hallinta on kuitenkin aivan demokratian keskiössä. Hyvässä demokratiassa tietenkin yritetään nähdä toisen tarkoitusperien hyvyys ja jokaisen hyvän demokratian kannattajan pitää tasaisin väliajoin tutkia omien ajatustensa järkevyyttä suhteessa toisiin, mutta aina lopulta päädytään siihen, että tarvitaan jonkinlaisia päätöksiä. Silloin meillä äänestetään päättäjien kesken ja päätös saadaan tehtyä. Toisissa järjestelmissä tai esimerkiksi yrityksissä, usein päätösvalta on rajatummalla joukolla ihmisiä ja usein näyttää siltä, että päätöksiin vain päädytään ilman samankaltaista erimielisyyttä. Tällainen näennäinen hiljaisuus on paljon nolompaa kuin rehellinen keskustelu erimielisyyksistä. Konflikti ja kiihkeäkin keskustelukulttuuri ovat ihan terveen demokratian merkkejä.

Demokratian ongelmia ei korjata vain lisäämällä demokratiaa

Pitkään oli muotia puheissa vaatia demokratian ongelmien korjaamista lisäämällä demokratiaa. Ehkä nyt näyttää siltä, että päättäjämme ovat vähän hölmöjä, joten miksi emme päättäisi asiasta suoralla kansanäänestyksellä? Olen minäkin hiukan ollut tällä linjalla. Olen kuitenkin nyt asioita seurailtuani päätynyt siihen, että tämä on korkeintaan joskus pieni lisä järjestelmäämme, mutta aika usein on ihan järkevää antaa ihmisten valita demokraattisesti päättäjät ja antaa päättäjien tehdä päätökset riittävän perehtymisen jälkeen.

Suurin ongelma suorassa demokratiassa on, että siinäkin valta tuppaa asumaan aika samoissa paikoissa kuin edustuksellisessa demokratiassa. Ei vaikkapa Brexit olisi mennyt läpi, jos konservatiivit olisivat olleet aidosti sitä vastaan ja itseasiassa pelkkä Labourin vähän ryhdikkäämpi ote asiaan olisi varmaan riittänyt kääntämään tuloksen. Valtaa käytettiin tällä kertaa lähinnä toimimalla passiivisesti ja sillä vaalit kääntyivät.

Suoran demokratian vastustaminen voi kuulostaa jostakin tämän lukijasta tuskaiselta ajatukselta. Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että järjestelmäämmekin on luotu aika paljon hidasteita myös poliittiselle päätöksenteolle. Niiden merkityksen useimmat ymmärtävät: on ihan hyvä, että perustuslakia on vaikea muuttaa ja että oikeuslaitos ei ole poliittisessa ohjauksessa yksittäisten tuomioiden osalta. Nämä hidasteet ovat olemassa syystä. Samoin joskus on syynsä sille, miksi päätökset kannattaa tehdä välillisesti.

Vallan pitäisi pääosin olla siellä, missä kansa ajattelee vallan olevan

Demokratiassamme on kuitenkin paikkoja, jotka eivät ole omiaan lisäämään kansan luottamusta järjestelmäämme. Suomessa toistuvasti presidentinvaaleissa äänestysprosentti on korkeampi kuin monissa muissa vaaleissa. Toisaalta samalla presidentiltä on viety valtaoikeuksista merkittävä osa. Toki presidentti Niinistöä ei varmasti voi väittää edes historiallisesti vallattomaksi presidentiksi, mutta syynä on enemmän muun poliittisen johdon heikkous (ja ei mitenkään vähäisessä määrin se, että presidentti on muun hallituksen tapaan oikeisto-konservatiivinen), mutta samalla presidentinvaaleissa on jopa viritetty sote-keskustelua – ikään kuin se nyt presidentin tontille putoaisi kunnolla kuitenkaan. Presidentti kiinnostaa ihmisiä, mutta presidentin vaihtumisesta seuraavia muutoksia harva huomaisi omassa elämässään. Kunnanvaltuusto tai EU-parlamentti kiinnostaa harvempia, vaikka ne vaikuttavat monen elämään paljon suoremmin.

Tällainen tilanne, jossa valta on eri paikassa kuin kansan enemmistö ajattelee sen olevan, on omiaan lisäämään epäluottamusta päättäjiin. Voimaton demokraattisesti valittu päättäjä on huono mainos demokratialle. Esimerkiksi presidentti-instituution kohdalla on vähän vaarana se, että siihen ladataan liikaa odotuksia valtaan nähden. Toisaalta esimerkiksi maakuntauudistus voi pahimmillaan sekoittaa ihmisten mielen siitä, missä mikäkin asia varsinaisesti päätetään. Liiallinen vallan hajauttaminen voi sotkea vastuut.

Raha voi pilata demokratian, jos emme ole varovaisia

Suomen ja maailman suuria ongelmia ovat tuloerot ja varallisuuserot. Ensimmäisen suuruudesta on väännetty enemmänkin viime aikoina, mutta harva uskaltaa väittää, etteivätkö varallisuuserot olisi lisääntymään päin. Omaisuuden kasautuminen muutamille rikkaille aiheuttaa kitkaa, joka näkyy myös politiikan puolella.

Tiedämme, että mainokset tehoavat politikassa. Tiedämme, että mainoksia saa rahalla. Raha ei ratkaise kaikkea, mutta samalla tiedän minäkin nuoria, joilta ovat ensimmäiset valtuustopaikat jääneet saamatta taloudellisesti niukan kampanjan vuoksi. Rikkaiden vanhempien lapsina näistä tyypeistä olisi ihan hyvin voinut tulla merkittäviä politiikkoja. Raha vaikuttaa Suomessakin politiikkaan.

Samalla nyt tuntuu olevan menossa erilaisten viestintä- / vaikuttajaviestintä- / lobbausfirmojen uusi nousu. Politiikkaan tullaan ja politiikasta lähdetään niiden kautta. Kaikki toiminta ei tässä ole mitenkään epäilyttävää, mutta on vaikea väittää, etteikö suuri osa toiminnasta olisi sellaista, jossa saadaan jonkinlaista etua amatöörivoimin toimivaan poliittiseen vaikuttamiseen nähden. Rahalla saa siis vaikutusvaltaa.

Rahan ja politiikan sekoittuminen voi tietenkin pahimmillaan aiheuttaa kansan tahdon tai kansan parhaan vastaista politiikkaa, mutta sitäkin akuutimpi vaara on luottamuksen rapautuminen järjestelmää kohtaan. Lobbausrekisterit ja nykyistä alemmat yksittäisen ihmisen lahjoitusrajat voisivat auttaa asioita aika paljon samoin kuin pyörivä ovi –ilmiöön puuttuminen. Näiden kanssa hidastelu voi olla iso riski järjestelmämme luotettavuudelle.

Julkinen politiikan resursointi on isänmaallista ja sitä pitää puolustaa

Suurin este yksityiselle rahan voimalla politiikassa on julkinen raha politiikassa. Jos meillä ei olisi puoluetukea, suuri osa puolueiden energiasta menisi rikkaiden ihmisten varojen keräämiseen. Nyt tämä on kovin paljon vähemmän houkutteleva tapa käyttää puolueen aikaa ja resursseja, koska lahjoitusvaroja ei kuitenkaan kerätä niin paljoa, että ne suhteessa olisivat kovin merkittävät puoluetukeen nähden.

Vaikka ehdokkaat Suomessa yleensä tekevät omia kampanjoita, on puolueen rahoitus jonkinlainen takananoja, joka estää ainakin osan töpöimmistä jutuista. Puoluetuen lisäksi tärkeää on, että poliitikkojen ympärillä on myös riittävä määrä avustajaresursseja. On hankalaa, jos poliitikko joutuu nojaamaan lobbareihin, kun muuta tiedonhankintaa ei ole ehditty tehdä. On huolestuttavaa, että toistuvasti kuulee tarinoita poliitikoista, joille lobbarit joutuvat kertomaan asioiden nykytilan ennen kuin pääsee siihen omaan lobbaustavoitteseen.

Huomisen päättäjät eivät tule tyhjästä

Suomessa kuulee silloin tällöin hyvin nihkeitä mielipiteitä esimerkiksi nuorten osallistumisesta politiikkaan. Puolueiden nuorisojärjestöt ovat broileritehtaita. Ikään kuin olisi häpeä, että meillä koulutetaan uutta sukupolvea poliittisia päättäjiä. Vaikka monella elää romanttinen kuva politiikan ulkopuolisesta, joka pistää asiat kuntoon, voisi tätä mielikuvaa ehkä päivittää nykypäivään vähän enemmän. Käytännössä politiikkaan on aina voitava tulla ulkoa mukaan, mutta usein auttaa, jos silloin saa apua myös pidempään mukana olleilta. Muunlaiset yritykset aiheuttavat maailmalla kaikenlaisia pulmia.

Meidän olisi viisaampi alkaa miettiä, minkälaisen koulun läpi haluamme politiikan lupausten menevän. Juuri nyt tuntuu, että luomamme ympäristö käytännössä opettaa huomisen päättäjiä trollauksen logiikasta: kannattaa sanoa vähän liian tiukasti, että omat mielipiteet ylipäätään näkyvät. Tilaa harkituille ja maltillisille mielipiteille on aika vähän. Kun meillä nyt kuitenkin on Yleisradion kaltaisia toimijoita, on järkyttävää, ettei poliittisten nuorisojärjestöjen puheenjohtajille tarjota esimerkiksi TV-aikaa kuin täysin satunnaisesti.

Huomisen päättäjät tulevat osaamaan huomiotalouden logiikan hemmetin hyvin. On lähinnä iloinen sattuma, jos heistä osa ymmärtää politiikan sisältöjä. Ylipäätään sisällöllistä osaamista pitäisi alkaa arvostaa paljon enemmän. Puolueiden merkittävimpien ohjelmien päivittämisen pitäisi olla merkittävimpiä tekoja, jonka puolueet tekevät. Mediassa näitä tuskin huomataan.

Koska media olemme jokainen meistä nykyään, voi varmaan jokainen miettiä, voisiko joskus antaa huomiota myös muulle kuin riittävän ärsyttäviä huomiotalouden koukkuja laukoville toimijoille.

Lopuksi

Suomen demokratia voi sadan vuoden iässä ihan hyvin. Pelkästään järjestelmän nykyisen luotettavuuden ylläpitäminen tulee vaatimaan paljon työtä. Aidosti toimivassa demokratiassa vastuu tästä on jokaisella. Demokratian toimivuuden pitäisi olla asia, josta jokainen suomalainen kantaa huolta.

Monella tapaa aiempien vuosien kaunis ajatus osallistuvasta demokratiasta on tullut todeksi. Politiikkaan osallistuminen on nykyään helpompaa kuin koskaan. Lähes jokaisella on käytössään media ja taidot siihen, että yrittää vaikuttaa toisten mielipiteisiin. Somemme on täynnä poliittista vaikuttamista, mutta asiat, joista siellä riitelemme, ovat usein melko symbolisia ja eivät ehkä ne yhteisen suuntaamme kannalta aina tärkeimpiä. Yksi ratkaistavista kysymyksistä on se, miten saisimme kiinnitettyä huomiomme tarkemmin sen mukaan, mikä on aidosti tärkeää. Tässä kaikilla lienee vastuu eikä sitä oikein voida siirtää.

 Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Yleinen

Puhe valtuuskunnassa 13.5.2017

Kommentoi

Tällä erää viimeinen valtuuskuntapuheeni, sillä kausirajoitukset estävät minua nyt jatkasta puoluehallituksessa ja valtuuskunnassa on hyvä antaa tilaa muille. Olo on varsin haikea, mutta sanottavaa löytyi siltä.

Hei valtuuskunta,

Kovasti yritin keksiä jotain kapinoitavaa VIlle Niinistön puheesta, mutta eihän sitä keksinyt. Piru vieköön. Tämä menee ihan komppailuksi.

On täysin, täysin, täysin naurettavaa, että puolue joka kannattaa ympäristölle haitallisten tukien vahvaa leikkaamista olisi populistinen. Että puolue joka kannattaa tiivimpää EU:ta olisi populistinen. Että puolue joka kannattaa ihmisoikeuksia myös maahanmuuttajille olisi populistinen.

Ehkä se kyse on muusta. Ehkä on “ongelma” on, että nyt meitä ymmärretään.

Yhdysvaltain ehkä kovin kabinettipoliitikko Lyndon Johnson osasi puhua kansalle. Johnsonistahan tuli se satunnainen texasilainen demokraattipresidentti, joka vei Kennedyn perinnöstä totta. Johnsonista kerrotaan tarinaa, että hän kävi läpi avustajan kirjoittamaa puhepohjaa läpi.

Johnsonin kerrotaan huudahtaneen: “Kuten Aristotles sanoi… Aristoteles! Eivät nämä ihmiset ole kuulleet Aristotelesta”.

Johnson ruksasi kohdan yli. Texasilaiset maanviljelijät kuulivat puheen joka alkoi:

“Kuten isäukkoni tapasi sanoa…”

Johnson ymmärsi että ihmiset eivät tykkää siitä, että heille puhutaan ylhäältä ja hienostellen. Sen olemme mekin ymmärtäneet. Ja se on hyvä. Sanottiin sitä miksi vain.

Minä siis kysynkin populismista meitä mediassa syyttäviltä:

Mitkä lupauksemme ovat olleet liian suuria? Mistä siis itse luopuisitte? Mitkä linjamme ovat liian monen kannattamia? Miten monta korkeakouluttukintoa pitää kuulijalla olla, että hän olisi puheidemme arvoinen? Ja kuten Iiris Suomela tuossa todisti, kuinka monella suomalaisella on edes se toisen asteen tutkinto, jos emme tee jotain nyt?

Minä haluan että puheenjohtaja pitää kiinni meidän lupauksista. Minä haluan tapella meidän lupauksista kynsin ja hampain. Minä haluan että puheenjohtajaamme ymmärretään. Minä vihreiden jäsenänä aion äänestää sellaista tyyppiä. Sanoi elitti meitä ihan miksi vaan.Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Yleinen

Trump ja poliittinen korrektius

Kommentoi

Sanna Ukkola syyttää Trumpin noususta poliittista korrektiutta Ylellä jutussaan Poliittinen korrektius leviää, trumpit hierovat käsiään: “Vaikka Trump ei voittaisi vaaleja, trumpeja tulee lisää. Siitä pitää huolen äänekäs vähemmistö, joka haluaa määritellä sen, mistä saa puhua ja millä tavalla.”

Trump-ilmiö ei syntynyt poliittisesta korrektiudesta

Jos poliittinen korrektius on syynä Trumpeihin, miksi trumpeja on syntynyt kuin sieniä sateella vähän joka maassa? Poliittinen korrektius on kai yleisesti yhdysvaltalaiseksi ilmiöksi mielletty ja siitä huolimatta Trump saapui vasta nyt. Trumpin kaltaisia populisteja on kuitenkin nähty Euroopassa jo useita kappaleita aiemmin.

Tietty tietenkin oikeasti Trump ei ole ensimmäinen trump. Yhdysvaltalainen politiikka on aina sisältänyt George Wallacen kaltaisia hahmoja. Wallacen aikana poliittista korrektiutta ei ollut keksittykään, mutta populismi houkutteli valkoisia silloin jo ihan hyvin.

Ei sitä voi kuitenkaan kieltää, etteikö poliittinen korrektius esiintyisi Trumpin puheissa ihan kohtuullisen paljon. Trumpin yksi hohto on ollut – useiden muiden populistien tapaan – se, että hänen katsotaan puhuvan suoraan ilman kiertoilmauksia. Toki tämä merkillistä suoruutta, sillä tosiasiassa Trumphan puhuu naurettavan epätarkasti siitä, mitä oikeasti tekisi. Trumpin puheissa hänen edustama tulevaisuus on vain great, huge ja big ja Clintonin crooked, bad ja nasty.

On todella ilmeistä, ettei poliittinen korrektius ole se populismia animoiva voima kuin mitä esimerkiksi Ukkola maalailee.

On kuitenkin ihan totta, että nykyaikainen populismi on luonut poliittisesta korrektiudesta jonkinlaisen vastapoolin itselleen. Kyllä se sana “PC” varmasti on löytynyt jokaisen oikeistolaisen radiojuontajan puheista jokseenkin yhtä kauan kuin termi on ollut olemassa. Meidän populismimme keräsi voimaa hommaforumilta – Yhdysvalloissa riitti peräkylien radiokanavien juontajia. Kummassakin toki luotiin vastakuvaa siitä, ketkä ovat oman ryhmän viholliset. Löytyi lattea litkittävä eliitti mokuttamista ja – kyllä – myös huolehtimassa poliittisesta korrektiudesta.

Mutta mikä poliittinen korrektius?

Poliittinen korrektius on ihan todellinen asia. Termi on kuitenkin sen vastustajien. Esimerkiksi itse lähinnä käyttäisin sitä terminä vain pienellä ironialla sävytettynä, kun yritän sanoa tai kirjoittaa jotain vähän epäkorrektin ja korrektin rajamailla liikkuvaa ja en saa sanoja ihan järkevästi ulos suustani tai näpeistäni irti.

Miksi joskus on syytä olla kriittinen siitä, miten asiat ilmaisee? Siksi että sanat muovaavat mielen mallejamme ja mielen mallimme muovaavat sitä, miten näemmä maailman ja kaikki tämä yhdessä muuttaa sitä, miten yhteiskuntana kohtelemme ihmisiä. Jos jossain määrin uskoo, että sanoilla on väliä, on varmaan merkitystä sillä, miten toisistamme puhumme. Tämän aivan täydellisen uskottavan ajatusrakennelman aivan ilmeinen johtopäätös osalle akateemisesta maailmaa ja suurelle osalle poliittisia aktiiveja on, että pitää miettiä, miten asioista ja ihmisistä puhutaan.

Itse asiassa poliittinen korrektius yleensä tarkoittaa lähinnä sitä, millä termeillä joistakin ihmisryhmistä puhutaan. Melkein mitään muuta ei ole tavallisen tyypin tarvinnut asioista tietää. Miksi sitten sillä on väliä, millä termillä ihmisistä puhutaan? On ryhmille itselleen ollut voimauttavaa se, että he voivat päättää termin, jolla heitä puhutaan. Oikea termi on tavallaan ryhmän itsemääräämisoikeuden tunnustamista. Se on iso juttu.

Poliittinen korrektius on siis käytännössä esimerkiksi sitä, että sanoo perussuomalaista perussuomalaiseksi, jos perussuomalainen pitää termiä persu vääränä. Itse tein näin, kunnes alkoivat itse nimittää itseään persuiksi. Tämä oli tapani ilmaista sitä, että minusta on oikein kunnioittaa ihmisiä ihmisinä, vaikka nyt olisikin suuresta osasta asioita eri mieltä.

Poliittinen korrektius on yleisesti ottaen lähinnä sitä, että suhtautuu toisiin kunnioittavasti.

Onko poliittinen korrektius mennyt tai menossa överiksi?

Olen itse mielenkiinnolla seurannut keskustelua erityisesti Yhdysvaltain collegeissa tapahtuvista asioista. Internet-feminismi on selvästi kiihdyttänyt vauhtiaan ja se on alkanut näkyä Tumblrin ulkopuolellakin. Akateemisempaa feminismiä on popularisoitu ja sen ideat ovat alkaneet siirtyä käytäntöön siellä, missä on paljon politiikasta innostuneita internetin käyttäjiä ja Yhdysvalloissa tämä tarkoittaa lähinnä kampuksia.

Ei tarvitse kovin paljoa googlata niin löytää jonkinlaisen hankalan esimerkin tästä nykyaikaisesta kulttuurista. Esimerkiksi tätä juttua hahmotellessani törmäsin Telegraphin juttuun, jossa kerrottiin erään opiskelijan joutuneen vääntämään oikeudestaan olla opiskelijakunnan kokouksessa hänen nostettuaan kätensä erimielisyyden osoituksena. Vastaavia juttuja tai ainakin juttuja, jotka nopeasti kerrottuna vaikuttavat vastaavilta, on aika helppo koota pidempiäkin listoja. Osa jutuista varmaan kuulostaisi vähän vähemmän pahalta, jos perspektiivi niihin olisi toinen, mutta osa näistä on varmasti aidosti hankalia.

Tästä yleensä siteerattu kriittinen ja hyvä kirjoitus on Greg Lukianoffin ja Jonathan Haidtin The Coddling of the American Mind, jonka kehotan lukemaan. Lukianoff ja Haidt artikuloivat hyvin sen, että on hankalaa, jos vapaata ideoiden vaihtoa rajoitetaan akateemisessa maailmassa. Rajoittaminen ei myöskään kirjoittajien mielestä palvele itse tarkoitustaan ihmisten mielenterveyden suojelemisessa. Heidän mielestään olisi parempi, että ihmiset totutettaisi kohtamaan myös rankastikin erilaisia mielipiteitä. Minusta kirjoittavat lienevät pääosin oikeassa.

Mutta – ja tämä on nyt tärkeä pointti – Yhdysvaltalaisilla kampuksilla ei kannateta Trumpia. Yhdysvaltalaisilla kampuksilla puhaltavat vasemmistolaiset tuulet. Siellä on enemmän kysymys siitä, onko Clinton riittävän vasemmalla vai ei. Itse asiassa toinen kirjoituksen kirjoittajista on puhunut nimenomaan ongelmana siitä, että käytännössä akateemiset instutuutiot ovat Yhdysvalloissa demokraattien hallitsemia lähes täydellisesti.

Itse vähän epäilen Lukianoffin ja Haidtin ja useiden muiden aiheesta kirjoittaneiden kuitenkin hieman yleistävän räikeimpiä kampuskokemuksia kovinkin yleisiksi. Häirintä, vähättely ja ties minkälaiset syrjinnän muodot ovat varmaan Yhdysvalloissakin enemmän ihmisten elämää häiritseviä kokemuksia kuin joskus näiden estämisessä överiksi menevä toiminta. Näin se on ainakin Suomen korkeakoulumaailmassa.

Vaikka poliittisella korrektiudella lyödään kiistämättä julkisuudessa vasemmistoa ja muita liberaalimpia voimia, on päivän selvää, etteivät sen liepeillä olevalle ajattelulle eniten altistuneet ihmiset oikeastaan ole populistien kohdeyleisö. Lyöminen tapahtuu vain siinä viholliskuvan maalailussa.

Linja on enemmänkin: “Katsokaa nyt, mitä hörhöä ne ovat siellä keksineet. Pakottavat vielä teidätkin tähän mukaan!”

Mistä Trumpissa oikeastaan oli kyse?

Olen lukenut aika paljon Trumpin noususta näiden vaalien alla. Yhdysvaltalainen media tarjoaa niin valtavan määrän analyysejä aiheesta ja loppua niille ei tunnu olevan vieläkään näkyvyssä. Minulle vahvimman argumentin Trump-ilmiön taustasta on esittänyt Voxin julkaisema Zack Beauchampin White riot: How racism and immigration gave us Trump, Brexit, and a whole new kind of politics. Ryöstöviljelen sen ajatuksia varmaan tässäkin tekstissä paljon.

Yhdysvaltalaisessa keskustelussa poliittinen korrektius on ollut lähinnä jonkun vastuutaan Trumpista pakenevan lievästi järkevämmän republikaanioikeiston selitys yhtään millekään näissä vaaleissa. Vakavammin kaksi selitystä Trumpin nousulle ovat pitkälle olleet:

  1. Trump on vastaisku eliitille hylätyiltä ja kärsiviltä valkoisilta duunareilta. He ovat kohdanneet globalisaation ja rakennemuutoksen ja he kärsivät. Nyt tämä ahdistus purkautuu Trumpin kautta.
  2. Trump on herättänyt sellaisia rasistisia mielipiteitä, joita ihmisillä on ollut piilossa ja ratsastaa nyt niillä.

Beauchamp argumentoi tiukasti dataan vedoten, että se yhteinen tekijä populismille ympäri maailmaa Brexitistä, Le Peniin ja Trumpiin on ollut nihkeä suhtautuminen maahanmuuttoon ja etnisesti ulkopuolisiin ryhmiin. Beauchamp ei tuo keskusteluun vain mielipiteensä vaan hän tuo myös datan. Se on vakuuttavaa. Trumpin suosio ei korreloi taloudellisen pahoinvoinnin kanssa kovinkaan hyvin, mutta korreloi nihkeään ihmisten suhtautumiseen etnisesti ei-valkoisiin. Kun puhutaan valkoisista ihmisistä, nihkeän suhtautuminen ei-valkoisiin ihmisiin on tekniseltä nimeltään rasismia.

Paljon bittejä on virrannut tiedonvaltateillä rasistisen puheen erottamisessa maahanmuuttokriittisyydestä, mutta aika suuri osa vaalipuheesta kuitenkin loppupeleissä näyttää äänestäjissä vetoavan nimenomaan ihmisiin, jotka suhtautuvat aika lailla selkeästi rasistisesti ryhmiin, jotka tänne sieltä jostain tulevat. Vaikka on totta, että ihmiset eivät yleensä tykkää nimittää itseään rasistiseksi, on aika helposti mielipidekyselyssäkin mahdollista erottaa käytönössä sitä tarkoittavat mielipiteet. Ja ne mielipiteet korreloivat populismin kannattuksen kanssa ympäri läntistä maailmaa.

No rasismia on toki ollut aiemminkin. Silti populistit olivat pitkään vähän pienempi ilmiö lännessä. Syy on ainakin osittain siinä, että nyt vähemmistöt näkyvät. Vähemmistöt näkyvät televisiossa. Vähemmistöt näkyvät poliitikkojen puheissa. Joillakin vähemmistöjen jäsenillä näyttää menevän ihan hyvin. Heitä näytetään arvostavan. Heitä on myös enemmän.

Ja sepä harmittaa joitakin ihmisiä. Tästä on kirjoittanut puolestaan hyvin Arlie Russell Hochschild, jonka ajatus löytyy hienosti kiteytettynä Brad Plumerin haastattelusta. Hochschild vietti aikaa Trumpin kannatuksen ytimen kanssa. Hän löysi sieltä koko porukalle sopivan syvätarinan (deep story), jota hän oli koetellut haastateltaviensa kanssa ja he olivat siihen tyytyväisiä.

Syvätarinan mukaan ihmiset ovat jonossa mäelle. Mäen päällä odottaa amerikkalainen unelma. Ihmiset ovat jonottaneet, uhranneet paljon, yrittäneet parhaansa ja jonottaneet palkkiotaan. Viime aikoina on tuntunut, että jono etenee yhä hitaammin. Ja nyt näyttää siltä, että ihmisiä kiilaa ihmisten eteen: maahanmuuttajia, mustia, naisia, pakolaisia ja jopa öljyn vahingoittamia lintuja. Oikominen ei tunnu reilulta. Ja siellä jonon sivussa on Barack Obama ohjaamassa nämä ihmiset epäreilusti jonon ohi. Eli liittovaltiokin on oikojien puolella.

On nimittäin tärkeä ymmärtää, että vaikka Trumpissa ei ole kyse ihmisten taloudellisesta kärsimyksestä, siinä on kyse kuitenkin siitä, että tuntuu vähän pahalta. Yksi ihmisenä olemisen yhteisistä kokemuksista nimittäin on, että aina tuntuu vähän pahalta. Jollain tapaa. Jos ei tunnu pahalta juuri nyt, voi miettiä ihmisiä, joilla menee vähän paremmin ja sitten ainakin tulee paha mieli.

Ihmisten onnellisuus on aika paljon kiinni siitä statuksesta, minkä he kokevat itsellään olevan yhteisössään. Ikävästi näyttää siltä, että meillä oli merkittävä osa porukkaa, jonka itsetunto on osittain ollut sen varassa, että meillä on pitkään ollut ryhmiä, joilla on mennyt huonommin kuin vaikka “tavallisella” duunarilla. Nyt kun näitä muita ryhmiä ei enää työnnetä maanrakoon – ainakaan ihan niin kovaa kuin joskus vaikkapa yhdysvaltalaisen täydellisen avoimen rotusorron aikoina – näyttää siltä, että porukka on päässyt heteroseksuaalisesta valkoisesta miesduunarista ohi.

No mitä on tehtävä?

Ukkolan tekstin loppupäätelmä on aika ilmeinen. Jos poliittinen korrektius aiheuttaa trumpit, on varmaan syytä vaan höllätä poliittisen korrektiuden kanssa. On vähän hassua ajatella, että n-sanan viljely kadulla vaikkapa jotenkin häätäisi populistit pois. Toisaalta yhdysvaltalaisten kampusten safe spacejen lakkauttaminen tuskin myöskään tekee mitään Trumpille tai Trumpin seuraajalle, kun niiden poissaolo tuskin millään tapaa välittyisi Trumpin tai muiden populistien kannattajille.

Sen sijaan analyysissä, jossa hyväksytään populismin juurisyiksi rasismia, rotupohjaisten etujen pois ottamista ja kummastakin kertova syvätarina, on todella paljon vaikeampi sanoa, mitä pitäisi tehdä.

Olen itse todella varma, ettei oikea strategia ole sanoa, että populistiset poliitikot ovat rasisteja ja kaikki heidän kannattajansa ovat rasisteja. Yhdysvalloissa tällaisella puheella on hiukan parempi mahdollisuus pärjätä muuttuvan demografian vuoksi, mutta kansaa jakava strategia olisi toimiessaankin eli silloin, kun se houkuttelisi pikkuhiljaa kasvaneet vähemmistöt äänestämään.

Minun pieni ja naiivi ajatukseni on, että ihmisille yksinkertaisesti pitäisi vaan luoda enemmän yhteyksiä niihin ryhmiin, joiden he kuvittelevat oikovan ohitsensa. Tämä on varmaan pitkäaikainen projekti. Äkkiä ollaan myös siinä tilanteessa, että jonoon “oikaisseet” ovat äkkiä niitä, jotka kokevat, että heidän ohi oiotaan. Vaikkapa Yhdysvalloissa näin on jo käynyt joillekin aiemmin syrjityille vähemmistöille. Osa vaikkapa irlantilaisten jälkeläisistä on iloisesti rakentamassa rajaa Meksikon rajalle. Muutosta tapahtuu vaikka ei nyt ihan järkyttävän nopeasti.

Suurempia muutoksia odotellessa saattaisi olla vakavan miettimisen paikka, miten voitaisi jotenkin ilmaista kaikille jonossa seisoville ihmiselle, että häntä arvostetaan. On hankalaa, jos ajattelemme olevamme vain jonkinlaisessa status-kilpailussa koko muuta maata vastaan. Siinä kovin harva voi pärjätä.

Vaikka Trump häviäisi ensi viikolla, on demokratian kannalta aivan oleellista, miten käsittelemme populismia ilmiönä. Sen juurisyihin tarvitaan paitsi terävämpää analyysiä myös lisää ratkaisuyrityksiä. Niitä on näkynyt ihan liian vähän ja totuus on myös, että populismi ei ole lääke populismin juurisyihin – en usko, että Suomessakaan perussuomalaisten hallituskauden jälkeen kovin suuri osa ajattelisi heidän peruskannatuksensa syistä kadonneen. 

Kuvalähde: Donald Trump by Gage Skidmore 10.jpg, leikattu, alkuperäinen kuva, CC BY-SA 3.0Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Yleinen
Kommentoi

Uudessa Vihreän särmiön jaksossa keskustelemme poliittisista nuorisojärjestöistä ja poliittisista virkanimityksistä. Erityisesti nuorisojärjestöjuttu menee mukavien aikojen muisteluksi, mutta on aina yhtä kivaa!

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Yleinen

Ideologiasta ja järjestä

Kommentoi

Minä olen punavihersokea. En näe jotain punaisen sävyä maailmassa lainkaan. Kun asia silloin tällöin tulee puheeksi, tavanomaisella näöllä varustetut ihmiset usein kysyvät, miltä se maailma sitten näyttää. Sanon, että aikalailla siltä niin kuin teistäkin. Ne mansikat ja puolukat vaan hukkuvat sinne vihreään eivätkä pompahda sieltä esille. Vaikka punavihersokeus kulkeekin meidän suvussamme, meni aika kauan ennen kun tajusin olevani punavihersokea. Ihminen nimittäin ei tajua signaalin puutetta vain signaalin ja silmästäni ei tule signaalia aivoihin asti.

Olen miettinyt, että ideologian ja värien näkemisen välillä on löydettävissä jonkinlainen analogia. Kun EK:n tyyppi esittää monimutkaisen uuden idean, joka kuitenkin lopulta vaatii työntekijöitä tekemään suuria myönnytyksiä, minä näen oikeistolaisen ideologian. Kun vasemmistolainen päätyy monimutkaisen kuvion kautta esittämään valtion yritysomistusten lisäämistä, minä näen vasemmistolaisen ideologian.

Ihminen voi olla myös ideologialle sokea. Tästä täysin tyylipuhtaan suorituksen voi katsoa EVA:n julkaisemasta Pelastakaa puolueet! -pamfletista. Kirjan kirjoittajat, Taru Tujunen, Mikael Jungner ja Matti Apunen, osoittavat tekstillään, etteivät he näe ideologioita.

Esimerkiksi pamfletti esittää kirjassa hehkutettavalle tavoittelemisen arvoiselle uudelle puolueelle seuraavaa:

“Uudelle puolueelle ei ole ongelma etsiä ja rekrytoida vahvistuksia ei-ideologisin perustein esimerkiksi ekonomistien, ohjelmistoinsinöörien, tilastotieteilijöiden, matemaatikkojen tai politologien joukosta.”

Sinällään tietenkin näin henkisesti kvantitatiivisten tieteiden puolelta tulevana arvostan kovasti sitä, että kirjoittajat arvostavat myös muita kuin valtiotieteilijöitä, mutta päähuomioni kuitenkin kiinnittyy sanapariin “ei-ideologisin perustein”. Rekrytointi poliittiseen työhön pitäisi siis tehdä “ei-ideologisin perustein”. Minä väitän, että kirjoittajilla on täysin hukassa se, mikä lopulta on liima, joka pitää puolueet kasassa. Minulle vastaus on yksinkertainen: puolueet pitää yhdessä ja erottaa toisista puolueista ideologia. Jos rekrytoinnit tehdään ilman ideologista pohdintaa, niin onnea vaan puolueen pitämiseen kasassa ja yhteisellä missiolla.

Kirjassa on myös hyviä pointteja, mutta niitä on vaikea erottaa räikeän ilmeisen sokeuden alta. Vähän samoin kuin teillä olisi vaikeuksia nähdä – todennäköisesti lähes olemattomia – taiteellisia meriittejä minun luontoaiheisissa maalauksissa, jos teoksen mansikat ja puolukat olisivat vihreitä.

Rationalismi ja ideologia

Olen itse käyttänyt kesääni ajattelutaitojen hiomiseen. Tähän aivan mainion ja hemmetin suositeltavan keinon tarjoaa Eliezer Yudkowskyn Rationality: From AI to Zombies. Yudkowskyn on tekoälytutkija, jonka Overcoming Bias ja Less Wrong -blogien ympärille on muotoutunut kohtuullisen kokoinen mutta sitäkin innokkaampi yhteisö. Mm. uusateisteista ja skeptikoista koostuva porukka on innostunut luomaan uutta älyllistä yhteisöä “rationaalisuuden” ympärille. Touhun pääajatuksen voisi kai lyhyesti kuvailla tarkan ja mahdollisimman tarkasti todellisuutta vastaavan ajattelun tavoitteluna. Rationaalisuus on sen tietämistä, miten asiat ovat ja miten eri teot vaikuttavat siihen.

Kirjaa lukiessani pohdin, miten ideologisuus voi sopia rationalismiin.

Ideologian voisi kai määritellä jotenkin niin, että se on vastaus kysymykseen siitä, mitä arvostamme ja mitä yhteiskuntana meidän pitäisi tavoitella. Eli kokoomuslainen välittää keskimäärin vähemmän siitä, miten vaikkapa tulot jakautuvat köyhempien ja rikkaimpien välillä kuin sosiaalidemokraatti.

Käytännössä näin suppea ideologian määritelmä ei kuitenkaan riitä. Varmaan kaikki suomalaiset puolueet katsovat, että köyhyyden vähentäminen on hyvä asia – ainakin jos köyhyys määritellään absoluutttisesti vaikkapa euromäärän perusteella. Käytännössä useimpien kokoomuslaisten argumentti on, että paras tapa vähentää köyhyyttä on kasvattaa kakkua, kun taas vasemmalla katsotaan, että köyhyys vähenee parhaiten suoraan köyhyyttä vähentämällä. Ideologia siis määrittää paitsi tavoitteita myös keinoja.

Ideologia siis laajenee arvo-kysymysten lisäksi keino-kysymyksiin. Tällainen holtiton laajeneminen taas käytännössä tarkoittaa jonkinlaista käsitystä siitä, minkälainen maailma on ja mitä tietyt toimet maailmassa tekevät. Juuri tämän laajentuman vuoksi ideologia on käytännössä kuvaus todellisuudesta ja arvojen kanssa ihan kokonainen maailmankatsomus.

Koska jaamme yhteisen maailman, voidaan ideologiat teoriassa asettaa vastakkain empiirisissä kokeissa. Jos henkilö A sanoo ideologiansa perusteella, että köyhyyden pitäisi vähentyä nykyisllä politiikkatoimilla ja henkilö B:n ideologia on vastaan, voidaan periaatteessa jonkin ajan kuluttua todeta kumman kuvaus todellisuudesta oli tarkempi. Kuten hyvin tiedämme, näin ei tahdo todellisuudessa oikein käydä. Taloustiede on kokonaisuudessaan empiriaan nojaava tiede, mutta silti sen sisällä on useampia erilaisia oppisuuntauksia. Merkittävä osa niistä taitaa osua aika hyvin yksiin taloudellisten ajattelijoiden omien poliittisten näkemysten kanssa. Kun mennään isompiin ja kompleksisempiin kysymyksiin, puuttuu empiria melkein kokonaan.

Yudkowskyn kirjan yksi lukuisista pointeista on, että mielipiteen vaihtaminen on aivan tavattoman vaikeaa. Se on vielä vaikeampaa, kun mielipide on omalle identiteetille perustavaa laatua oleva. Mielipiteen vaihtaminen ryhmässä on vielä vaikeampaa monenlaisten sosiaalisten prosessien vuoksi. Koska ideologiat väistämättä ovat sarja vahvasti identiteettiin liittyviä mielipiteitä, joita pyöritellään ryhmissä, on aika selvää, että empirian vaikutus ideologiaan jää usein ja helposti kovin pieneksi.

Rationalismi ja ideologisuus eivät ole kovinkaan yhteensopivat kaverit.

Ideologia joka tarkkailee itseään

Yudkowsky kirjoittaa [oma suomennos]:

“Hiiret näkevät, mutta eivät ymmärrä näkemistä. Sinä voit ymmärtää näkemistä ja juuri siksi voit tehdä asioita, joita hiiret eivät voi tehdä. Hämmästele hetki tämän seikan ihmeellisyyttä, koska se on todellakin ihmeellistä.”

Elämme uskomattoman monimutkaisessa maailmassa. Rehellisesti juuri kukaan ei oikein voi itse muodostaa aivan kokonaista kuvaa maailman tai edes Suomen toiminnasta. Jopa asioista hyvin kiinnostunut joutuu väistämättä nojautumaan ajatuksien muotoilussa muiden selvittämiin ja raportoimiin asioihin. Yksittäinen tutkija voi käyttää koko uransa jonkin mallin yksityiskohdan selvittämiseen. Meillä muilla ei ole siihen aikaan. Puhumattakaan sitten siitä, joka tekee äänestyspäätöksen vain muutaman minuutin pohdinnalla. Tarvitsemme kainalosauvoja, että pääsemme ylös tietämättömyydestä. Käytännössä tarvitsemme ideologiaa peittämään ne kohdat, joita emme tunne tarkemmin.

Myönnän ainakin rehellisesti valinneeni poliittisia mielipiteitä välillä lähinnä luotettavien ja fiksujen ihmisten suositusten mukaan. Suurin kysymys matkalla kohti parempaa maailman ymmärtämistä on kuitenkin se, mitä tehdä, kun lopulta on aikaa palata tällaisen poliittisen mielipiteen pariin. Jos silloin pystyy potkimaan ideologian kainalosauvat pois ja ymmärtää miten asia ihan todellisuudessa toimii, on ottanut jonkinlaisen pienen loikan rationalismia kohti myös politiikassa.

Jos taas ei näe ideologiaa, on täysin sokea niille kainalosauvoille, joita meistä kaikilla on melkoinen määrä. Jos rehellisiä ollaan, aktiivisen sisältöihin keskittyvän poliitikon ajatuskehikko maailmasta on kainalosauvoista rakennettu talo. Esimerkiksi Taru Tujusen, Matti Apusen ja Mikael Jungnerin talot on rakennettu kainalosauvoista, mutta käytännössä he näkevät vain muiden talojen heikkouden mutta eivät omansa.

Yudkowskyn käyttää tajunnastamme vertausta, jossa rationaalinen mieli on itseään korjaava linssi. Me voimme ajatella ajattelevamme. Me voimme tutustua tieteeliseen kirjallisuuteen kognitiomme rajoista. Me voimme ymmärtää yleisiä linssimme vääristymiä ja sitten kompensoida niitä ja nähdä vähän tarkemmin sen, mitä todellisuus on.

Politiikassa katsomme kaikki maailmaa jonkinlaisen peilitalon ja kaleidoskoopin läpi. Kyllä me samaa todellisuutta tarkailemme, mutta jokaisella on niin hirveä määrä peilejä, savua ja vääristymiä todellisuuden ja itsen välissä, että on helppo ymmärtää, miksi emme aina ole oikein samaa mieltä edes siitä, mitä tapahtuu.

Ideologian on pystyttävä korjaamaan itseään ja korjaamisen perusedellytys on, että näkee virheet. Ideologian pitää nähdä itsensä ideologiana.

Pieniä askelia järkeä kohti

Yksi akuuteimpia ongelmia on siinä, että jokaisen poliittisen toimijan on kuitenkin itsekkäistä syistä järkevää vakuuttaa kaikille, että juuri heidän näkökulmansa on täysin virheetön ja vääristymätön. Jopa Pelastakaa puolueet! -pamfletin kirjoittajista vähän miettii, olisiko noin korkealla ja noin kokenut ja noin fiksu porukka ihan oikeasti sitä mieltä, että ideologiaa ei oikeastaan edes ole tai sillä ei ole väliä. Onko sokeus vain taktista esittämistä?

Yksi pieni askel parempaa ideologiaa kohti olisi tarkempi arvojen ja keinojen erittely poliitikkojen puheissa. Olen itse ollut aina todella allerginen pelkälle arvopuheelle. Mikään ei ole minusta niin kulunut ajatus kuin se, että puolueiden (ja ties minkä kaikkien muiden organisaatioiden) pitäisi puhua enemmän arvoista, mistä sitten seuraa se, että puolueet kuluttavat aikaansa arvojen listaamiseen hengettöminä rimpsuina. Lopputuloksena meillä on arvojen listauksia, joiden pohjalta on vaikea erottaa vakuutusyhtiön listaa vasemmistopuolueen vastaavasta.

Mutta pelkän arvojen listaamisen sijaan olisi hyvä, jos poliittiset toimijat kykenisivät kertomaan sekä arvot että keinot. Ja ennen kaikkea toimijat voisivat esitellä, miten keinot toteuttavat, mitäkin arvoa. Mikä päättelyketju johtaa apteekkimonopolin ylläpitämisestä siihen, että kaikista pidetään huolta tai siihen että kilpailu on reilua? Mikä päättelyketju johtaa lihatalouden myynninedistämistuesta siihen, että Suomi on omavaraisempi tai eläinystävällisempi? Näin ontot ajatukset paljastuvat aika tyhjiksi, jos ja kun päättelyketjua ei löydy. Päättelyketju lisäisi ainakin vähän empirian osuutta ideologian rakentamisessa karsimalla hölmöimpiä haaroja pois.
Ideologia on välttämättömyys, joten sen on paras olla jotenkin toimiva.

Ideologia voi mielen tapaan tarkkailla vääristymiään ja korjata niitä. Sen pitäisi olla nykypäivänä homman lähtökohta. Nöyrästi esitän, että tämä olisi hyvä tapa myös puolueiden pelastamiseen, koska ideologia on ja tulee olemaan se liima, joka pitää toimivat puolueet yhdessä.Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail