Poliittinen tilanne vuoden 2016 alussa

SDP:n kannatus jatkaa nousuaan uusimman Helsingin Sanomien julkaiseman TNS-Gallupin mukaan. Gallupien katsomisessa ei kannata jäädä jumiin yksittäisen kuukauden tulokseen. Isompien trendien lukeminen on viisampaa. Hyvin karkeasti nykyisen tilanteen voisi puolueittain kuvata seuraavasti:

SDP – Valtava nousu on jatkunut melko tasaisesti elokuusta asti. Sitä ennen puolue oli pienessä liu’ussa alaspäin.

Keskusta – Keskustan kannatus näyttää heiluvan aika paljon.Vaaleissa se ei aivan yltänyt niin huikeisiin lukuihin kuin olisi voinut kuvitella. Heti vaalien jälkeen se saavutti pienen kannatusloikan joka kääntyi elokuussa pieneksi laskuksi.

Kokoomus – Puolue menestyi vaaleissa hieman paremmin kuin odotettiin, mutta kannatus on jumiutunut vaalien tasolle.

Vihreät – Vihreiden kannatus oli ennen vaaleja jumiutunut vähän 2011 vaaleja paremmalle tasolle. Välittömästi vaalien jälkeen kannatus lähti kuitenkin tasaiseen nousuun, jota jatkui elokuulle asti. Sen jälkeen kannatus on pysähtynyt (historiallisen korkealle) tasolle.

Perussuomalaiset – Hyvin paljon heilahtelevan kannatuksen puolueena perussuomalaisilla vaalit sattuivat hyvään aikaan. Puolue sai niistä kovin hyvän tuloksen, joka vielä edustajapaikoksi muunnettuna meni vielä prosenttilukemaakin paremmin. Ihan vaalien jälkeen tuli gallupeista vielä parempia lukuja toukokuussa, jonka jälkeen pudotus alkoi. Pudotus on laskenut tasaisesti lukuunottamatta yhtä erityisen suurta romahdusta syyskuusta lokakuuhun siirtyessä.

Vasemmistoliitto – Vasemmistoliiton vaalit menivät pieleen. Gallupien perusteella ei näyttänyt ihan niin pahalta kuin vaalipäivänä näytti. Puolueen kannatus on kuitenkin verrattain vakaa tätä pientä ikävästi ajoittunutta notkahdusta lukuunottamatta. Nyt puolue on jo hieman paremmissa asemissa, mutta heiluntaa on kumpaankin suuntaan.

RKP – Kannatus on pysynyt vaakaana.

KD – Aivan viimeistä nousevaa mittausta lukuunottamatta kannatus on pysynyt hyvin vakaana.

Nukkuvien määrän kuvitellaan kasvaneen. Niin lienee, vaikka asiaa on vaikea sanoa puhelingallupien pohjalta. Puhelimeen on yleensä helpompi vastata sentään jotain. Arviot ovat yleensä aika epäluotettavia.

Huomasin kirjoitettuani kuvaukset, että niissä toistuu elokuu-sana. Mitä silloin tapahtui? Hallitus alkoi siirtyä sanoista tekoihin. Hallituspolitiikka alkoi. Toiminnan lisäksi kesällä oli vallalla myös vähän eri tyyppinen keskustelu. Meillä on unelma -miekkari ehkä symboloi tätä hyvin. Toisin kuin nyt, myös myönteisemmin maahanmuuttoon suhtautunut osa väestöstä näkyi. Vaikka tämä oli tietenkin vastareaktio negatiivisempaan keskusteluun. Keskustelu polarisoitui, mikä yleensä on eduksi, jos on selvästi jollain linjalla. Vihreille tämä oli varmaan eduksi ja auttoi kannatuksen nostamisessa.

Pakkolakien ja vastaavien myötä keskustelu siirtyi tantereelle, jossa demareilla on suuri etu. Tavallisten ihmisten työelämän heikentäminen oli varma tapa parantaa demarien kannatusta. Mutta demarien perushyvä ja virheitä onnistuneesti vältellyt linja ei olisi toiminut, ellei perussuomalaiset olisi romahtanut omaan mahdottomuuteensa.

Vaaleissa perussuomalaiset käytännössä lupasivat palauttaa Suomen kultaiseen menneisyyteen, jossa EU ja maahanmuuttajat eivät varasta Suomen rikkauksia. Kumpikaan näistä projekteista ei ole oikein mennyt putkeen. Suomi kenkkuilee EU-pöydissä vähän, mutta ei enempää kuin Urpilaisen johdolla. Turvapaikanhakijoiden määrä on sellainen, että hirvittäisi kuvitella, mitä tilanteesta puhuttaisi, jos perussuomalaisilla ei olisi valtaa eikä vastuuta. Perussuomalaisten äänestäjät ovat syystä hyvin pettyneitä.

Perussuomalaisista syvemmälle äärioikeiston suuntaan olisi nyt tilaa uudelle puolueelle. Homma vaan vaatisi karismaattisen johtajan. Asiaa ei helpota se, että Soini on rokottanut suomalaiset vähäksi aikaa karismaattisia poliittisia johtajia vastaan.

Sivunmennen sanoen demarien lisäksi vasemmistoliiton pitäisi perinteisesti hyötyä keskustelun siirtymisestä työhön. Näin ei ole kuitenkaan käynyt. Syy on mielestäni siinä, että Arhinmäki vaihtoi merkittävän osan äänestäjäkuntaa duunareista punavihreisiin. Strategia oli ihan viisas valinta demarien, vihreiden ja perussuomalaisten puristuksissa toimivalle puolueelle. Hurjempaa on, että se toimi edes jotenkin. Selvityminenkin oli jonkinlainen saavutus, mutta saattaa olla, että puolue maksaa laskua nyt. Nyt duunari-imagosta olisi iloa, kun perussuomalaiset etsivät uutta kotia.

Kaiken kaikkiaan eduskunnassa käytävät keskustelut ja muu draama ovat viihdyttäviä, mutta vaikuttavat korkeintaan vain vähän puolueiden kannatuksiin. Puolueiden imagot ja erityisesti ihmisten kokemat asiantuntijuusalueet ovat paljon syvempi ilmiö kuin se, mitä kyselytunnilla satutaan kysymään kullakin viikolla. Eduskunta ja erityisesti hallitus ovat kuitenkin siirtäneet keskustelun taistelutannerta ja nyt ollaan tantereella, jossa demareilla on historiallinen etu.

Keskusta sai valta-asemansa pitkälti esittämällä kunnollista ja varmaa vaihtoehtoa – melko epäselvää vaihtoehtoa, mutta kuitenkin perusasiat kunnolla hoitavaa. Nyt kun hallituksen linja on osittautunut alun puheiden jälkeen hyvin tempoilevaksi, on varsin loogista, että puolueen kannatus on ottanut vähän osumaa. Epäilisin, että demarit ovat saaneet osansa tästä joukosta erityisesti pienemmissä kaupungeissa.

Kokoomuksen kannatuksen vakaus on oikeastaan yllättävin asia tässä tarkastelussa. Luulen, että puolue ei ole yllättänyt ketään. Vaaleissa puolue lupasi leikkauksia ja kurjuutta ja leikkauksia ja kurjuutta on saatu. Vielä kun kurjuus ja leikkaukset ovat osuneet aika vähän puolueelle symbolisesti tärkeimpiin ryhmiin (eli lähinnä rikkaisiin), on kannatuksen vakautta helppo selittää.

Joulukuun alussa kohuttiin kokoomuksen siirtymisestä vihreisiin Stubbin hölmöiltyä tavallista enemmän. Nyt on helppo sanoa, että siirtymää ei todennäköisesti ollutkaan, vaan kyseessä oli jonkinlainen gallup-kummajainen, mikä ei ole mitenkään tavatonta, kun tarkastelussa oli vain puolikkaan gallupin kokoinen aineisto. Vaikka sivistysporvareista paljon puhutaan, on heitä kuitenkin rajallisesti. Kokoomuksen ajama talouskuri ei ollut vaaleissa korvat auki pitäneelle äänestäjälle mikään yllätys. Talouskuri oli puolueelle tärkeämpi arvo kuin koulutus. Vaalilupauksien toteuttaminen harvemmin aiheuttaa puolueen kannatuksen romahdusta. Tosin mitään suurempaa nousua ei ehkä näin synkillä teoilla saa myöskään.

Kun näitä gallup-kannatuksia tarkastelee laajemmin, on varsin helppo huomata pitkiä rivejä nousua, nousua ja nousua sekä laskua, laskua ja laskua. Osittain tämä on tietenkin vain sattumaa. Kun arvotaan satunnaisia ykköksiä ja nollia, tulee satunnaisestikin aika pitkiä sarjoja ykkösiä tai nollia. Toisaalta gallupit vaikuttavat huomattavan paljon siihen tarinaan, mikä mediassa ja ihmisten puheissa pyörii. Syntyy takaisinkytkentä. Kannatuksen nousu aiheuttaa kannatuksen nousua ja kannatuksen lasku aiheuttaa kannatuksen laskua. Olen melko vakuuttunut, että vihreiden kesän nousu selittyi tällaisella itse itseään ruokkivalla kuviolla. Samoin demarien nousussa ja perussuomalaisten laskussa on takaisinkytkentää muistuttavia tekijöitä.

Takaisinkytkentöjen teholla on kuitenkin rajansa. Matemaattisesti yhtä puoluetta äänestää maksimissaan 100 prosenttia äänestäjistä. Oikeassa elämässä muut rajoitetteen pitävät (nykyisin) puolueen kuin puolueen kannatuksen maksimissaankin jossain 30 prosentin hujakoilla. Demarien kannatus on kohonnut noin prosenttiyksikön kuukausivauhdilla syksyn. 30 prosentin raja tulisi tällä menolla vastaan kesällä. On lähes varmaa, että raja tulee aiemmin vastaan. Oli raja mitä tahansa ja tapahtui sen ylittäminen milloin tahansa, jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa demarien nousu pysähtyy. Samoin perussuomalaisten pudotus pysähtyy.

Kun puolueen kannatus pysähtyy, voi helposti syntyä uusi itse itseään ruokkiva tarina. Esimerkiksi gallupissa tulee hieman satunnaisesti pataan ja samalla mediassa aletaan puhua myönteisesti jostakin toisesta puolueesta. Nyt alkaa aiemmin noussut puolue tuntua menneisyyden suuruudelta ja siitä tulee pieni menetys seuraavaan gallupiin ja niin edelleen. Takaisinkytkennät ottavat helposti takaisin sen, minkä ovat antaneet.

Olen itse vihreiden tilanteeseen nimenomaan tämän dynamiikan vuoksi varsin tyytyväinen. Olemme onnistuneet lukitsemaan itsemme ilmeisesti varsin hyvin melko lähelle 30 prosenttia korkeampaa kannatusta kuin vaaleissa. Jos olisi pitänyt kesällä arvata, en olisi uskonut, että vihreiden kannatus voisi kestää selvästi vahvistuneiden demarien kannatuksen. Mutta se on kuitenkin tehnyt sen varsin selvästi.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Appelsin ja suomalaiset miehet

Yritin eilen miettiä, mitä tuosta Ulla Appelsinin ”rohkeasta” suomalaisten miesten puolustuksesta ”Suomalainen mies, sinä et ole sika” pitäisi sanoa. En oikein tajua, miten heikossa joidenkin miesten itsetunto on, jos on oikeasti tuota puolustusta odotellut tai kokenut tarvitsevansa.

On jotenkin tuskallista, kun keskustelussa eniten kuuluvat tekstit esittävät toisten mielipiteet täysin väärin ja sitten tekstit lyövät kumoon mielipiteet, joita oikeastaan kukaan ei ole esittänytkään.

Kukaan ei ole väittänyt, että kaikki suomalaiset miehet olisivat huonoja ihmisiä. Appelsin on kuitenkin ollut kuulevinaan tämän väitteen ja lyö ”urhoollisesti” argumentin sillä, että maailmassa on paikkoja, joissa naisten asema on vielä huonompi.

Kukaan ei ole väittänyt, että turvapaikanhakijoiden tekemiin seksuaalirikoksiin pitäisi suhtautua jotenkin löysästi. Appelsin on taas kuulevinaan tämän väitteen ja sitten lyö takaisin sillä, että vankiloissakin raiskaajat ovat halveksittuja.

Kukaan ei ole väittänyt, että seksuaalinen ahdistelu olisi okei, kun sitä tekevät naiset. Appelsin on kuulevinaan tämän väitteen ja pitää asiaa vääränä. Ihan hyvä niin, mutta jotenkin joustaa sen suuntaan, että osa miehistä ei ole moksiskaan käpälöinnistä.

Meidän julkinen keskustelu on jämähtämässä todella hälyttävästi niin paljon toisiaan vihaaviin leireihin, että tällainen mustamaalaminen uppoaa kansaan aivan liian hyvin. Ihmiset eivät luota siihen, että toisella puolella olevat ihmiset olisivat hyviä, joten heille on helppo keksiä mielipiteitä.
Arvostaisin sitä, että keskustelussa yritettäisi enemmän ymmärtää toisten mielipiteitä. Kuulla niitä. Olisi erityisen hienoa, jos yhteistä maaperää voitaisi löytää. Sitä on usein paljon enemmän kuin teksteistä voisi kuvitella.

Yhteiskunnallamme on vielä aika paljon patoumia seksuaalisuuden suhteen, vaikka haluaisimme muuta uskotella. Raiskaaminen ja ahdistelu eivät ole seksiä, mutta tuntuu, että miesten huoli naisten koskemattomuudesta on aidosti korkeampi, kun kyseessä ovat ulkomaiset henkilöt.
Minusta lääppijöistä käyty keskustelu on ollut varsin hyvää. Se on varmaan paras asia, mitä tästä turvapaikanhakijoihin liittyvästä kuviosta on lähtenyt. Se on avanut silmiä ja ehkä se on myös auttanut viemään turvapaikanhakijoiden ja seksuaalirikosten aiheuttaman tunnekuohun aavistuksen rationaalisemmalle alueelle.

Olen melko vakuuttunut, että suurempi osa miehistä ymmärtää hieman enemmän naisten kokemuksia ahdistelusta. Kun näitä kokemuksia ymmärtää, on varmaan varovaisempi siitä, ettei ole itse tekemässä uusia ahdistelukokemuksia. Sukupuolten erilaiset kokemukset auttavat myös ymmärtämään sukupuolten eroja muussa kanssakäymisessä. Kun ymmärtää, että naiset joutuvat kohtamaan ikävästi käyttäytyviä miehiä tasaisin väliajoin, on helpompi ymmärtää valmiiksi varautunut asenne vaikkapa tuntematonta juttelukumppania kohtaan.

Ahdisteluun liittyvät asiat ovat tietenkin voimakkaasti linkittyneet kulttuuriin. En ole kuullut kenenkään kieltävän tätäkään. Ja erilaisista kulttuureista tälläkin saralla tulee aitoa ja oikeaa konfliktia turvapaikanhakjoidenkin kohdalla. Olisi kuitenkin suomalaisittain hyvä muistaa, että kulttuuri on muuttuva asia. Naisten asema on meillä suhteellisen hyvä, mutta se ei olisi sitä ilman taistelua paremman kulttuurin puolesta. Erilainen sikailu oli varmasti sallitumpaa 80-luvulla kuin nyt. Se oli sitä myös 90-luvulla ja toivottavasti 2020-luvulla ollaan nykyhetkeä parempia. Meidän kulttuurimme on muuttunut, mutta vain koska sitä on muutettu. Lääppimiseen liittyvä keskustelu voi olla osa kulttuurimme parantamista.

On ikävää, että Appelsin löytää osan miehistä, jotka ehkä tykkäisivät käpälöidyksi tulemisesta. Epäilemättä joskus tykkäisivät, mutta takaan, että on löydettävissä tilanne, jossa kukaan mies ei halua tulla käpälöidyksi. Kun muuttaa käpälöijän henkilöä, tilanteen toistuvaa luonneta ja vaikka tilaisuutta, löytyy taatusti käpälöinti, jota kukaan mies ei haluaisi itselleen tapahtuvan. Minusta tämä on ikävä moka Appelsinilta siksi, että tässä olisi ollut hyvä paikka löytää yhteinen maaperä: suostumus. Kun se on, kaikki menee oli kohteen sukupuoli mikä vain.

Tietenkin toisten ihmisten lähestyminen on vaiheittaista ja aina välillä halut eivät kohtaa. Koska emme osaa lukea toistemme ajautuksia, on tilanteita, joissa joku joutuu torjumaan toista. Parempi toisten maailman ymmärtäminen kuitenkin vähentää näiden tilanteiden ikävyyttä ja niistä selvitään pahimmillaankin vain sanoilla ja vähäisellä noloudella.

Rikosten kohdalla en usko, että olemme niin kauhean erilaisia kuin Appelsin väittää. Muistutukseksi feministit, vihreät ja monet muut Appelsinin puolen arkkiviholliset ovat juuri niitä, jotka ovat ajaneet Suomeen tiukempia rangaistuksia seksuaalirikoksista. Voipa jopa sanoa, että osa teoista kuten raiskaaminen avioliitossa ei olisi ilman näitä toimijoita rikoksia. Turvapaikanhakijoiden kohdalla en usko, ettei kukaan ole sitä mieltä, etteikö muille ihmisille vaaraksi oleva olisi se, jota pitäisi auttaa viimeisenä. Keskustelu autettavien määrästä on varmasti mielipiteitä jakavampi, mutta yhteistä maaperää on ihan julkilausuttukin jo. Appelsinin kaltaisten kirjoittajien pitäisi vaan kuunnella vähän tarkemmin.

Muokkaus klo 13:38: Aukikirjoitettu kryptisiä ajatuksia. – Lisätyt kohdat boldilla. ”Muistutukseksi feministit, vihreät ja monet muut Appelsinin puolen arkkiviholliset ovat juuri niitä, jotka ovat ajaneet Suomeen tiukempia rangaistuksia seksuaalirikoksista. Voipa jopa sanoa, että osa teoista kuten raiskaaminen avioliitossa ei olisi ilman näitä toimijoita rikoksia.” 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Vuoteni 2015

Vuosi 2015 on ollut minulle muutoksen vuosi. Vuosi 2015 on ollut monella tapaa maailmalla synkkyyden vuosi. Vuosi 2015 on ollut Suomessa lisääntyneiden jännitteiden vuosi.

Tuntuu että Suomi on auto syöksymässä kohti pimeää järven jäätä. Vauhti on suuri. Edessä on pimeys. Pimeässä on ehkä jäätä. Jää ehkä kestää. Todennäköisesti ei. Auto paahtaa eteenpäin ja jotain pitäisi tehdä. Vuosi vaihtuu auton syöksyessä jäälle. Vuoden vaihto ei ehkä erityisesti tänä vuonna merkitse vanhan loppua ja uuden alkua. Kovin suuri osa asioista on niin kesken, että hetkenkin hengitystauko tuntuu liioitellulta. Eikä näin jännittyneessä ilmapiirissä tauon pitäminen ole oikein mahdollista.

Itselleni vuoteen sattui ainakin kaksi merkittävää käännettää. Ensinnäkin päätin pienen säädön kautta, että nyt olisi oikea jättää työt yliopistolla ja siirtyä politiikan ihmeelliseen maailmaan ihan virallisen työajan puitteissa ja päädyin mainion Ozan Yanarin eduskunta-avustajan hommiin. Tällaiselle uutisnarkkarille työ on palkitsevaa ja nyt saa keskittyä intohimooni kunnolla.

Samalla siirtymä ei ole jäänyt häiritsemään. Vaikka työ ja työkaverit olivat yliopistolla mahtavia, on nyt aika helppo katsoa suomalaista yliopistojärjestelmää ja miettiä, että eihän siellä hyvältä näytä. Kun yliopistoista leikataan, tuntuu se myös niissä, jotka eivät menetä työpaikkojaan. Tutkimusryhmien ilmapiiri on yksi niitä asioista, jolle on vaikea laittaa rahallista arvoa, mutta joilla voi olla silti paljon merkitystä vaikkapa koko kansantaloudelle ja yhteiskunnalle. Henkilökohtaisella tasolla päätökseni lähteä ei siis kaduta.

Toinen suuri käänne minulle sattui syksyn koittaessa, kun minulta löytyi leuasta kysta. Vaiva josta en ollut oikein kuullutkaan ja nyt se oli minulla. Käytännössä vasen puolisko leuastani oli jo ontto ja oli vain säkää, etten ollut purrut leukaani halki. Pääsin hämmentävän ripeästi hyvään hoitoon. Erikoissairaanhoitohan Suomessa toimii. Asia on paranemaan päin ja keväällä jäljellä oleva sälä pitäisi leikata pois. Koska haluan välttää “vanha mies valittaa vaivoistaan” -moodia vielä jonkun vuoden, en puuduta teitä yksityiskohdilla.

Sanon kuitenkin sen, että melko kipeidenkin operaatioiden aikana on ollut tavallaan hyvä olo. Pientä kipua sietää aika ongelmitta, kun tietää, että asiat ovat parantumassa. Näin puheen tasolla tämä kuulostaa aika samalta kuin kaikki Suomen vakavien setien puheet viime vuosilta. Setien puheissa on vain yksi suuri ongelma. Vaikka meillä moni puhuu siitä, että pitää sattua ja eri ihmisryhmiin sattuu, minä en oikein usko, että asiat parantuvat satuttamisella. Nykyiseen lyhytaikaiseen kipuun keskittyvän talouspolitiikan ongelma on, että siellä tunnelin päässä ei ole valoa. Kipu itsessään ei paranna mitään.

Suomen ongelman pitäisi olla vain pelko itsessään. Ihan niin kuin lamoissa yleensäkin. Ongelmana on kuitenkin nyt, että meillä on ratissa ihmisiä, joiden tilanneanalyysi on, että tarvitaan kipua ja paljon kipua. Nyt on ihan viisasta pelätä päättäjien pelkoreaktioita.

Henkilökohtaisella tasolla sairastuminen muistutti siitä, miten satunnaista elämä on. Yhtenä päivänä istuu hyvien ystävien kanssa oluella ja seuraavana porataan lähes onttoon leukaan reikiä. Ja vaivakin oli sellainen, etten ollut aiheuttanut sitä kaikilla paheillani ja muulla pahalla elämisellä, vaan se tuli kuin arpavoittona.

Vuoden lopulla pitää olla kuitenkin toiveikas joistakin asioista ja minä olen ainakin vähän.

Vaikka Suomi syöksyy heikolle jäälle, on maailmalla menossa myös hyvää. Minulle populaarikulttuuri on tarjonnut tänä vuonna aika hyvän välineen pitää toivoa yllä.

Ensinnäkin nostan esiin Mad Max: Fury Roadin. Elokuva on täysin tyylipuhdas toimintaleffa. Sellaisenaan ehkä kovinta kamaa mitä löytyy. Mutta rivien välissä se on silti tarina naisesta joka vapauttaa miehet ja naiset, tuhoaa patriarkan ja vapauttaa luonnonvarat kansalle. Elokuva ei olisi niin hyvä ilman viestiä ja viesti ei menisi perille ilman toimintaleffan ulkokuorta.

Feminismi voittaa, jos se pystyy puhuttelemaan ihmisiä. Se ei voita, jos se menee oman navan tarkasteluksi tai käsitekikkailuksi. Kaikenlaisia feminismin muotoja on tänä vuonna nähty. Feminismin popularisoinnissa ja kansa puhuttelussa on kuitenkin toivoa.

Muutenkin tänä vuonna minuun on eniten tehnyt vaikutuksen erilaisten ihmisten ja ihmisryhmien omien äänten kuuluminen. Yksi oudompi yhdysvaltalaisen populaarikulttuurin ilmiö on ollut Broadway-musikaali Hamilton. En ole kovin suuri musikaalien ystävä ja vielä tuskaisempaa on tyytyä vain niiden sound trackin kuunteluun, mutta silti minuun teki vaikutuksen tämä yhdestä Yhdysvaltain liittovaltion tehneestä poliitikosta kertonut juttu.

Mutta oleellista Hamiltonissakin on se, miten musiikaalissa äänen ottavat maahanmuutajat ja kaikki muut kuin vanhat valkoiset miehet. Yhdysvaltain historia kerrotaan radikaalien nuorten miesten juttuna. Näytelmä kysyy niin monilla tavoilla, kenellä on oikeus omia historia ja valtion tarina. Suomessa käytiin Mustan Mannerheimin kohdalla vähän samanlaista keskustelua, mutta ei siitä päästy ihan tarpeeksi pitkälle.

Kaiken kaikkiaan maailmassa lauletaan ihan liian vähän poliittisen kirjallisuuden kirjoittamisesta. Euroalue odottaa vielä hamiltoniaan.

Kolmas minulle tärkeä kulttuurinen teos tänä vuonna oli The Wiren luojan David Simonin minisarja Show Me a Hero. Sarjassa kerrotaan tositarina Yonkersin kaupungin kunnallispolitiikasta. Kaupungissa oikeusistuimet vaativat mustien ja valkoisten asuinalueiden integroimista. Uudet mustien asuintalojen suunnitelmat aloittivat valtavan NIMBY-ilmiön ja homma meni hyvin likaiseksi. Konflikti tuntui suomalaisittain erityisen ajankohtaiselta turvapaikanhakijoiden tulon myötä. Erityisesti sarjan oikeiston reaktioit kuulostavat pelottavan tutuilta.

Vaikka tänä vuonna vasemmisto-oikeisto -akselin merkityksestä on saatu Suomessa monia muistutuksia, on myös näkynyt merkkejä siitä, että osa toimijoista ei oikein asetu vanhaan muottiin maailmalla ja meillä. Taistelua käydään hyvin paljon siitä, kuka on meitä ja kuka niitä. On mielenkiintoista, miten universaali populistisen oikeiston nousu on ollut. Trump, Le Pen ja Soini nousevat samasta pohjasta, vaikka tietenkin kaikissa ilmiöissä on omat kulttuuriset vivahteensa.

Aiemmin The Wiressa David Simon tarjosi aika karvaan tarinan Baltimoren kaupungista. Ihmiset taistelevat toisiaan vastaan ja jotkut edistyvät urallaan. Pelaamisen sijaan oikein tekeville ihmisille käy huonosti. Show Me a Hero on astetta positiivisempi. Se löytää lohtua siitä, että ihmisyhteisöt voivat parantaa asemaansa yhdessä. Eivät välttämättä valtavia loikkia, mutta parempi maailma on kuitenkin mahdollinen.

80-luvun lopulle sijoittuva Show Me a Hero tarkastelee menneisyyden konfliktia. Tavallaan puhtaan rasismin siivittämä konflikti tuntuu nykyisin jo suuresta osasta katsojia jo aika järjettömältä. On helppo erottaa hyvikset ja pahikset. Nykyhetkessä tämä on tietenkin vaikeampaa. On silti hyvä miettiä, minkälaiset toimet ja tavoitteet tuntuvat hyviltä vielä kymmenen vuoden kuluttuakin. Historia tuskin katsoo hyvällä ihmisarvon unohtamista, vaikka “realistinen” ja “maltillinen” lähestyminen näyttäisi hetkittäin kansan tahdon mukaiselta.

Olen alkanut uskoa yhä aidommin siihen, että myös Suomen mahdollisuus on eri ihmisryhmien hyvissä toimissa. Motiivien pitää olla kirkkaat ja puhtaat. Toimien pitää olla vahvoja, äkäisiä mutta sellaisia, että kansan enemmistön tuki säilyy. Poliitikkojen tehtävä on sitten tehdä kaikki ne kompromissit ja vääntäminen ja räpellys, mitä pitää. Aktivistien pitää kanavoida halua muutokseen ja poliitikkojen pitää tapella yksityiskohdat.

Hyvin samankaltaisena näkisin myös vuoden parhaan uutisen eli Pariisin ilmastoneuvotteluiden kohtuullisen onnistumisen. Pariisissa tehtiin sopimus, joka on aikalailla niin hyvä kuin parhaimmillaan realistisesti saattoi kuvitella. Nyt valtiot ovat lyöneet yhteen lupauksia, jotka myönnetään riittämättömiksi. Seuraavaksi kansalaisyhteiskunnan pitää painaa päälle ja vaatia riittävästi vähennyksiä siten, että öljystä, hiilestä ja kaasusta saadaan riittävän suuri osa pidettyä maassa. Ja käytännössä nämä taistelut käydään paikallisten kysymysten kanssa. Kansalaisten tehtävä on viestittää halua muutokseen ja tahtoa pitää ainoasta planeetastamme täysillä kiinni. Politiikkojen tehtävä on sitten puskea päästökauppaa ja isompia rakenteita, jotta kansan tahdosta tehdään todellisuutta.

Suomessa vuoden vaihtuessa olemme kuitenkin yhä syöksymässä kohti pimeää ja todennäköisesti heikkoa jäätä. Ehdimme vielä pysähtyä tai kääntyä. Voi olla, että jää kestää. Toivottavasti se kestää.

Näissä tunnelmissa ja tunnelmoinneissa toivotan kaikille hyvää vuodenvaihdetta ja hyvää vuotta. Kiitos jos jaksoit tänne asti. Tämä teksti lähti jotenkin käsistä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Ilmasto pitää pelastaa. Siinä kaikki.

Puhe puoluevaltuuskunnassa 21.11.2015

Hei hyvä valtuuskunta,

Tapojeni ja yleisen tavan vastaisesti halusin näyttää teille yhden kuvaajan:

Peters et al, 2014

Tässä Petersin ynnä muiden tutkijoiden piirtämässä kuvassa näette ensinnäkin tumman ylimmän viivan. Se on hiilibudjetti, jota kulkien ilmastonmuutos pysyy kahdessa celsiuksessa.
Kuvaajan alla on merkitty 2014 asti toteutuneet päästöt ja sen jälkeen nyt luvatut päästövähennykset. Alin on USA, sitten EU ja sitten Kiina. Sen jälkeen muu maailma.
Harvoin yksi kuvaaja kiteyttää yhtä tarinaa niin hyvin kuin tämä. Kuvaajasta näkee ihan selvästi, että pelkästään kolme suurinta ilmaston saastuttajan lupauksilla uhataan mennä yli kahden asteen, vaikka muu maailma lopettaisi päästöt nollaan. Raja paukkuisi jossain siinä 2030 jälkeen.
Ja on hyvä muistaa, että siellä muissa on sellaisia toimijoita kuin Intia ja koko Afrikka. Koko historian katsannossa näillä toimijoilla olisi suurempi oikeus vähän päästellä, jos sillä voi vaurastua. Kuten toki myös Kiinalla. Kansalaista kohti päästöt ovat siellä kuitenkin maltillisella tasolla.
Tuo kaksi astetta on tavoite. Tuo kaksi astetta on meidän tavoite. Tuo kaksi astetta on syy meidän poliittiseen toimintaan. Kahden asteen päässä alkaa miinakenttä, johon ihmiskunnan ei pidä astua.

On kuitenkin hyvä huomata, että pelkästään tavoitteiden kiristäminen ei riitä. Tavoitteet ovat tavoitteita. Politiikka on politiikkaa. Pitää puhua siitä, miten tavoitteisiin päästään politiikalla.

Järkevä tavoite olisi nolla tai alle. Järkevä politiikka olisi hinta hiilelle ja sotaa vastaava mobilisointi uusiutuvien rakentamiseen ja ilman puhdistamiseen.

Järjen pitää voittaa muuten ihmiskunta häviää.

Lähteet:

Artikkeli, jos kuva on

Voxin juttu aiheesta

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Ihmiset pitää kohdata yksilöinä

Pariisissa yöllä tapahtuneiden hirveiden tekojen jälkeen alkavat ensimmäiset poliittiset johtopäätökset tulla esiin. Järkytyksen vallassa ei tietenkään kannattaisi tehdä kuin välttämättömät päätökset. Suurin osa asioista voi odottaa tunnekuohun yli. Mutta nykyaikana ei usein odoteta.

Kun tekijöiden uskonto alkoi paljastua, sosiaalinen media alkoi täyttyä yrityksistä liittää veriteot meneillään olevaan pakolaiskriisiin. Myös ulkoministeri Timo Soini flirttaili tämän linjan kanssa televisiossa. Nyt leikitään sellaisilla voimilla, että kaikkien pitäisi olla varovaisia.

Kuten useat tahot ovat ehtineet jo todeta, yön terrorin ja pakolaiskriisin liitos on erityisen epäreilu. Onhan merkittävä osa Syyrian pakolaisista paennut nimenomaan ISIS:n terroria ja samanlaisia tapahtumia ja tekoja kuin mitä Pariisissa tapahtui.

Pohijimmiltaan olemme kuitenkin yhden tärkeän periaatteen äärellä. Ihmiset pitäisi kohdata yksilöinä. Ihmisten kohtelu jollakin erityisellä tavalla vain siksi, että tämä kuuluu johonkin ryhmään on kertakaikkiaan väärin.

Häviävän pieni osa muslimeista on tehnyt veritekoja, siitä ei voi päätellä, miten se sinun kohtaama muslimi toimii.

Häviävän pieni osa norjalaisista on tehnyt veritekoja, siitä ei voi päätellä, miten se sinun kohtaama norjalainen toimii.

Nykypäivänä asia on melkein kaikille ilmeinen yksilötasolla. Esimerkiksi silloin kun kohtaa yhden muslimin tai yhden perussuomalaisen tai yhden vihreän, on aika helppo ymmärtää, ettei sen yhden yksilön tarvitse kantaa kaikkia ryhmän jäseniin liitettyjä ominaisuuksia eli on helppo kohdata ihminen yksilönä.

Mutta monen linja alkaa horjua, kun aletaan puhua esimerkiksi siitä, miten valtion pitäisi kohdella jotakin ryhmää. Silloin on helppo unohtaa, että lopulta ihmiset ovat yksilöitä.

Moni ajattelee, että rasismi-sanaa viljellä nykyään liian liberaalisti, mutta pitäisi olla kaikille selvää, että henkilön kohtelu eri tavoin vain siksi, että hän kuuluu johonkin etniseen ryhmään on todellakin rasismia.

Kaikki yllä sanottu on itsestään selvää. Tunnekuohussa nykyaikaisen sivistyksen perusideat on liian helppo unohtaa. Siksi meidän pitää muistaa muistuttaa toisiamme niistä nimenomaan kauhun hetkinä. Ihmisoikeuksien idea on universaali. Ihmisten kohtaaminen yksilöinä on ehkä paras ihmiskunnan idea. Sitä eivät saa hävittää terroristit ja kauhu.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Puhe puoluevaltuuskunnassa 26.9.2015

Olen viime aikoina lukenut 60- ja 70-lukujen Yhdysvalloista. Kuten monista historian vaiheista, tuostakin voi ammentaa paljon. Mutta ehkä tänä päivänä erityisen paljon, sillä tuo aika oli USA:ssa suurten sisäisten ristiriitojen käsittelyä. Poliittisesti monella tapaa hyvin kamalaa aikaa. Ja meille tuttua aikaa.

Yksi hahmo nousee tuosta ajanjaksosta tietenkin kaiken yläpuolelle: Richard Nixon – synkän politiikan synkkä keisari. Nixon oli hyvin erikoinen mies. Rasisti, sovinisti, fasisti, tarvittaessa häikäilemätön populisti ja maailman paras käänteinen painija.

Nixon nimittäin osasi vääntää tilanteessa kuin tilanteessa itsensä näyttämään julkisuudessa siltä, että Nixon itse olisi jotenkin hyökkäyksen kohteelta. Ei haitannut, että kaikilla objektiivisilla mittareilla mies oli niskan päällä, mutta jotenkin suurelle ylöisölle hän esitti, että hän oli vain viaton uhri. Ihan niin kuin se valkoinen keskiluokka, joka hänet toistuvasti äänesti valtaan.

Nixon oli mies, jonka ei olisi pitänyt pärjätä, mutta hän silti pärjäsi. Nixon oli sen porukan ääni, joka pelkäsi muutosta, joka maailmalla jylläsi silloinkin. Eikö kuulosta tutulta?

Nixonista voidaan myös oppia, miten edistyksellisen porukan EI pidä reagoida. Vasemmisto Yhdysvalloissa juoksi vasemmalle. Vasemmisto vetäytyi teorioihin. Hipit pilviinsä. Vasemmistosta tuli pelottava tavalliselle kansalle. Sille porukalle, jota Nixon sanoi hiljaiseksi enemmistöksi.

Vain pienellä ohjailulla, Nixon pystyi puhumaan hiljaisen enemmistön äänenä.

Nixon voitti toisen kautensa AIVAN suvereenisti.

Minusta meidän vihreiden pitää muistaa, että Suomessa vallasta kamppaillaan nimenomaan siellä tavallisten ihmisten keskellä.

Suomen pakolaiskeskustelu on erityisen selvästi kenttä, jossa nyt käydään nyt suurta poliittista matsia. Melkein yhtä suurta kuin mustien ihmisoikeuksien tai Vietnamin kohdalla silloin joskus Yhdysvalloissa.

Hiljainen enemmistö on Suomessa ihan hyvä. Sillä on pelkoja. Se on varovainen. Mutta se on myös ihan hyvä. Se haluaa hyvää maailman ihmisille ja se ymmärtää, että joskus pitää auttaa.

Hiljainen enemmistö ei osallistu pakolaisia puolustaviin miekkareihin. Oikeastaan se ei osallistu mielenosoituksiin – ehkä se mietti sitä vakavammin sinä yhtenä lakkoperjantaina.

Mutta silti hiljainen enemmistö ei Suomessa suvaitse natseja. Hiljainen enemmistö pitää Ku Klux Klanin varusteisiin pukeutumista aika helvetin outona. Se pitää kansallismielisten taisteluhuutojen englanniksi kirjoittelua Facebookiin merkillisenä. Se pitää äärioikeiston polttopullo-osaamista pelottavana.

Silloin kun hiljainen enemmistö on eettisesti oikeassa, meidän pitää kyetä olemaan sen puolella. Se on se tapa, millä rasismi kukistetaan. Se on se tapa, millä Suomea voi parantaa.

Suomen hiljainen enemmistö on mahdollista pitää meidän puolella. Koska rasistien ja muiden sekoilijoiden porukka on aivan kummallista, pelottavaa ja urpoa.

Meidän pitää olla se tavallinen puoli.

Ja me olemme.

Puhe esitetty hieman lyhennetyssä muodossa akuutin aikapulan vuoksi.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Suututaan Supoon, korjataan Supo

Selvittyäni ensijärkytyksestä kuultuani natsien tekemistä pahoinpitelyistä, aloin pohtia, miten ihmeessä asia pääsi siihen asti. Vaikka on varmasti julkisessa keskustelussa tarpeellista pohtia, kuinka suuri vaikutus vaikkapa perussuomalaisten kansanedustajien sekoiluilla ja yhteistyöllä on natsiporukkaan, on myös hyvä muistaa, että poliisin ja erityisesti Supon olisi pitänyt kyetä estämään väkivallanteon ihan siellä Jyväskylän kaduilla ihan kiihottajista riippumatta.

Suomen vastarintaliikkeen toiminta on nimittäin ollut niin silmiinpistävän väkivaltaista ja voimalla mässäilevää, että oletus ongelmien syntymisestä heidän tapahtumiensa yhteydessä pitäisi olla enemmin oletusarvo kuin yllättävä tapahtuma.

Helposti sitä tällainen amatööri luulisi, että nimenomaan suojelupoliisin pitäisi pystyä parempaan. Mieleeni tulee esimerkiksi entisen poliisijohtaja Paateron idea lähettää vakoojia ulkomaille tietenkin suojelupoliisin suojissa. Ongelma-analyysi ainakin näin lainsäädäntötoiveiden puolesta tuntuu aika paljon keskittyvän erilaisiin ulkomaisiin ongelmiin paljon vähemmän kuin natsien kaltaisiin kotikutoisiin ongelmiin.

Supo toimii toki alalla, jossa on luonnollista, että salaisuuksiakin on. Salaisten paikkojen ongelma demokratiassa vain on, että niiden kehittäminen on aika vaikeaa. Ei ole edes sitä hidasta ja tuskallista kehityssykliä, jossa kansalaiset huomaavat virheen, pitävät ääntä ja joku poliitikko ehkä ryhtyy ristiretkelle ongelman korjaamiseksi. Supoa on vaikea kehittää demokraattisin keinoin.

Meille kansalaisille jää kuitenkin mahdollisuudeksi arvioida toteutumaa. Tunnetut natsit tekivät väkivaltaisia tekoja tunnetussa julkisessa tapahtumassa ja vaikuttaa vieläpä siltä, että asiat olivat ainakin jonkin verran etukäteen sovittuja. Eli mönkään meni Supolta ainakin jonkin verran. Ehkä asiassa on jotain lieventäviä selittäviä tekijöitä, mutta julkisuudessa näkyy oikeastaan vain Supon epäonnistuminen.

Supo voisi tietenkin selittää asiaa jossain määrin hyvin päin julkisuudessa. Harmillisesti vain tämäkin näyttää menneen aika pahasti mönkään. Iltasanomat kirjoittaa:

”Sivullisten on turha pelätä kadulla kävelyä. Nämä Suomessa tapahtuneet väkivaltaiset hyökkäykset ovat kohdistuneet poliittisiin vastustajiin ja vähemmistöihin. Mitään oikeutusta se ei teoille tietenkään anna, koska ovathan vähemmistöt ja poliittiset vastustajat myös sivullisia, supon viestintäpäällikkö Jyri Rantala rauhoittelee.”

Natsien poliittisena vastustajana ja joihinkin vähemmistöihin kuuluvana (*), en ole varsinaisesti vakuuttunut siitä, että Suojelupoliisi kykenee suojelemaan minua jatkossa.

Jos eläisimme jossakin muussa maassa, näin näkyvän ja kuuluvan epäonnistumisen jälkeen jonkinlainen tutkiva komissio selvittämään ensin, mikä meni pieleen ja osoittamaan sitten, mitä pitää korjata, ettei sama toistu. Ehkä se ei ole suomalainen tapa, mutta poliitikkojen pitäisi ihan oikeasti näyttää, että jotain tehdään. Ja ainoa tapa saada poliitikot tekemään mitään, on nostaa asiasta kansalaisina meteli.

En tietenkään suhtautuisi korjausehdotuksiin suoraan myönteisesti. Kaikkea poliisin toimintaa pitää punnita tiukasti kansalaisoikeuksien näkökulmasta. Nyt olemme jo kuulleet vähän epätoivoisia yrityksiä liittää esimerkiksi kiristyvä Internet-valvonta tähän tapaukseen, vaikka varmaan perinteisempi peitetoiminta tai informantit tuottaisivat luotettavampaa tietoa ja niiden kohdalla ei hukuttaisi turhaan tietoon.

(*) En ole ihan varma mihin, mutta enköhän minä jotain natseja ärsyttävää aina ole, kuten suurin osa kaikista muistakin suomalaisista. Ja en voi täysin ymmärtää, miltä tämä tuntuu jonkun ilmeisen selvästi natsien epäsuosiossa olevan vähemmistön mielestä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

6 Suomea haastavaa kriisiä ja niiden ratkaisujen ääriviivoja

Viime aikoina on tuntunut siltä, että Suomella riittää ongelmia. Suomen näkökulmasta on mielestäni olemassa kuusi erityisen tärkeä ongelmaa, joiden jokaisen ratkaiseminen vaatisi tuntuvasti enemmän panostusta kuin nykyisin.

Luettelen ensin näkemäni ongelmat ja avaan ne parilla virkkeellä. Sitten tarjoan pienen huomion siitä, millaisia ratkaisuja pitäisi hakea.

1. Talouden kysyntälama

Suomen taloudella menee juuri tänään huonosti. Nokia kaatui ja metsäteollisuudella tökkii. Se tarkoittaa, että ihmiset menettävät työpaikkoja tai pelkäävät työpaikan menetystä. Se taas tarkoittaa, että ihmiset alkavat säästää. Ja kun ihmiset säästävät, yritysten investoinnit siirtyvät myöhemmälle. Ja se taas tarkoittaa, että työpaikkoja ei synny tai suorastaan häviää ja niin ollaan syöksykierteessä. Nykyisen tilanteen syy alkaa toki yhä enemmän olla vain valtion ja kuntien tekemät leikkaukset, jotka ovat kiihdyttäneet kierrettä entisestään.

2. Eurokriisi

Viime päivinä taloudesta kiinnostuneet ovat taas olleet huolissaan Kreikasta. Maa sai ensin paljon lainaa, kun markkinat (eli lähinnä pankit) kuvittelivat eurooppalaisen yhteisvastuun takaavan maan lainat viime kädessä yhteisvastuullisesti. No sitten EU ei löytänyt itseään, asiaa lähdettiin korjaamaan ja nyt ollaan tilanteessa, jossa velat on siirretty tavallisten kreikkalaisten maksettavaksi. Ja sitten on pakotettu kreikkalaiset leikkauskuuriin, joka pahentaa sairautta. Ongelman lähde, eli huonosti toimiva valuutta-alue, on edelleen korjaamatta ja tulee aiheuttamaan uusia kriisejä jatkossa Kreikassa ja muualla. On tärkeä huomata, että ongelma eivät ole apuun kuluvat rahat vaan pääasiassa jatkuva kriisien aiheuttama epävarmuus.

3. Kestävyysvaje

Kaikkien vakavien setien suosikkikriisi eläkepommiin liittyvä kestävyysvaje on todellinen ongelma. Pidemmällä aikavälillä Suomella on vaikeuksia saada tulot ja menot vastaamaan riittävän hyvin toisiaan. Olemme tulleet luvanneeksi aika paljon ja maksajia on aika vähän.

4. Digitalisaation tuoma rakennemurros

Maailma muuttuu ympärillä ripeästi. Näin on maailma tehnyt pitkään ja automaation tuomasta työttömyydestä on myös varoiteltu vuosikymmeniä. On kuitenkin jotain merkkejä siitä, että olemme lähellä pistettä, jossa syntyy suurehkoja haasteita löytää töitä kaikille tai ainakin vähiten koulutetuille. Hyvinvointivaltiosta on suurelta osin rakennettu suuren työllisyysasteen varaan, joten tämän oletuksen pettäminen on ongelma.

5. Ilmastonmuutos ja/tai hiilikuplan raju puhkeaminen

Ilmastonmuutos on tuttu tieteellinen tosiasia varmasti kaikille. Yleiskuvan saa vaikkapa Esquiren mainiosta, masentavasta ja tuoreesta jutusta. Hiilikuplan puhkeaminen on taas jonkinlainen myönteisempi skenaario, jossa ilmastonmuutos otettaisiin todesta ja fossiilisia polttoaineita omistavien firmojen taseista pyyhkiytyisi valtava määrä miljardeja euroja. Tässä olisi varmasti sulateltavaa markkinoille. Mutta kävi tässä miten tahansa on nyt jo selvää, että myös sopeutumiseen tarvitaan valtavasti panostuksia.

6. Putin

Naapurimaassamme on tapahtunut pitkään kummia. Maa on ottanut hatarasta demokratiasta loikkia kohti puhdasta diktatuuria. Diktatuurin lisäksi maa ei noudata rajoja ja on onnistuneesti nostanut ydinaseisiin liittyvät apokalyptiset skenaariot jälleen mahdollisiksi. Samalla maan naapurimaihin kohdistamat vaikutusyritykset hakevat rajaa törkeän ja jotenkin hyväksyttävän välillä. Esimerkiksi Suomessa taidetaan painia yhden sellaisen kanssa Fennovoiman kohdalla.

 

Ratkaisujen ääriviivoja

Valtava kasa ongelmia vaatisi valtavan määrän yrittämistä ja erehtymistä ratkaisujen löytämiseksi. Ongelmamme on kuitenkin selvitä näistä – osittain liioittelematta – eksistentiaalisen tason ongelmista jollakin reitillä ja on varmaan selvä, että kaikkia erehdyksiä ei vain voi koittaa ja sitten todeta vääräksi. Ensimmäisellä yrittämällä pitäisi onnistua.

Minusta näyttää siltä, että yhden ongelman ratkaisun on johdettava luontevasti toisen ratkaisuun. Meidän on toimittava toimintasankarin tavoin eli loikattava ensimmäisen esteen päältä seuraavalle ja siitä sitten seuraavalle. Akrobatian taitomme tulevat olemaan koetuksella.

On kuitenkin mahdollista nähdä hyviä ratkaisuketjuja myös. Esimerkiksi ilmastonmuutos ei odota ja suhdannekuoppa pitäisi taittaa. Olisi täysin loogista pystyttää vahva ympäristöteknologiaa tukeva ohjelma, joka edistäisi kysyntää ja pyrkisi hakemaan ilmastonmuutosta helpottavissa asioissa levitettäviä ratkaisuja. Samalla rohkea investointi voisi tehdä poliittisesti helpommaksi tehdä myös pitkällä aikavälin kestävyysvajeetta korjaavia ratkaisuja.

On myös tärkeä varmistaa, että ratkaisut pelaavat suurin piirtein samaan suuntaan. Ydinvoimaa rakentamalla voi varmaan tehdä jotain päästöjen vähentämiseksi, mutta nykyolosuhteissa se näyttää olevan likeistä toimintaa Venäjän nykyhallinnon kanssa ja vahvistaa riippuvuuttamme siitä, kun taas uusiutuviin satsaaminen voisi vähentää riippuvuutta ja auttaa ratkaisussa vähintään yhtä paljon.

On tietenkin selvä, että meillä on lueteltujen lisäksi muita ongelmia ja puhun tässä vain ja ainoastaan Suomesta. Muualla riittää vielä kaikenlaista muuta. Useat muut ongelmat sisältävät myös aivan yhtä kovia poliittisia konflikteja. Pienempien poliittisten konfliktien etuna ovat näkyvät voitot ja usein inhimillisempi mittakaava ja ymmärrettävyys. Ei ole ihme, että tasa-arvoiseen avioliittoon liittyvä keskustelu pitää nähtävästi käydä meillä toiseen kertaan. Se on konflikti, jonka molemman osapuolen mielipiteet voidaan änkeä paljoa menettämättä muutamaan virkkeeseen. Ja asiasta voidaan äänestää Suomen eduskunnassa ja asialle tapahtuu sitten jotain selvästi ihmisiä koskettavaa. Ja tällaisilla pienillä konflikteilla on minullekin merkitystä, mutta niihin liittyvä palo pitäisi jotenkin siirtää myös suurempien ongelmien ratkaisuun.

Ratkaisujen löytämisen eräs merkittävä ongelma on osittain siinä, että suuret ja isot kysymykset ovat usein jokseenkin samalla viivalla pienempien kysymysten kanssa poliittisessa keskustelussa. Hetkittäin tuntuu, että joku Ranskan vallankumouksessa periytyvä vasemmisto-oikeisto –akselikaan ei ole oikein riittävä kuvaamaan ratkaisua edes muutamaan näistä isommista, vaikka saattaakin kuvata melko hyvin joitakin pienempiä konflikteja.

 

Jos kirjoitus herätti ajatuksia ja haluaisit jatkossa ilmoituksen blogikirjoituksistani, tilaa uutiskirjeeni! Tilaus onnistuu tämän sivun vasemmasta yläkulmasta.

Kuvalähde: The Bigger Picture by F Delventhal, CC BY 2.0

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Eurooppa vailla johtajuutta

“For a successful technology, reality must take precedence over public relations, for nature cannot be fooled.”

– Richard Feynman Challengerin sukkulaturman loppuraportin liitteessään.

 

Eurokriisin uusinta käännettä eli Kreikan kolmannen paketin käsittelyä käsitellessä on varsin helppo eksyä sivuteille. On helppoa lähteä arpomaan, saadaanko paketti läpi eri parlamenteista, euroryhmistä tai vaikka IMF:stä. Tämä on kuitenkin vain pintaa. Politiikasta muodostuvan pinnan alla lepäävät kysymykset taloudesta.

Hutiin eivät ikävä kyllä mene vain minunkaltaiset pikkublogistit vaan ongelma näyttää pesiytyneen myös päättäjien pöytiin. Sielläkin on riidelty enemmän pinnasta kuin vedestä. Asia näkyy hyvin Yanis Varoufakisiin suhtautumisessa. Mies on mahdollisesti ärsyttävä itsetietoinen jääräpää, mutta en pidä mitenkään epäuskottavana hänen kertomustaan siitä, että talousargumentit ohitettiin ilman dialogia euroryhmässä.

Euroopan johtajat eivät ole miettineet peruskysymystä: jos neuvoteltu paketti pistetään toimeen, selviääkö Kreikka kriisistä ylöspäin? Liioittelen varmaan hieman siinä mutta vain hiukan. Kiinnosti asia johtajia nimittäin sen verran, että johtajat yrittivät salata IMF:n paperin siitä, ettei Kreikka selviä. No paperi toki vuosi eteenpäin Reuterisille ja maailmalle eikä tosiasiassa asiaan kovinkaan tarkkaa tutkimusta vaadita, sillä hyvin raa’alla yksinkertaistuksellakin näkee, että nousu ei tunnu uskottavalta.

Eurooppa on lopulta vaikean valinnan äärellä. Yhteinen valuutta ilman yhteistä talouspolitiikkaa ja siihen kuuluvia tasausmekanismeja on osoittautunut sietämättömäksi projektiksi. Nyt europäättäjien pitäisi joko kyetä luopumaan rakkaasta projektistaan tai rakentamaan todellinen talousunioni. Ikävä kyllä molemmat ratkaisuvaihtoehdot vaatisivat valtavan määrän poliittista pääomaa, jota ei näytä johtajilta löytyvän. Näin Euroopan kansalaiset jäävät odottamaan todellista ratkaisua ja tilalle tarjotaan pieniä laastareita ja inkrementaaliparannuksia. Jos seisoo toinen jalka jo lätäkössä ja voima ei riitä kuin pieneen askeleen, voi olla aika varma, että myös toinen sukka kastuu.

Nyt olisi aika todelliselle johtamiselle. Ei sille että mukaillaan yleistä mielipidettä vaan sellaiselle johtamiselle, jossa käännettään yleinen mielipide sellaiseen suuntaan, jolla päästään kuivin jaloin uuteen, parempaan maailmaan. Harmillisesti tällaista johtamista näyttää olevan kovin vähän tarjolla. Aiheesta kirjoitti mainiosti Umair Haque kirjoituksessaan The End of Leadership siitä, miten nykyjohtajat ovat johtajien sijaan demagogeja:

“Demagogues reduce us to being empty, twisted, broken husks of the people we should have been. People who, in the act of wasting their days on spite, greed, envy, and anger, fail to develop, grow, become themselves — and do great and mighty, noble and soaring things. That is why history condemns not just demagogues. But also the people who eagerly follow them. For they are prisoners. But they are also jailers. Each of whom holds the key to the cell next door.”

Kun fysiikan nobelisti Richard Feynman selvitti Challengerin turmaan johtaneita ongelmia, hän halusi alleviivata raportissaan sitä, että ongelmat kumpusivat laajamittaisista systemaattisista ongelmista, jotka vain lopulta näkyivät sukkulaturmaan johtaneessa huolimattomuudessa. Teknologiaa ja turvallisuutta ei laitettu etusijalle vaan muut seikat. Euroopan johtajat näyttävät laittavan valtavan talouskriisin ratkaisussa etusijalle pikkupolitikoinnin ja lyhyen aikavälin helppouden. Harmillisesti näyttää siltä, että pikkupolitikoinnilla ei voi huijata kansantaloutta.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail