Avainsana-arkisto: Suomi

Vuoteni 2015

Vuosi 2015 on ollut minulle muutoksen vuosi. Vuosi 2015 on ollut monella tapaa maailmalla synkkyyden vuosi. Vuosi 2015 on ollut Suomessa lisääntyneiden jännitteiden vuosi.

Tuntuu että Suomi on auto syöksymässä kohti pimeää järven jäätä. Vauhti on suuri. Edessä on pimeys. Pimeässä on ehkä jäätä. Jää ehkä kestää. Todennäköisesti ei. Auto paahtaa eteenpäin ja jotain pitäisi tehdä. Vuosi vaihtuu auton syöksyessä jäälle. Vuoden vaihto ei ehkä erityisesti tänä vuonna merkitse vanhan loppua ja uuden alkua. Kovin suuri osa asioista on niin kesken, että hetkenkin hengitystauko tuntuu liioitellulta. Eikä näin jännittyneessä ilmapiirissä tauon pitäminen ole oikein mahdollista.

Itselleni vuoteen sattui ainakin kaksi merkittävää käännettää. Ensinnäkin päätin pienen säädön kautta, että nyt olisi oikea jättää työt yliopistolla ja siirtyä politiikan ihmeelliseen maailmaan ihan virallisen työajan puitteissa ja päädyin mainion Ozan Yanarin eduskunta-avustajan hommiin. Tällaiselle uutisnarkkarille työ on palkitsevaa ja nyt saa keskittyä intohimooni kunnolla.

Samalla siirtymä ei ole jäänyt häiritsemään. Vaikka työ ja työkaverit olivat yliopistolla mahtavia, on nyt aika helppo katsoa suomalaista yliopistojärjestelmää ja miettiä, että eihän siellä hyvältä näytä. Kun yliopistoista leikataan, tuntuu se myös niissä, jotka eivät menetä työpaikkojaan. Tutkimusryhmien ilmapiiri on yksi niitä asioista, jolle on vaikea laittaa rahallista arvoa, mutta joilla voi olla silti paljon merkitystä vaikkapa koko kansantaloudelle ja yhteiskunnalle. Henkilökohtaisella tasolla päätökseni lähteä ei siis kaduta.

Toinen suuri käänne minulle sattui syksyn koittaessa, kun minulta löytyi leuasta kysta. Vaiva josta en ollut oikein kuullutkaan ja nyt se oli minulla. Käytännössä vasen puolisko leuastani oli jo ontto ja oli vain säkää, etten ollut purrut leukaani halki. Pääsin hämmentävän ripeästi hyvään hoitoon. Erikoissairaanhoitohan Suomessa toimii. Asia on paranemaan päin ja keväällä jäljellä oleva sälä pitäisi leikata pois. Koska haluan välttää “vanha mies valittaa vaivoistaan” -moodia vielä jonkun vuoden, en puuduta teitä yksityiskohdilla.

Sanon kuitenkin sen, että melko kipeidenkin operaatioiden aikana on ollut tavallaan hyvä olo. Pientä kipua sietää aika ongelmitta, kun tietää, että asiat ovat parantumassa. Näin puheen tasolla tämä kuulostaa aika samalta kuin kaikki Suomen vakavien setien puheet viime vuosilta. Setien puheissa on vain yksi suuri ongelma. Vaikka meillä moni puhuu siitä, että pitää sattua ja eri ihmisryhmiin sattuu, minä en oikein usko, että asiat parantuvat satuttamisella. Nykyiseen lyhytaikaiseen kipuun keskittyvän talouspolitiikan ongelma on, että siellä tunnelin päässä ei ole valoa. Kipu itsessään ei paranna mitään.

Suomen ongelman pitäisi olla vain pelko itsessään. Ihan niin kuin lamoissa yleensäkin. Ongelmana on kuitenkin nyt, että meillä on ratissa ihmisiä, joiden tilanneanalyysi on, että tarvitaan kipua ja paljon kipua. Nyt on ihan viisasta pelätä päättäjien pelkoreaktioita.

Henkilökohtaisella tasolla sairastuminen muistutti siitä, miten satunnaista elämä on. Yhtenä päivänä istuu hyvien ystävien kanssa oluella ja seuraavana porataan lähes onttoon leukaan reikiä. Ja vaivakin oli sellainen, etten ollut aiheuttanut sitä kaikilla paheillani ja muulla pahalla elämisellä, vaan se tuli kuin arpavoittona.

Vuoden lopulla pitää olla kuitenkin toiveikas joistakin asioista ja minä olen ainakin vähän.

Vaikka Suomi syöksyy heikolle jäälle, on maailmalla menossa myös hyvää. Minulle populaarikulttuuri on tarjonnut tänä vuonna aika hyvän välineen pitää toivoa yllä.

Ensinnäkin nostan esiin Mad Max: Fury Roadin. Elokuva on täysin tyylipuhdas toimintaleffa. Sellaisenaan ehkä kovinta kamaa mitä löytyy. Mutta rivien välissä se on silti tarina naisesta joka vapauttaa miehet ja naiset, tuhoaa patriarkan ja vapauttaa luonnonvarat kansalle. Elokuva ei olisi niin hyvä ilman viestiä ja viesti ei menisi perille ilman toimintaleffan ulkokuorta.

Feminismi voittaa, jos se pystyy puhuttelemaan ihmisiä. Se ei voita, jos se menee oman navan tarkasteluksi tai käsitekikkailuksi. Kaikenlaisia feminismin muotoja on tänä vuonna nähty. Feminismin popularisoinnissa ja kansa puhuttelussa on kuitenkin toivoa.

Muutenkin tänä vuonna minuun on eniten tehnyt vaikutuksen erilaisten ihmisten ja ihmisryhmien omien äänten kuuluminen. Yksi oudompi yhdysvaltalaisen populaarikulttuurin ilmiö on ollut Broadway-musikaali Hamilton. En ole kovin suuri musikaalien ystävä ja vielä tuskaisempaa on tyytyä vain niiden sound trackin kuunteluun, mutta silti minuun teki vaikutuksen tämä yhdestä Yhdysvaltain liittovaltion tehneestä poliitikosta kertonut juttu.

Mutta oleellista Hamiltonissakin on se, miten musiikaalissa äänen ottavat maahanmuutajat ja kaikki muut kuin vanhat valkoiset miehet. Yhdysvaltain historia kerrotaan radikaalien nuorten miesten juttuna. Näytelmä kysyy niin monilla tavoilla, kenellä on oikeus omia historia ja valtion tarina. Suomessa käytiin Mustan Mannerheimin kohdalla vähän samanlaista keskustelua, mutta ei siitä päästy ihan tarpeeksi pitkälle.

Kaiken kaikkiaan maailmassa lauletaan ihan liian vähän poliittisen kirjallisuuden kirjoittamisesta. Euroalue odottaa vielä hamiltoniaan.

Kolmas minulle tärkeä kulttuurinen teos tänä vuonna oli The Wiren luojan David Simonin minisarja Show Me a Hero. Sarjassa kerrotaan tositarina Yonkersin kaupungin kunnallispolitiikasta. Kaupungissa oikeusistuimet vaativat mustien ja valkoisten asuinalueiden integroimista. Uudet mustien asuintalojen suunnitelmat aloittivat valtavan NIMBY-ilmiön ja homma meni hyvin likaiseksi. Konflikti tuntui suomalaisittain erityisen ajankohtaiselta turvapaikanhakijoiden tulon myötä. Erityisesti sarjan oikeiston reaktioit kuulostavat pelottavan tutuilta.

Vaikka tänä vuonna vasemmisto-oikeisto -akselin merkityksestä on saatu Suomessa monia muistutuksia, on myös näkynyt merkkejä siitä, että osa toimijoista ei oikein asetu vanhaan muottiin maailmalla ja meillä. Taistelua käydään hyvin paljon siitä, kuka on meitä ja kuka niitä. On mielenkiintoista, miten universaali populistisen oikeiston nousu on ollut. Trump, Le Pen ja Soini nousevat samasta pohjasta, vaikka tietenkin kaikissa ilmiöissä on omat kulttuuriset vivahteensa.

Aiemmin The Wiressa David Simon tarjosi aika karvaan tarinan Baltimoren kaupungista. Ihmiset taistelevat toisiaan vastaan ja jotkut edistyvät urallaan. Pelaamisen sijaan oikein tekeville ihmisille käy huonosti. Show Me a Hero on astetta positiivisempi. Se löytää lohtua siitä, että ihmisyhteisöt voivat parantaa asemaansa yhdessä. Eivät välttämättä valtavia loikkia, mutta parempi maailma on kuitenkin mahdollinen.

80-luvun lopulle sijoittuva Show Me a Hero tarkastelee menneisyyden konfliktia. Tavallaan puhtaan rasismin siivittämä konflikti tuntuu nykyisin jo suuresta osasta katsojia jo aika järjettömältä. On helppo erottaa hyvikset ja pahikset. Nykyhetkessä tämä on tietenkin vaikeampaa. On silti hyvä miettiä, minkälaiset toimet ja tavoitteet tuntuvat hyviltä vielä kymmenen vuoden kuluttuakin. Historia tuskin katsoo hyvällä ihmisarvon unohtamista, vaikka “realistinen” ja “maltillinen” lähestyminen näyttäisi hetkittäin kansan tahdon mukaiselta.

Olen alkanut uskoa yhä aidommin siihen, että myös Suomen mahdollisuus on eri ihmisryhmien hyvissä toimissa. Motiivien pitää olla kirkkaat ja puhtaat. Toimien pitää olla vahvoja, äkäisiä mutta sellaisia, että kansan enemmistön tuki säilyy. Poliitikkojen tehtävä on sitten tehdä kaikki ne kompromissit ja vääntäminen ja räpellys, mitä pitää. Aktivistien pitää kanavoida halua muutokseen ja poliitikkojen pitää tapella yksityiskohdat.

Hyvin samankaltaisena näkisin myös vuoden parhaan uutisen eli Pariisin ilmastoneuvotteluiden kohtuullisen onnistumisen. Pariisissa tehtiin sopimus, joka on aikalailla niin hyvä kuin parhaimmillaan realistisesti saattoi kuvitella. Nyt valtiot ovat lyöneet yhteen lupauksia, jotka myönnetään riittämättömiksi. Seuraavaksi kansalaisyhteiskunnan pitää painaa päälle ja vaatia riittävästi vähennyksiä siten, että öljystä, hiilestä ja kaasusta saadaan riittävän suuri osa pidettyä maassa. Ja käytännössä nämä taistelut käydään paikallisten kysymysten kanssa. Kansalaisten tehtävä on viestittää halua muutokseen ja tahtoa pitää ainoasta planeetastamme täysillä kiinni. Politiikkojen tehtävä on sitten puskea päästökauppaa ja isompia rakenteita, jotta kansan tahdosta tehdään todellisuutta.

Suomessa vuoden vaihtuessa olemme kuitenkin yhä syöksymässä kohti pimeää ja todennäköisesti heikkoa jäätä. Ehdimme vielä pysähtyä tai kääntyä. Voi olla, että jää kestää. Toivottavasti se kestää.

Näissä tunnelmissa ja tunnelmoinneissa toivotan kaikille hyvää vuodenvaihdetta ja hyvää vuotta. Kiitos jos jaksoit tänne asti. Tämä teksti lähti jotenkin käsistä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Fennovoima ja Fortumin kauppa

Fortum ilmoitti 2.12.2014 lähtevänsä 15 prosentilla mukaan Fennovoiman ydinvoimahankkeseen. Vastineeksi Fortum saa 75 prosentin osuuden TGC-1 yhtiön omistuksessa olevien vesivoimaloiden ympärille muodostettavasta yhteisyrityksestä.

Järjestely on perin merkittävä. On hyvä ymmärtää, että 15 prosenttia Fennovoimasta ei ole Fortumille hirveän iso suupala, mutta 75 prosentin osuus uudesta vesivoimayrityksestä on melkoinen juttu. Uuden yrityksen koko kapasiteetti on 3000 MW:n luokkaa. Näin vertailun vuoksi Fennovoimassa puhutaan noin 1200 MW:n reaktorista eli Fortumin osuus reaktorista on noin 180 MW. Taloudellisen arvon arviointi on hieman vaikeaa ihan noin esimerkiksi sen takia, että ruplan kurssi on syöksynyt alas viime kuukaudet ja esimerkiksi verrattuna viime vuoteen ruplan arvosta euroissa on pudonnut hieman yli 30 prosenttia.

Ei kuitenkaan ole vaikea ymmärtää, mikä kaupassa houkuttaa Fortumia ja sen hallitusta. Kotimaisittain pienellä nyhjäyksellä saadaan melkoinen määrä vesivoimaa Venäjältä. Kaupan tarkastelu avaa kuitenkin mielenkiintoisia näkökulmia moniin tällä hetkellä puhututtaviin asioihin.

Ensinnäkin on hyvä huomata, että ydinvoima on tällä hetkellä niin epäilyttävää bisnestä, että siihen pitää lahjoa mukaan melkoisilla myönnytyksillä toimijat mukaan. Kun maksaa tarpeeksi, tietenkin useat lähtevät, mutta hinta ei ole ihan pieni.

Toiseksi Fortumissa on hyvin korkea luottamus siihen, että Venäjän toiminta on tällä hetkellä verrattain luotettavaa. Kaikki tiedämme, ettei Venäjä ei toimi tällä hetkellä tavanomaisen valtion tavoin. Ei tuntuisi ihan pieneltä riskiltä, että Putin kostaisi jotain kansainvälisen tilannetta myös Venäjällä operoiville yrityksille. Omistusoikeus on kuitenkin asia, jonka yli käveleminen ei olisi Venäjän tapauksessa ennen kuulumatonta tai mahdotonta.

Miksi Fortum kuitenkin luottaa projektiin? Ehkä siellä lasketaan, että Fennovoimalta voi vetää maton alta ainakin jonkin aikaa ottamalla osuuden pois. Jos siis esimerkiksi kansallistaminen uhkaa Fortumin Venäjän voimaloita, voi Fortum uhata vetää rahat pois Fennovoimalta ja kaataa hankkeen. Näin Venäjä ja Fortum pysyvät jonkinlaisessa kauhun tasapainossa, kun kummallakin on kykyä vahingoittaa toinen toistaan. On myös mahdollista, että Fortumissa luotetaan valtion tulevan yrityksensä apuun, jos se joutuu merkittävään pulaan. Eipä ole mahdotonta, että Fortumin nykyjohto ajattelee tilanteen pysyvän hallinnassa sen verran aikaa, ettei nykyjohto joudu henkilökohtaisesti pulaan.

Kolmanneksi Fennovoima todella kiinnostaa Venäjällä huomattavan paljon. Näin monimutkainen ja suuri yritysjärjestely on varmasti tarkistettu läpi aika korkealta taholta Venäjän johdossa. Rosatom ja muut tahot ovat kulisseissa valmistelleet valtavan paketin. Niin valtavan että asialla taitaa olla myös ulkopoliittista merkitystä. Muuten se ei olisi näin pitkällä. Energiapolitiikka on Venäjän yksi tankkeja pehmeämpi väline valtapolitiikkaan.

Neljänneksi Suomen hallitus ei näytä näkevän Venäjään tiiviimmin kytkeytymistä ongelmallisena asiana edes nykyisessä maailmantilanteessa. Vaikka Venäjän johto näkee energian politiikan areenana, Suomi ei juuri ongelmia näe. Vaikka periaatteessa Suomi hakee ulkopolitiikallaan länsimaista liikkumavaraa, muodostuu valtionyhtiön omistuksista uusi ruuvi, mitä Venäjä voi kiristää, jos Suomen toiminta ei miellytä.

Viidenneksi Suomen ulkopolitiikasta on tullut kummallista vetoa satunnaisiin suuntiin ja eri sektorit eivät näytä muodostavan mitään järkevää kokonaisuutta. Pääministeri veisi meitä Natoon Venäjän pelossa, mutta ennen sitä voidaan Suomea lähentää todella merkittävästi Venäjään. On jotenkin ilmeistä, että näitä asioita ei nyt vaan haluta ajatella kokonaisuutena, vaan talouspolitiikka nähdään talouspolitiikkana ja turvallisuuspolitiikka turvallisuuspolitiikkana. Kannattaisi ehkä ymmärtää, että sektorit eivät oikeassa maailmassa ole irrotettavissa toisistaan ja Venäjä on jo toimillaan osoittanut, että siellä aseiden kalistelun lisäksi ymmärretään myös muut valtapolitiikan muodot.

Johtopäätöksenä sanoisin, että tehty kauppa on ymmärrettävissä kaikkein toimijoiden oman edun tavoitteluna. Oli minusta ihan kohtuullista olla vähintään hieman huolissaan siitä, miten paljon Rosatomin ydinvoimahanke lisää Suomen Venäjä-riippuvuutta. Fortumin kaupan myötä yhteys vahvistuu entisestään ja huoleni kasvaa.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail