Avainsana-arkisto: Sanna Ukkola

Trump ja poliittinen korrektius

Sanna Ukkola syyttää Trumpin noususta poliittista korrektiutta Ylellä jutussaan Poliittinen korrektius leviää, trumpit hierovat käsiään: “Vaikka Trump ei voittaisi vaaleja, trumpeja tulee lisää. Siitä pitää huolen äänekäs vähemmistö, joka haluaa määritellä sen, mistä saa puhua ja millä tavalla.”

Trump-ilmiö ei syntynyt poliittisesta korrektiudesta

Jos poliittinen korrektius on syynä Trumpeihin, miksi trumpeja on syntynyt kuin sieniä sateella vähän joka maassa? Poliittinen korrektius on kai yleisesti yhdysvaltalaiseksi ilmiöksi mielletty ja siitä huolimatta Trump saapui vasta nyt. Trumpin kaltaisia populisteja on kuitenkin nähty Euroopassa jo useita kappaleita aiemmin.

Tietty tietenkin oikeasti Trump ei ole ensimmäinen trump. Yhdysvaltalainen politiikka on aina sisältänyt George Wallacen kaltaisia hahmoja. Wallacen aikana poliittista korrektiutta ei ollut keksittykään, mutta populismi houkutteli valkoisia silloin jo ihan hyvin.

Ei sitä voi kuitenkaan kieltää, etteikö poliittinen korrektius esiintyisi Trumpin puheissa ihan kohtuullisen paljon. Trumpin yksi hohto on ollut – useiden muiden populistien tapaan – se, että hänen katsotaan puhuvan suoraan ilman kiertoilmauksia. Toki tämä merkillistä suoruutta, sillä tosiasiassa Trumphan puhuu naurettavan epätarkasti siitä, mitä oikeasti tekisi. Trumpin puheissa hänen edustama tulevaisuus on vain great, huge ja big ja Clintonin crooked, bad ja nasty.

On todella ilmeistä, ettei poliittinen korrektius ole se populismia animoiva voima kuin mitä esimerkiksi Ukkola maalailee.

On kuitenkin ihan totta, että nykyaikainen populismi on luonut poliittisesta korrektiudesta jonkinlaisen vastapoolin itselleen. Kyllä se sana “PC” varmasti on löytynyt jokaisen oikeistolaisen radiojuontajan puheista jokseenkin yhtä kauan kuin termi on ollut olemassa. Meidän populismimme keräsi voimaa hommaforumilta – Yhdysvalloissa riitti peräkylien radiokanavien juontajia. Kummassakin toki luotiin vastakuvaa siitä, ketkä ovat oman ryhmän viholliset. Löytyi lattea litkittävä eliitti mokuttamista ja – kyllä – myös huolehtimassa poliittisesta korrektiudesta.

Mutta mikä poliittinen korrektius?

Poliittinen korrektius on ihan todellinen asia. Termi on kuitenkin sen vastustajien. Esimerkiksi itse lähinnä käyttäisin sitä terminä vain pienellä ironialla sävytettynä, kun yritän sanoa tai kirjoittaa jotain vähän epäkorrektin ja korrektin rajamailla liikkuvaa ja en saa sanoja ihan järkevästi ulos suustani tai näpeistäni irti.

Miksi joskus on syytä olla kriittinen siitä, miten asiat ilmaisee? Siksi että sanat muovaavat mielen mallejamme ja mielen mallimme muovaavat sitä, miten näemmä maailman ja kaikki tämä yhdessä muuttaa sitä, miten yhteiskuntana kohtelemme ihmisiä. Jos jossain määrin uskoo, että sanoilla on väliä, on varmaan merkitystä sillä, miten toisistamme puhumme. Tämän aivan täydellisen uskottavan ajatusrakennelman aivan ilmeinen johtopäätös osalle akateemisesta maailmaa ja suurelle osalle poliittisia aktiiveja on, että pitää miettiä, miten asioista ja ihmisistä puhutaan.

Itse asiassa poliittinen korrektius yleensä tarkoittaa lähinnä sitä, millä termeillä joistakin ihmisryhmistä puhutaan. Melkein mitään muuta ei ole tavallisen tyypin tarvinnut asioista tietää. Miksi sitten sillä on väliä, millä termillä ihmisistä puhutaan? On ryhmille itselleen ollut voimauttavaa se, että he voivat päättää termin, jolla heitä puhutaan. Oikea termi on tavallaan ryhmän itsemääräämisoikeuden tunnustamista. Se on iso juttu.

Poliittinen korrektius on siis käytännössä esimerkiksi sitä, että sanoo perussuomalaista perussuomalaiseksi, jos perussuomalainen pitää termiä persu vääränä. Itse tein näin, kunnes alkoivat itse nimittää itseään persuiksi. Tämä oli tapani ilmaista sitä, että minusta on oikein kunnioittaa ihmisiä ihmisinä, vaikka nyt olisikin suuresta osasta asioita eri mieltä.

Poliittinen korrektius on yleisesti ottaen lähinnä sitä, että suhtautuu toisiin kunnioittavasti.

Onko poliittinen korrektius mennyt tai menossa överiksi?

Olen itse mielenkiinnolla seurannut keskustelua erityisesti Yhdysvaltain collegeissa tapahtuvista asioista. Internet-feminismi on selvästi kiihdyttänyt vauhtiaan ja se on alkanut näkyä Tumblrin ulkopuolellakin. Akateemisempaa feminismiä on popularisoitu ja sen ideat ovat alkaneet siirtyä käytäntöön siellä, missä on paljon politiikasta innostuneita internetin käyttäjiä ja Yhdysvalloissa tämä tarkoittaa lähinnä kampuksia.

Ei tarvitse kovin paljoa googlata niin löytää jonkinlaisen hankalan esimerkin tästä nykyaikaisesta kulttuurista. Esimerkiksi tätä juttua hahmotellessani törmäsin Telegraphin juttuun, jossa kerrottiin erään opiskelijan joutuneen vääntämään oikeudestaan olla opiskelijakunnan kokouksessa hänen nostettuaan kätensä erimielisyyden osoituksena. Vastaavia juttuja tai ainakin juttuja, jotka nopeasti kerrottuna vaikuttavat vastaavilta, on aika helppo koota pidempiäkin listoja. Osa jutuista varmaan kuulostaisi vähän vähemmän pahalta, jos perspektiivi niihin olisi toinen, mutta osa näistä on varmasti aidosti hankalia.

Tästä yleensä siteerattu kriittinen ja hyvä kirjoitus on Greg Lukianoffin ja Jonathan Haidtin The Coddling of the American Mind, jonka kehotan lukemaan. Lukianoff ja Haidt artikuloivat hyvin sen, että on hankalaa, jos vapaata ideoiden vaihtoa rajoitetaan akateemisessa maailmassa. Rajoittaminen ei myöskään kirjoittajien mielestä palvele itse tarkoitustaan ihmisten mielenterveyden suojelemisessa. Heidän mielestään olisi parempi, että ihmiset totutettaisi kohtamaan myös rankastikin erilaisia mielipiteitä. Minusta kirjoittavat lienevät pääosin oikeassa.

Mutta – ja tämä on nyt tärkeä pointti – Yhdysvaltalaisilla kampuksilla ei kannateta Trumpia. Yhdysvaltalaisilla kampuksilla puhaltavat vasemmistolaiset tuulet. Siellä on enemmän kysymys siitä, onko Clinton riittävän vasemmalla vai ei. Itse asiassa toinen kirjoituksen kirjoittajista on puhunut nimenomaan ongelmana siitä, että käytännössä akateemiset instutuutiot ovat Yhdysvalloissa demokraattien hallitsemia lähes täydellisesti.

Itse vähän epäilen Lukianoffin ja Haidtin ja useiden muiden aiheesta kirjoittaneiden kuitenkin hieman yleistävän räikeimpiä kampuskokemuksia kovinkin yleisiksi. Häirintä, vähättely ja ties minkälaiset syrjinnän muodot ovat varmaan Yhdysvalloissakin enemmän ihmisten elämää häiritseviä kokemuksia kuin joskus näiden estämisessä överiksi menevä toiminta. Näin se on ainakin Suomen korkeakoulumaailmassa.

Vaikka poliittisella korrektiudella lyödään kiistämättä julkisuudessa vasemmistoa ja muita liberaalimpia voimia, on päivän selvää, etteivät sen liepeillä olevalle ajattelulle eniten altistuneet ihmiset oikeastaan ole populistien kohdeyleisö. Lyöminen tapahtuu vain siinä viholliskuvan maalailussa.

Linja on enemmänkin: “Katsokaa nyt, mitä hörhöä ne ovat siellä keksineet. Pakottavat vielä teidätkin tähän mukaan!”

Mistä Trumpissa oikeastaan oli kyse?

Olen lukenut aika paljon Trumpin noususta näiden vaalien alla. Yhdysvaltalainen media tarjoaa niin valtavan määrän analyysejä aiheesta ja loppua niille ei tunnu olevan vieläkään näkyvyssä. Minulle vahvimman argumentin Trump-ilmiön taustasta on esittänyt Voxin julkaisema Zack Beauchampin White riot: How racism and immigration gave us Trump, Brexit, and a whole new kind of politics. Ryöstöviljelen sen ajatuksia varmaan tässäkin tekstissä paljon.

Yhdysvaltalaisessa keskustelussa poliittinen korrektius on ollut lähinnä jonkun vastuutaan Trumpista pakenevan lievästi järkevämmän republikaanioikeiston selitys yhtään millekään näissä vaaleissa. Vakavammin kaksi selitystä Trumpin nousulle ovat pitkälle olleet:

  1. Trump on vastaisku eliitille hylätyiltä ja kärsiviltä valkoisilta duunareilta. He ovat kohdanneet globalisaation ja rakennemuutoksen ja he kärsivät. Nyt tämä ahdistus purkautuu Trumpin kautta.
  2. Trump on herättänyt sellaisia rasistisia mielipiteitä, joita ihmisillä on ollut piilossa ja ratsastaa nyt niillä.

Beauchamp argumentoi tiukasti dataan vedoten, että se yhteinen tekijä populismille ympäri maailmaa Brexitistä, Le Peniin ja Trumpiin on ollut nihkeä suhtautuminen maahanmuuttoon ja etnisesti ulkopuolisiin ryhmiin. Beauchamp ei tuo keskusteluun vain mielipiteensä vaan hän tuo myös datan. Se on vakuuttavaa. Trumpin suosio ei korreloi taloudellisen pahoinvoinnin kanssa kovinkaan hyvin, mutta korreloi nihkeään ihmisten suhtautumiseen etnisesti ei-valkoisiin. Kun puhutaan valkoisista ihmisistä, nihkeän suhtautuminen ei-valkoisiin ihmisiin on tekniseltä nimeltään rasismia.

Paljon bittejä on virrannut tiedonvaltateillä rasistisen puheen erottamisessa maahanmuuttokriittisyydestä, mutta aika suuri osa vaalipuheesta kuitenkin loppupeleissä näyttää äänestäjissä vetoavan nimenomaan ihmisiin, jotka suhtautuvat aika lailla selkeästi rasistisesti ryhmiin, jotka tänne sieltä jostain tulevat. Vaikka on totta, että ihmiset eivät yleensä tykkää nimittää itseään rasistiseksi, on aika helposti mielipidekyselyssäkin mahdollista erottaa käytönössä sitä tarkoittavat mielipiteet. Ja ne mielipiteet korreloivat populismin kannattuksen kanssa ympäri läntistä maailmaa.

No rasismia on toki ollut aiemminkin. Silti populistit olivat pitkään vähän pienempi ilmiö lännessä. Syy on ainakin osittain siinä, että nyt vähemmistöt näkyvät. Vähemmistöt näkyvät televisiossa. Vähemmistöt näkyvät poliitikkojen puheissa. Joillakin vähemmistöjen jäsenillä näyttää menevän ihan hyvin. Heitä näytetään arvostavan. Heitä on myös enemmän.

Ja sepä harmittaa joitakin ihmisiä. Tästä on kirjoittanut puolestaan hyvin Arlie Russell Hochschild, jonka ajatus löytyy hienosti kiteytettynä Brad Plumerin haastattelusta. Hochschild vietti aikaa Trumpin kannatuksen ytimen kanssa. Hän löysi sieltä koko porukalle sopivan syvätarinan (deep story), jota hän oli koetellut haastateltaviensa kanssa ja he olivat siihen tyytyväisiä.

Syvätarinan mukaan ihmiset ovat jonossa mäelle. Mäen päällä odottaa amerikkalainen unelma. Ihmiset ovat jonottaneet, uhranneet paljon, yrittäneet parhaansa ja jonottaneet palkkiotaan. Viime aikoina on tuntunut, että jono etenee yhä hitaammin. Ja nyt näyttää siltä, että ihmisiä kiilaa ihmisten eteen: maahanmuuttajia, mustia, naisia, pakolaisia ja jopa öljyn vahingoittamia lintuja. Oikominen ei tunnu reilulta. Ja siellä jonon sivussa on Barack Obama ohjaamassa nämä ihmiset epäreilusti jonon ohi. Eli liittovaltiokin on oikojien puolella.

On nimittäin tärkeä ymmärtää, että vaikka Trumpissa ei ole kyse ihmisten taloudellisesta kärsimyksestä, siinä on kyse kuitenkin siitä, että tuntuu vähän pahalta. Yksi ihmisenä olemisen yhteisistä kokemuksista nimittäin on, että aina tuntuu vähän pahalta. Jollain tapaa. Jos ei tunnu pahalta juuri nyt, voi miettiä ihmisiä, joilla menee vähän paremmin ja sitten ainakin tulee paha mieli.

Ihmisten onnellisuus on aika paljon kiinni siitä statuksesta, minkä he kokevat itsellään olevan yhteisössään. Ikävästi näyttää siltä, että meillä oli merkittävä osa porukkaa, jonka itsetunto on osittain ollut sen varassa, että meillä on pitkään ollut ryhmiä, joilla on mennyt huonommin kuin vaikka “tavallisella” duunarilla. Nyt kun näitä muita ryhmiä ei enää työnnetä maanrakoon – ainakaan ihan niin kovaa kuin joskus vaikkapa yhdysvaltalaisen täydellisen avoimen rotusorron aikoina – näyttää siltä, että porukka on päässyt heteroseksuaalisesta valkoisesta miesduunarista ohi.

No mitä on tehtävä?

Ukkolan tekstin loppupäätelmä on aika ilmeinen. Jos poliittinen korrektius aiheuttaa trumpit, on varmaan syytä vaan höllätä poliittisen korrektiuden kanssa. On vähän hassua ajatella, että n-sanan viljely kadulla vaikkapa jotenkin häätäisi populistit pois. Toisaalta yhdysvaltalaisten kampusten safe spacejen lakkauttaminen tuskin myöskään tekee mitään Trumpille tai Trumpin seuraajalle, kun niiden poissaolo tuskin millään tapaa välittyisi Trumpin tai muiden populistien kannattajille.

Sen sijaan analyysissä, jossa hyväksytään populismin juurisyiksi rasismia, rotupohjaisten etujen pois ottamista ja kummastakin kertova syvätarina, on todella paljon vaikeampi sanoa, mitä pitäisi tehdä.

Olen itse todella varma, ettei oikea strategia ole sanoa, että populistiset poliitikot ovat rasisteja ja kaikki heidän kannattajansa ovat rasisteja. Yhdysvalloissa tällaisella puheella on hiukan parempi mahdollisuus pärjätä muuttuvan demografian vuoksi, mutta kansaa jakava strategia olisi toimiessaankin eli silloin, kun se houkuttelisi pikkuhiljaa kasvaneet vähemmistöt äänestämään.

Minun pieni ja naiivi ajatukseni on, että ihmisille yksinkertaisesti pitäisi vaan luoda enemmän yhteyksiä niihin ryhmiin, joiden he kuvittelevat oikovan ohitsensa. Tämä on varmaan pitkäaikainen projekti. Äkkiä ollaan myös siinä tilanteessa, että jonoon “oikaisseet” ovat äkkiä niitä, jotka kokevat, että heidän ohi oiotaan. Vaikkapa Yhdysvalloissa näin on jo käynyt joillekin aiemmin syrjityille vähemmistöille. Osa vaikkapa irlantilaisten jälkeläisistä on iloisesti rakentamassa rajaa Meksikon rajalle. Muutosta tapahtuu vaikka ei nyt ihan järkyttävän nopeasti.

Suurempia muutoksia odotellessa saattaisi olla vakavan miettimisen paikka, miten voitaisi jotenkin ilmaista kaikille jonossa seisoville ihmiselle, että häntä arvostetaan. On hankalaa, jos ajattelemme olevamme vain jonkinlaisessa status-kilpailussa koko muuta maata vastaan. Siinä kovin harva voi pärjätä.

Vaikka Trump häviäisi ensi viikolla, on demokratian kannalta aivan oleellista, miten käsittelemme populismia ilmiönä. Sen juurisyihin tarvitaan paitsi terävämpää analyysiä myös lisää ratkaisuyrityksiä. Niitä on näkynyt ihan liian vähän ja totuus on myös, että populismi ei ole lääke populismin juurisyihin – en usko, että Suomessakaan perussuomalaisten hallituskauden jälkeen kovin suuri osa ajattelisi heidän peruskannatuksensa syistä kadonneen. 

Kuvalähde: Donald Trump by Gage Skidmore 10.jpg, leikattu, alkuperäinen kuvaCC BY-SA 3.0

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail