Avainsana-arkisto: robotisaatio

Perussuomalaisuus kulkee työelämän muutoksen pelolla

Miksi populistipuolueet nousevat Euroopassa kuin homeitiöt suomalaisissa kouluissa? Vastaus on itse asiassa perin yksinkertainen: ihmisiä pelottaa maailman muutos ja ei suinkaan syyttä. Käytännössä muutos kiteytyy työelämän muutokseen eli siihen, onko töitä vai eikö ole ja minkälaisia työt ovat. Muutosta ajavat voimat ovat nyt nousevassa järjestyksessä: automaatio, halpamaihin ulkoistaminen ja Eurokriisi.

Vasemmistolla on ollut pitkään melkein monopoli työntekijöiden sydämiin. Demarien lupaus on ollut selvä: Sinä teet työtä, joten sinä saat palkkaa ja me hoidamme hyvät palvelut. Nyt tuo lupaus ei tunnu enää pelaavan. Työtä kyllä tehtäisi, mutta työtä ei ole. Usein työpaikka ehkä vielä on, mutta sen pysyvyys ei ole mitenkään taattu kellekään. Kalvava epävarmuus ei kuulunut sopimukseen. Sopimusrikon jälkeen on aika etsiä uutta sopimuskumppania.

Ilman puoluetta pettyneen ja pelkäävän väen ei kuitenkaan tarvitse jäädä. Perussuomalaisten käyttövoima eivät ole työpaikkansa menettäneet, vaan ne jotka pelkäävät oman työpaikkansa puolesta. Perussuomalaisten lupaus on aikalailla palata takaisin siihen aikaan, kun demarien sopimus vielä piti. Perussuomalaisten viesti potentiaalisille äänestäjille on houkutteleva: Ongelma ei ole mikään abstrakti asia kuten työn muutos vaan päättäjien surkeus ja ulkoiset helposti torjuttavat uhat (esimerkiksi maahanmuuttajat, vihreät) ja mahdollisesti eräät symbolisesti maailman muutosta symboloivat asiat (esimerkiksi tasa-arvoisen avioliittolain vastustus ja puolustusvoimien pönkittäminen).

Miten vasemmisto on sitten vastannut populismin uhkaan? Vastaus on ollut mantra: ”Työ, työ, työ”. Mikään työn ylistämisen muoto ei jää käyttämättä. Urpilainen esimerkiksi on pitänyt työtä itseisarvona. Ikään kuin työ itsessään olisi tärkeää – ei sen päämäärä tai siitä saatu palkka. Hokema ei ole missään määrin riittävä vastaus populisteille. Se oma työpaikka on nimittäin ihan yhtä vaa’ankielellä, vaikka Urpilainen arvostaisi sitä monta kertaa joka hetki.

Olisi aika luoda arvomuutosta, jossa työ ei olisikaan itseisarvo ja ihmisillä oli täysin työstä riippumaton arvo.  Demarien kaltaisen uskottavan tahon pitäisi puhua siitä, että ihmiset ovat juuri täsmälleen yhtä arvokkaita – oli heillä duuni tehtaalla tai ei. Olisi aika sanoa, että todellakin työntekijät ansaitsisivat parempaa kuin saamme, mutta meillä työntekijöillä – nykyisillä tai entisillä – on kunniamme, arvomme ja olemme 100 % tarpeellisia kaikki ihan riippumatta siitä, satummeko saamaan liian pienestä työpaikkapinosta yhden paikan omittua itsellemme vai emme.

Demarit eivät tähän tule kuitenkaan pystymään, sillä työelämän muutoksen myöntäminen voisi karkottaa osan äänestäjistä ja erityisesti se voisi karkottaa ihmiset, jotka ovat päässeet työelämän ”maaliin” eli eläkkeelle. Eläkkeellä on täysin perusteltu syy olla ylpeitä omasta työurastaan ja joskus hieman irronnut kosketus niihin paineisiin, missä nykytyöntekijät painivat. Työn korostaminen on samalla eläkeläisten työuran kehumista. Siitä luopuminen on siis vaikeaa.

Entä sitten Vihreät? Vihreille on ollut helpompi puhua työelämän muutoksesta, koska puolueemme ei ole niin syntynyt työelämän muodostamien arvojen ympärille. Työ ja ympäristö linkittyvät, mutta myös talouselämän haittapuolet ovat meille selvät. Tästä huolimatta emme aina onnistu osallistumaan keskusteluun, koska usein me näytämme ja tunnumme ulkopuolisilta. Meistä tulee työntekijöiden mielissä uhkaavan muutoksen symboli ja syy. Aikaansaatu mielikuva on tietenkin muiden puolueiden etu, joten sitä yleensä pönkitetään vähän joka puolelta. Katsokaa vaikka keskustelua rikkidirektiivistä, jossa pieni pääasiassa muiden puolueiden ajama tarpeellinen ympäristösäännös muuttui jokseenkin täysin Satu Hassin ansioksi ja syyksi Suomen viennin takkuiluun.

Vähän samaa voi myös sanoa muutaman vuoden takaisesta prekarisaatiokeskustelusta. Siinä ulkopuolisuus tosin syntyi keskustelijoiden nuoresta iästä ja työväen enemmistölle jäi lähinnä mielikuva sukupolvesta, joka ei tahdo tehdä töitä tai oikeastaan mitään muutakaan. Mielikuva ei ollut oikea, mutta se oli helppo lyödä ja sitä oli helppo pönkittää. Samanlainen nuorten laiskuuteen keskittyvä puhetapa näkyy jatkuvasti vielä nykyäänkin ja se on jälleen yksi tapa vahvistaa käsitystä siitä, että uhka työelämälle on helposti torjuttava – lähinnä jonkinlaisena nuorison kurinpalautuksena. Tähän ovat muuten lähteneet mukaan myös demarit, joten siitä ei ole tullut erityisesti perussuomalaista valttikorttia.

Perussuomalaisten kannatuksen vähentäminen ei ole minulle tärkeä päämäärä. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että heistä tulee pitkäaikainen ilmiö, koska muutos demareissa tuntuu hyvin, hyvin epätodennäköiseltä. Vaatii meiltä muilta taas aika suurta tsemppaamista, että voimme poistaa ulkopuolisuuden imagon itsestämme.

Tärkeintä olisi kuitenkin tehdä työstä järkevästi arvostettu asia. Jos työntekijällä on turvallinen olo ja työ ei tuntuisi ainoalta elämän sisällöltä, olisi meillä paljon enemmän liikkumavaraa myös hyväksyä työelämän muutokset ja jopa reagoida niihin.

Kuvalähde: ”A Workman’s death” by Aaron Escobar, CC BY 2.0

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Teknologinen murros ja politiikka

Ville-Veikko Mastomäki ja Jaakko Stenhäll julkaisivat torstaina mielenkiintoisen pikkupamfletin Teknologinen murros ja politiikka. Pamfletti on erittäin hyvä luettava ja stimuloi mukavasti omaa ajattelua robotiikasta ja sen tietämillä olevista aihepiireistä.

Teknologian kehityksen kiihtyessä robotit ja muu teknologia tulevat syrjäyttämään ihmisiä entistä suuremmasta määrästä töistä. Toisin kuin aiemmin historiassa, nyt haasteeksi muodostuu se, että työvoimalla ei riitä paikkaa, mihin karata, kun muutkin rutiininomaisemmat työt tulevat automatisoitua samanaikaisesti. Kirjoittajat esittävät tämän jälkeen erilaisia keinoja sopeutua muutokseen.

Kirjan ehkä parasta antia on hevosanalogia: käykö ihmisille samoin uuden teknologian kanssa kuin hevosille? Hevosethan olivat erittäin tärkeä ihmisten apu suuren osan kirjoitettua historiaa. Sitten tulivat polttomoottorit ja siihen loppuivat hevosten työt. Sittemmin hevosille on löydetty enää töitä, joissa ei niinkään arvosteta hevosten tekemää työtä ja hevosten määrä onkin romahtanut. Nykyään hevoset ovat vain ihmisten huvitus, joissa tärkeää on vain se, että hevoset käyttäytyvät kuin hevoset. Analogia on hyvä pyöriteltävä. Allan Seuri näyttää olevan samaa mieltä kanssani.

Olen ehkä kirjoittajien kanssa kuitenkin eri mieltä siitä, minkälaista teknologian kehitykseen liittyvä muutos on. Uskon siihen, että muutos on enemmän hallittavissa kuin kirjoittajat ajattelevat. Kirjoittajat pyrkivät kumoamaan vetoamisen historiaan sillä, että ”nowhere to run” on ennen kokematon faktana – en ole täysin vakuuttunut argumentista. Työpaikkoja syntyy, työpaikkoja kuolee. Kirjoittajat argumentoivat, että syntyminen hidastuu ja kuolemat lisääntyvät ja muutos kiihtynee.

Minusta on olemassa sellainenkin vaihtoehto, että eksponentiaalinen teknologian kehitys ei johda eksponentiaalisesti muuttuvaan työelämään. Tietotekniikka näyttää kiistämättä kehittyvän Mooren lain mukaan eli transistorien määrä näyttää kaksinkertaistuvan kerran kahdessa vuodessa ja esimerkiksi laskentateho näyttää nousevan suurin piirtein samassa vauhdissa. Minusta on kuitenkin merkkejä siitä, että ihmisyhteisöt eivät kykene ottamaan teknologian kehityksestä niin paljoa irti. Jos laskentateho nousee kaksinkertaiseksi, ei se tarkoita yrityksen toimivan juuri sen nopeammin useimmissa tapauksissa. Varmaankin uusi rauta avaa uusia mahdollisuuksia ohjelmistoille, mutta niiden käyttöönotossa on aina sellaista ihmisiin ja sopimuksiin liittyvää hitautta, jotka antavat ihmisille hiukan lisää aikaa sopeutua. Matematisoidaanpa väite: teknologian jotkut osat kehittyvät eksponentiaalisesti ja tehoista saadaan irti hyötyä vain logaritmisesti. Lopullinen muutos voi olla siis lineaaristakin.

Luotan itse aika paljon näihin hitauksiin. On kuitenkin ihan totta, etteivät ne välttämättä pelasta meitä hetkellisiltä suurilta muutoksilta. Voi olla, että joskus saadaan suuria teknologisia loikkia aikaan joillakin sektoreilla. Vaikkapa pankkivirkailijoiden kilpailu nettipankkeja vastaan on aika ilmeinen esimerkki siitä, miten nopeasti muutos voi sattua joihinkin aloihin.

Kirja esittää aika monissa vaiheissa esimerkkinä robotiikan hurjasta kehityksestä kuuluisan itseohjaavan Google-auton, joten käytänpä minäkin sitä esimerkkinä selittääkseni, mitä tarkoitan. Googlen auto on tietenkin hurja teknologinen saavutus. Toisaalta maanpinnalle palauttava fakta on, että Google-autoa ei myydä kuluttajille, Google-auto ei todennäköisesti pärjäisi vielä Suomen lumen kanssa ja Google-autoa ei nykyään käytä vielä kuin joku muutama testaaja. Ajatellaanpa klassista Rogersin innovaatioiden leviämisen mallia:

Diffusion_of_ideas.svg

Google-auto –innovaation levinneisyys olisi Suomessa jossain vähän vasemmalla puolella innovators –ryhmää.

Todennäköisesti autoissa automatiikan määrä lisääntyy – vakionopeudensäätimistä on päästy jo nyt parkkeeraamisen hoitaviin tekoälyihin. Aikanaan auto alkaa ajaa itsensä melkein kaikkialle ja lopulta kaikkialle. Jossakin vaiheessa on mahdollista, että törmätään laillisiin esteisiin – ne saattavat antaa vähän lisäaikaa autoilulla elantonsa tienaaville. Niistäkin ongelmista (toivottavasti) päästään yli kuitenkin nopeasti. Autoiluun liittyy kuitenkin muitakin tehtäviä kuin pelkkä auton ohjailu. Rekkakuski hoitaa kuormansa kanssa säätämistä tullimiesten kanssa. On tietenkin selvä, että asian voi automatisoida, mutta siinä kestää aina joku tovi. Jonkin aikaa rekkamiehille löytyy siis töitä vaikeimpien tehtävien hoitamisessa. Taksikuskeilla riittää varmaan vielä pidempi aika puuhaa matkustajien auttamisessa.

Kaiken lisäksi eivät ne robotit tule olemaan ilmaisia. Esimerkiksi Googlen ottanee tuotekehittelyyn käytetyt rahat ja päälle voitot robottiautoja haluavilta kuluttajilta ja yrityksiltä. Näin taloudellinen paine automaatioon siirtymiseen ei välttämättä ole niin tajuttoman suuri ainakaan heti.

Robottiautot eivät siis korvaa heti kaikkia työpaikkoja, vaan monenlaisten yritysten, yhteisöjen ja ihmisten on sopeuduttava robotteihin. Eksponentiaalinen kehitys vaatisi eksponentiaalista sopeutumista – sitä tuskin on kuitenkaan tarjolla. Emme herää huomenna ja tajua, että Google-auto on kaikkialla. Kyllä siinä oma aikansa menee ja se antaa aikaa sopeutumiselle.

Uskonko, että ihmiset tuhlaavat aikaansa ajamiseen loputtomiin tulevaisuudessa? En todellakaan. Mutta uskon, että sopeutumiseen saattaa olla inhimillisesti kestävämpi määrä aikaa kuin kirjoittajat pelkäävät.

Kirjassa esitetyt keinot sopeutumiseen ovat kuitenkin hyviä – oli kehitys miten nopeaa tahansa ja toivon, että niihin tartutaan. Kirjan yksi mainioista ajatuksista ovat progressiiviset kulutusverot, jotka hyödyntävät aika ovelaa ajatusta siitä, että verottaja tietää kohtuullisen hyvin ihmisten tulot ja jos vielä saamme selvitettyä säästöt, voimme aika hyvin sanoa, mitä ihminen on kuluttanut ja verottaa sen mukaisesti. Säästöjen kertomiseen taas syntyy kansalaisille korkea insentiivi ja asiaa on helpohko valvoa.

Itselleni syntyy muutama kysymys: Mitä tapahtuisi, kun ottaa lainaa eli tekee negatiivisia säästöjä? Koska säästäminen on pääasiassa rikkaiden yksinoikeus ja säästämällä voisi tasata verotuksen suurempia huippuja, pitäisi kulutusverotuksen olla suhteellisen vahvasti progressiivista, jotta edes nykyinen progression taso säilyisi. Mitenkähän se myytäisi ihmisille? Ajatus kulutusveroista on tietenkin keskeneräinen, mutta toivoisin jonkun asiaa vielä enemmän ymmärtävän tarttuvan siihen. Tässä voi olla jotain hyvinkin suurta!

Teknologinen murros ja politiikka on siis todella hyvä ilmainen minipamfletti, joka todellakin kannattaa lukea. Erityisesti tykkään muodosta: kokonainen kirja menee herkästi parin ajatuksen venytykseksi. Lyhyempi muoto välittää ajatukset kirkkaana ja antaa paksua opasta paremmin lukijalle mahdollisuuden omaan pohdiskeluun.

Kuvalähde: La Machine #8 by Guwashi999, CC BY 2.0

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail