Miksi populistipuolueet nousevat Euroopassa kuin homeitiöt suomalaisissa kouluissa? Vastaus on itse asiassa perin yksinkertainen: ihmisiä pelottaa maailman muutos ja ei suinkaan syyttä. Käytännössä muutos kiteytyy työelämän muutokseen eli siihen, onko töitä vai eikö ole ja minkälaisia työt ovat. Muutosta ajavat voimat ovat nyt nousevassa järjestyksessä: automaatio, halpamaihin ulkoistaminen ja Eurokriisi.
Vasemmistolla on ollut pitkään melkein monopoli työntekijöiden sydämiin. Demarien lupaus on ollut selvä: Sinä teet työtä, joten sinä saat palkkaa ja me hoidamme hyvät palvelut. Nyt tuo lupaus ei tunnu enää pelaavan. Työtä kyllä tehtäisi, mutta työtä ei ole. Usein työpaikka ehkä vielä on, mutta sen pysyvyys ei ole mitenkään taattu kellekään. Kalvava epävarmuus ei kuulunut sopimukseen. Sopimusrikon jälkeen on aika etsiä uutta sopimuskumppania.
Ilman puoluetta pettyneen ja pelkäävän väen ei kuitenkaan tarvitse jäädä. Perussuomalaisten käyttövoima eivät ole työpaikkansa menettäneet, vaan ne jotka pelkäävät oman työpaikkansa puolesta. Perussuomalaisten lupaus on aikalailla palata takaisin siihen aikaan, kun demarien sopimus vielä piti. Perussuomalaisten viesti potentiaalisille äänestäjille on houkutteleva: Ongelma ei ole mikään abstrakti asia kuten työn muutos vaan päättäjien surkeus ja ulkoiset helposti torjuttavat uhat (esimerkiksi maahanmuuttajat, vihreät) ja mahdollisesti eräät symbolisesti maailman muutosta symboloivat asiat (esimerkiksi tasa-arvoisen avioliittolain vastustus ja puolustusvoimien pönkittäminen).
Miten vasemmisto on sitten vastannut populismin uhkaan? Vastaus on ollut mantra: ”Työ, työ, työ”. Mikään työn ylistämisen muoto ei jää käyttämättä. Urpilainen esimerkiksi on pitänyt työtä itseisarvona. Ikään kuin työ itsessään olisi tärkeää – ei sen päämäärä tai siitä saatu palkka. Hokema ei ole missään määrin riittävä vastaus populisteille. Se oma työpaikka on nimittäin ihan yhtä vaa’ankielellä, vaikka Urpilainen arvostaisi sitä monta kertaa joka hetki.
Olisi aika luoda arvomuutosta, jossa työ ei olisikaan itseisarvo ja ihmisillä oli täysin työstä riippumaton arvo. Demarien kaltaisen uskottavan tahon pitäisi puhua siitä, että ihmiset ovat juuri täsmälleen yhtä arvokkaita – oli heillä duuni tehtaalla tai ei. Olisi aika sanoa, että todellakin työntekijät ansaitsisivat parempaa kuin saamme, mutta meillä työntekijöillä – nykyisillä tai entisillä – on kunniamme, arvomme ja olemme 100 % tarpeellisia kaikki ihan riippumatta siitä, satummeko saamaan liian pienestä työpaikkapinosta yhden paikan omittua itsellemme vai emme.
Demarit eivät tähän tule kuitenkaan pystymään, sillä työelämän muutoksen myöntäminen voisi karkottaa osan äänestäjistä ja erityisesti se voisi karkottaa ihmiset, jotka ovat päässeet työelämän ”maaliin” eli eläkkeelle. Eläkkeellä on täysin perusteltu syy olla ylpeitä omasta työurastaan ja joskus hieman irronnut kosketus niihin paineisiin, missä nykytyöntekijät painivat. Työn korostaminen on samalla eläkeläisten työuran kehumista. Siitä luopuminen on siis vaikeaa.
Entä sitten Vihreät? Vihreille on ollut helpompi puhua työelämän muutoksesta, koska puolueemme ei ole niin syntynyt työelämän muodostamien arvojen ympärille. Työ ja ympäristö linkittyvät, mutta myös talouselämän haittapuolet ovat meille selvät. Tästä huolimatta emme aina onnistu osallistumaan keskusteluun, koska usein me näytämme ja tunnumme ulkopuolisilta. Meistä tulee työntekijöiden mielissä uhkaavan muutoksen symboli ja syy. Aikaansaatu mielikuva on tietenkin muiden puolueiden etu, joten sitä yleensä pönkitetään vähän joka puolelta. Katsokaa vaikka keskustelua rikkidirektiivistä, jossa pieni pääasiassa muiden puolueiden ajama tarpeellinen ympäristösäännös muuttui jokseenkin täysin Satu Hassin ansioksi ja syyksi Suomen viennin takkuiluun.
Vähän samaa voi myös sanoa muutaman vuoden takaisesta prekarisaatiokeskustelusta. Siinä ulkopuolisuus tosin syntyi keskustelijoiden nuoresta iästä ja työväen enemmistölle jäi lähinnä mielikuva sukupolvesta, joka ei tahdo tehdä töitä tai oikeastaan mitään muutakaan. Mielikuva ei ollut oikea, mutta se oli helppo lyödä ja sitä oli helppo pönkittää. Samanlainen nuorten laiskuuteen keskittyvä puhetapa näkyy jatkuvasti vielä nykyäänkin ja se on jälleen yksi tapa vahvistaa käsitystä siitä, että uhka työelämälle on helposti torjuttava – lähinnä jonkinlaisena nuorison kurinpalautuksena. Tähän ovat muuten lähteneet mukaan myös demarit, joten siitä ei ole tullut erityisesti perussuomalaista valttikorttia.
Perussuomalaisten kannatuksen vähentäminen ei ole minulle tärkeä päämäärä. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että heistä tulee pitkäaikainen ilmiö, koska muutos demareissa tuntuu hyvin, hyvin epätodennäköiseltä. Vaatii meiltä muilta taas aika suurta tsemppaamista, että voimme poistaa ulkopuolisuuden imagon itsestämme.
Tärkeintä olisi kuitenkin tehdä työstä järkevästi arvostettu asia. Jos työntekijällä on turvallinen olo ja työ ei tuntuisi ainoalta elämän sisällöltä, olisi meillä paljon enemmän liikkumavaraa myös hyväksyä työelämän muutokset ja jopa reagoida niihin.
Kuvalähde: ”A Workman’s death” by Aaron Escobar, CC BY 2.0
