Avainsana-arkisto: Jyrki Katainen

Strateginen hallitusohjelma – väärä lääke todelliseen sairauteen

Suuret poliitikot ovat nähtävästi päättäneet ottaa käyttöön strategiset hallitusohjelmat. Projektista voi muodostua todella tuhoisa kansanvallalle, avoimuudelle tai hallitusten pysyvyydelle.

Viime hallituksia on johdetut kirjoittamalla eduskuntavaalien jälkeen pitkähkö teksti hallituksen tavoitteista, keinoista ja jossain määrin toimintatavoista. Hallitusohjelma on dokumentti, joka useimmissa puolueissa tarkistetaan puolue-elimissä ja näin sitoutetaan puolueet mukaan toimintaan. Hallitusohjelma toimii nykyisellään paikkana, missä hallituspuolueet formaalisti jakavat voitot ja tappiot eri puolueille.

Jotenkin näiden sanojen kirjoittaminen peräkanaa aiheuttaa minussakin liatun reaktion. Että tulipa pöyhittyä paskakasaa paljain käsin. Näinhän se on. Vallan jakaminen on aina vähän rumaa ja olisi mukavampi ajatella yhteisiä päämääriä. Tekemisen tavalla on kuitenkin merkitystä. Huonosti jaettu valta voi nimittäin aiheuttaa suuria ongelmia niiden kauniiden yhteisten päämäärien saavuttamisessa.

On varsin luonnollista, että nykyisen hallituksen surkeuteen on haluttu vastata muutoksilla. Pääasiallinen ajatus strategisessa hallitusohjelmassa on, että pitkän hallitusohjelman sijaan kirjoitettaisi asiakirja, johon ilmeisesti vain kirjattaisiin tärkeät ja isot jutut ja niiden indikaattorit. Ja sitten myöhemmin tehtäisi jonkinlainen toteutussuunnitelma utuisille tavoitteille kaikelle. Tämä kaikki kuulostaa ihan järkevältä.

Mutta ei ole.

Moni tuntuu kuvittelevan, että strateginen päätöksenteko poistaisi politiikan tästä maasta ja sen avulla vapautettaisi asiantuntijat tekemään työtä. Takaan, että näin asia ei tule toimimaan. Päätöksenteon maailma on pohjimmiltaan täynnä konflikteja, jotka pitää vain jotenkin sovitella. Toinen uskoo verohelpotusten tehoon, toinen elvytyksen ja toinen vaatii leikkauksia ja jokainen kuvittelee parantavansa talouskasvua, työllisyyttä ja vähentävänsä köyhyyttä. On tärkeä poliittinen päätös valita ketä uskotaan ja mitä tehdään ja miten.

Edustuksellisessa demokratiassa poliittiset konfliktit pitää jotenkin ratkoa ja jos siitä demokratia-osuudesta pidetään kiinni, pitää ratkojien olla kansan mandaatilla toimivia poliitikkoja. Muuten käy äänestäminenkin vähän turhaksi.

Näen suurin piirtein kolme mahdollista tapahtumien kulkua, joissa kaikissa on suuria ongelmia:

  1. Hallitus tekee strategisen hallitusohjelman ja päätöksenteko todella siirtyy poliitikoilta virkamiehille, jotka tekevät vaikeat ratkaisut.
  2. Hallitus tekee strategisen hallitusohjelman, mutta käytännössä todelliset vaikeat ja isot poliittiset päätökset tehdään jonkinlaisen vähemmän julkisen lisäpöytäkirjan muodossa.
  3. Hallitus tekee strategisen epäselvän hallitusohjelman ja jokainen poliittinen valintatilanne kohdatessaan, hallitus käy suuren sisäisen taistelun ja todennäköisesti hajoaa ennen kautensa loppua.

Mikään vaihtoehdoista ei tunnu erityisen hyvältä hallituspuolueille, mutta erityisesti ne eivät tunnu hyvältä maan johtamiselle.

Nykyinen hallitus on ollut niin huono, että on luonnollista ajatella, että kaikki seuraavassa hallituksessa on syytä tehdä toisin. En ole kuitenkaan vakuuttunut, että hallitusohjelma itsessään olisi ollut tämän hallituksen ongelma. Hallitusohjelmassa nähdään tyypillisesti ongelmallisena se, että se ei elä tosiasioiden muuttuessa. Huoli olisi erittäin tarpeellinen, jos tuo olisi totta. Nykyisestä ohjelmasta kuitenkin käytännössä poikettiin kehyspäätöksissä ja esimerkiksi selvä hallitusneuvotteluissa väännetty ydinvoimakirjaus ohitettiin melko kevyesti, kun Rosatomin vetovoima kävi joillekin liian suureksi.

Miksi nykyinen hallitus oli niin tolkuttoman huono? Todennäköisesti syvällisin ongelma oli, että puolueilla ei ollut oikein yhteisiä poliittisia tavoitteita. Linjat olivat melko erilaiset, mutta muutakaan vaihtoehtoa kuin tuskallinen yhteiselo ei oikein ollut.

Toinen ongelma oli, että kompromissit olivat niin huonosti sulateltuja, ettei niistä ponnistamallakaan saatu aikaan lopullista tuotetta. Yhdessä voidaan kyllä sopia, että uudistetaan kaikenlaista, mutta ei se sopiminen juuri auta, jos ei täsmälleen tiedetä, mitä se uudistaminen yksityiskohtaisesti on.

Kolmas ongelma oli henkilöihin menevämpi. Hallituksen työskentelyä varjosti se, että hallituksen jäsenet olivat niin huonosti tehtäviinsä sitoutuneita. Katainen lähti maailmalle töiden perässä. Urpilainen olisi sentään halunnut itse viedä homman loppuun, mutta joutui puolueen sisäisen vallankumouksen uhriksi (1). Johtajuutta tavataan keskustelussa ehkä painottaa liikaa, mutta sen puute on todellinen ongelma silti. Muihin töihin pakeneva johtaja kertonee ainakin johtajuuden puutteesta.

Neljäs ongelma liittyi nykyisen hallitusohjelman syntyyn tiiviimmin, Se voi olla myös syy siihen, miksi hallitusohjelmilla on niin huono maine nykyään. Hallitusneuvotteluissa tehtiin viimeksi työtä kahdella rintamalla: osa porukasta riiteli raha-asioita ja osa porukasta kirjoitti sisältöjä. Tässä kävi niin, että kirjoittajat kirjoittivat kauniita, halpoja sanoja ja raha-ihmiset joutuivat rumasti punnitsemaan asioita vastakkain. Esimerkiksi koulutuspolitiikkaa koskeva kappale hallitusohjelmassa oli kaunis, mutta rahat siltä vietiin jo hallitusohjelmassa.

Itse toivoisin, että hallitusohjelmassa tehtäisi suoraan ne vaikeat päätökset, mitä hallitus aikoo tehdä. Ei sitä tekstimassaa tarvitsisi olla yhtään enempää kuin on pakko ja olisi varmasti syytä päättää hallituksen taloudellinen linja ennen sisältöjä melko pitkälle. On mielenkiintoista nähdä, kuinka tässä käy.

 

(1) Viime päivinä on tullut selväksi, että vallankumous ei oikeastaan ollut niin sisällöllinen kuin esimerkiksi minä kuvittelin aikanaan, vaan puhtaan valtapoliittinen. Rinne juoksee enemmän AY-liikkeen perässä, mutta Rinteen puheet muutoksista euro-politiikkaan ovat osoittautuneet vain fiksumpien kannattajien huijaukseksi.

Kuvalähde: That’s a big book by Curtis McHaleCC BY-SA 2.0

CC BY-SA 2.0

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Leikkausinto – itsetuhoa vai vaihtoehdottomuutta?

Leikkauskeskustelun pani liikkeelle jokin aika sitten Jyrki Katainen avatessaan pelin 3 miljardin leikkauksista. Tämä ankkuroi keskustelun leikkaamisesta aika korkealle. Kataisen ulostuloon verrattuna esimerkiksi talousasiantuntijoiden kolmen miljardia jaksotettuna kolmelle vuodelle eli miljardin vuosisopeutukset tuntuivat pieniltä ja nyt tuntuu, että maasta ei oikein löydy muille kannoille tukijoita.

On varsin ymmärrettävää, että vastuulliset ihmiset haluavat tarttua kestävyysvajeeseen, mutta itselleni on jäänyt mysteeriksi, miksi puuttuminen pitää aloittaa jo ensi vuonna.

Olen kuullut julkisuudessa käytettävän kahta kömpelöä syytä:

    1. Moralistinen eli on vain väärin jättää velkasuhdetta kääntämättä.
    2. Signalointi eli yritetään välittää markkinoille suomalaisten kykyä leikata.

Ensimmäinen näistä on tietenkin vaikea kumota, mutta toisaalta siinä ei ole oikein perustelua mukana. Valtiot ovat jokseenkin aina velkaisia ja liian nopeat leikkaukset voivat vaikeuttaa velan takaisinmaksua. Jopa velanvähennystavoite voi toteutua huonommin, jos itse leikkauksista tehdään ensisijainen tavoite.

Toinen syy on hiukan parempi, mutta samalla kummallinen. Suomen luottoluokitus on hyvä. Valtion velan korko on matala. Markkinoiden hermostumisesta ei ole merkkejä. Valtio on jo kyennyt leikkauksiin. Toisaalta ilman talouskasvua ei velkaa aidosti makseta pois. Näidenkin leikkausten kohdalla voidaan hyvin esittää arvailuja siitä, että nyt leikataan, koska edelliset leikkaukset aiheuttivat taloudellisen alamäen. Leikkausten aiheuttaessa lisäleikkauksia alkaa syöksykierteen mahdollisuus hirvittää. Signalointi voi olla myös varsin vaikeaa seuraavan hallituksen puolesta.

Jos saisin yhden viestin nyt kuuluviin tästä keskustelusta, se olisi muistutus siitä, että kuntiin ohjatut säästöt eli valtionosuuksien laskut ja talouslama oikeastaan vasta alkavat näkyä leikkauksina tänä vuonna.  Alkuun iskuja otettiin kunnissa vastaan verokorotuksin ja lainalla, mutta nyt tilanteen pitkittyminen alkaa näkyä vääjäämättöminä menoleikkauksina. Ilmeisesti jo pari isompaa kuntaa on ilmoittanut YT-neuvotteluista, mikä vähän tukisi tätä ajatusta.

Mitkään toteumaa mittaavat talouden indikaattorit eivät näytä, että Suomen talous olisi lähtenyt nousuun. Olemme suhdannekuopassa aika tukevasti ainakin vielä. Suhdannekuopassa leikkaukset sattuvat selvästi enemmän. Väite on suurin piirtein keynesiläisyyden ydin ja aikalailla tunnustettua taloustieteen mainstreamiä. En oikein usko, että tästä vielä vuodessa noustaan tai on ainakin olemassa kohtuullinen riski siitä, että nyt laitetaan menohanat kiinni kauan ennen kuin taloudellinen toiminta on lähelläkään hyvällä tasolla.

Suhdannekuoppa tarkoittaa myös muuta. Vaikka uskoisimme erittäin vahvasti siihen, että on jokin tietty bkt:n ja velan suhde, jossa korot hyppäävät varoittamatta taivaisiin, eivät miljardin leikkaaminen tai veronkorotukset siirrä juurikaan sitä päivää etenpäin, milloin riskiraja ylittyy. Kyse on vain hienosäädöstä.

Mistä siis leikkausinto kumpuaa?  Sen kun tietäisi.

Kuvalähde: Cut my breath by Josep Ma. RosellCC BY 2.0

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail