Avainsana-arkisto: hallitus

Tuoko sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus lisää maksuja ja rajatumpia palveluita?

Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksella on ihan jumalattoman suuri merkitys aikalailla jokaisen suomalaisen elämään. Ongelmana on vaan se, että lopulta kyseessä on hallinnonuudistus ja hallinnonuudistukset ovat useiden mielestä jumalattoman tylsiä asioita. Suurin paha tehdään kuitenkin siellä, missä asiat ovat tylsiä. Niin nytkin.

Mistä tulivat maakunnat ja valinnanvapaus?

Sotessa hallitus törmäsi ensinnäkin valtaisaan sisäiseen konfliktiin. Konfliktissa pääosapuolet olivat keskusta ja kokoomus. Keskusta uskoo ideologisesti hajauttamiseen ja vallan painamiseen alemmalle tasolle. Kokoomus uskoo suuruden ekonomiaan. Kokoomus olisi halunnut jakaa maan pieneen määrään alueita ja hoitaa sosiaali- ja terveyspalvelut siellä suuruuden ekonomialla. Keskusta halusi jakaa maan hirveään määrän alueita ja kutsua alueita ”maakunniksi”, joista oli mallina tullut hieman sisällötön slogan keskustan kentälle.

Taistelu käytiin lokaalli – globaali -akselilla ja keskusta voitti sen. Näin kokoomukselle piti saada jotain ja se jokin löytyi perinteisemmältä vasemmisto – oikeisto -akselilta. Palveluiden järjestäminen on kokoomukselle ollut ideologinen kysymys. Kokoomus uskoo, että palvelut ovat parempia, kun niitä järjestävät yritykset. Keskustalle tämä ei ole niin iso kysymys, joten keskustan oli helppo joustaa kokoomuksen suuntaan. Kokoomuksen hieman sisällötön slogan oli “valinnanvapaus”.

Perussuomalaisilla ei näytä ulospäin olevan mitään mallia sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämiseen. Kun puolueen kannatus on vielä heikoissa lukemissa, on aika mahdoton nähdä, että sillä myöskään olisi painoarvoa asettua keskustan ja kokoomuksen suunnitelmien tielle.

Erittäin kovan ja hallitusta repineen väännön jälkeen suomalaiset saavat nauttia sisällöttömien sloganien muuntumisesta todellisuudeksi. Saamme tietyn määrän maakuntia ja valinnanvapauden. Kummankin termin sisältö vaatii vielä hieman jatkotyöstöä hallitukseltakin.

Mistä tulevat säästöt?

Kompromissi on siis kuitenkin pääpiirteissään, että tulee maakunnat ja valinnanvapaus. Ongelma on nyt vain siinä, että kumpikaan näistä ei suoraan säästä rahaa oikein kunnolla. Maakuntia tuli alunperin hallituksen sopimuksessa lähes kaikkien asiantuntijoiden arvion mukaan liikaa ja nyt näyttää muodostuvan malli, jossa on viiden yliopistollisen sairaalan ympärille rakennettu jotain tasoa, joka kuulostaa periaatteessa hyvältä vaikkakin hieman monimutkaiselta ja tämän alla sitten maakuntien taso. Valinnanvapaus on vielä hieman suunnittelupöydällä, mutta on vaikea nähdä kovin suuria säästöjä tulevan.

Valinnanvapaus on nimittäin aika hassu juttu. Sitä eniten puolustavat puhuvat siitä, kuinka paljon palvelut paranevat ja kuinka kukaan ei joudu jonottamaan jatkossa. Tässä on nyt vaan se ongelma, että jonot ovat yksi tapa hillitä kysyntää. Ja vaikka se on epäilemättä vähintään vähän ikävä tapa jonottajalle, on se kuitenkin aika halpa. Jos lääkäriin pääsee helpommin, tarkoittaa se helposti isompaa määrää lääkärikäyntejä ja lääkärikäynnit maksavat. Joko valinnanvapaus vaikuttaa vähän tai valinnanvapaus maksaa.

Kokoomuslaisten on toki ollut helppo ideologisesti ajatella, että julkiset palvelut ovat aina tehottomampia kuin yksityiset, joten jostain hallinnosta on vaan pakko löytyä paljon säästettävää. Olen vähän skeptinen tästä. Suomen terveydenhuolto on kuitenkin varsin halpa moniin samankaltaisiin maihin verrattuna. Saatavissa olevat säästöt tuntuisivat varsin rajallisilta.

Mitä sitten kun säästöjä ei tule?

Nykyistä hallitusta voi syyttää monenlaisten lupausten pettämisestä, mutta leikkauslinja on hallituksella pitänyt aika vahvasti kaikesta huolimatta. Olen siis valmis uskomaan hallituksen lupaukseen siitä, että hallitus aikoo säästää sosiaali- ja terveyspalveluista.

Kuvitellaan tilanne, jossa valinnanvapaus on saatettu toteen. Kuka tahansa maakunnissa asuva saa valita useista terveyspalveluiden (1) tarjoajista. Kun kansalaiselle tulee flunssa, hän voi valita useamman firman palveluista ja mahdollisesti myös niiden kanssa kilpailevan julkisomisteisen yhtiön palvelusta. Palvelua ei varmaan saa valita kovin usein, vaan vaihtamista on rajoitettu eri tavoin. Palveluiden hinnassa lienee myös maakunnan tai muun julkisen instanssin asettama katto. Hintakilpailun sijaan tarjoajat kilpailevat palvelun koetulla laadulla eli esimerkiksi sillä, että lääkäriin pääsee jonottamatta ja ripeästi. Kun palveluiden koettu laatu paranee, niitä käytetään vähän pienempiin vaivoihin ja enemmän.

Tai käytettäisiin, mutta sitten tulevat hallituksen viimeiset käyttöä rajoittavat ruuvit:

  1. Asiakasmaksut
  2. Tarjottavien palveluiden rajoittaminen

Tähän mennessä hallitus on käsittääkseni päättänyt, että maakunnille ei tule verotusoikeutta. On tavallaan ymmärrettävää, että aivan käsittämättömän isoa uudistusta tehdessä on haluttu vähän rajata savotan kokoa ja siirtää verokeskustelu myöhemmälle tai unohtaa koko juttu. Samalla – ja todennäköisesti ihan yhtä tärkeänä asiana hallituksen ideologeille – on onnistuttu estämään julkisen sektorin kasvaminen valinnanvapauden myötä. Ainakin aluksi maakunnat joutuvat pärjäämään suurinpiirtein nykyisen kokoisilla rahoilla tai jopa pienemmillä. Veroilla ei rahoitusta voi parantaa. Verotusruuvia ei voi kiristää.

Olen muutaman kerran kuullut eräiden julkisten palveluiden – erityisesti terveydenhuollon – laadusta huolestuneiden argumentoivan, että itseasiassa valinnanvapaus olisi tehokas tapa ajaa vasemmistolaista ideologiaa eteenpäin. Valinnanvapaus tarkoittaisi isompaa julkista sektoria ja suurempia veroja, joiden vastineeksi saadaan laadukkaampia palveluita. Ongelma on – ehkä tietyn älyllisen epärehellisyyden lisäksi – siinä, että hallitus on tämän reitin äkännyt ja tukkinut.

Hallitus ei ole kuitenkaan estänyt itseään säätämästä kahta muuta ruuvia. Hallitus voi ensinnäkin kohottaa sosiaali- ja terveyspalveluiden käyttäjien asiakasmaksuja. Jos palvelut maksavat reilusti enemmän, jokunen ihminen jättää käyttämättä niitä. Hintamekanismi on helppo tapa pitää ihmiset pois, mutta jonoihin nähden siinä on ainakin se ongelma, että se on tulonjaollisesti hankalampi, sillä rikkaiden on helpompi maksaa kuin köyhän, mutta köyhän ja rikkaan on suurinpiirtein yhtä hankala jonottaa.

Tarkkaavainen kuulija on itseasiassa kuullut oikeistopoliitikkojen puhuvan siitä, että ihmisten pitää kantaa enemmän vastuuta omasta ja läheistensä terveydestä jatkossa. On helppo kuulla tämä vain sellaisena puheena siitä, että lihavien pitäisi liikkua ja lasten pitäisi käydä katsomassa vanhempiaan, mutta itseasiassahan oikeistopoliitikot eivät ole tekemässä mitään, mikä helpottaisi tällaista toimintaa. Kysymys on nimenomaan siitä, että ihmisten pitää kantaa taloudellista vastuuta itsestään ja läheisistään.

Olen toki itse kovin skeptinen, etteikö ihminen jo nyt haluaisi vältellä lääkärillä käyntiä, jos sen voi tehdä terveenä pysymällä. Siitä huolimatta tiedän, että asiakasmaksut pitäisivät osan jengin pois terveydenhoidon piiristä. Säästöjä tästä tulee kummallakin tulkinnalla, mutta erityisesti omallani inhimillinen hinta voi olla kova.

Toinen mahdollisuus on rajata joitakin terveydenhuollon puolia kokonaan pois ja päättää, etteivät ne ole enää julkisesti tarjottavia. Aiemmin hammashoito oli yksityinen palvelu. Kauneusleikkaukseen ei pääse tänäänkään julkisella puolella. Hallitus voi löytää tästä ruuvin jota kiristää. Ehkä hallitus vain jättää jotain osia terveydestä kokonaan ihmisten omaksi huoleksi. Ongelma näissä on vain se, että terveys noin pääasiassa on varsin keskinäisriippuvaa. Jos suu on ihan kauheassa kunnossa, tahtoo se näkyä muussakin kropassa. Jos valtio kantaa vastuuta muusta kropasta, kannattaa niitä hampaitakin ehkä katsoa – ihan taloudellisista syistä.

Oma pelkoni on siis se, että terveydenhuoltojärjestelmämme on siirtymässä hyvin lähellä järjestelmää, johon pääsisi lakkauttamalla terveyskeskustasoisen sairaanhoidon julkiselta sektorilta kokonaan ja siirtämällä säästyneet rahat yksityisen terveydenhuollon Kela-korvauksiin. Näin ei päästäisi ihan samaan lopputulokseen kuin hallituksen reitillä, mutta ihan kauheasti ei siitä lopulta jäätäisi. Mielikuvana tämä on aika kova ja rankka, mutta sitä kohti tässä taidetaan olla menossa.

Lopuksi

Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksista tiedetään tosi vähän. Hallituksella on edessään vielä lukuisia päätöksiä, joiden sisällä käydään pieniä poliittisia taisteluita. Sote-uudistus on fraktaalinen poliittinen taistelu. Tiedättehän sellainen kuva, joka sisälle zoomaamalla löytyy yhä uusia ja uusia melkein samanlaisia kuvia. Sote-uudistuksen sisällä on valtaisa määrä pienempi tappeluita, joiden sisällä on toisia tappeluita. Ja uudistuksen huonous ja hyvyys todennäköisesti ratkaistaan siellä yksityiskohtien puolella.

Näin tuloksia odotellessa, on kuitenkin hyvä vähän miettiä, mihin suuntaan muovautuvaa järjestelmää kannattaisi tökkiä. Olen itse aika varma, että kannattaisi puhua lisää siitä, mitä palveluita me haluamme ja voiko asiakasmaksuja korottaa aiheuttamatta suurta kärsimystä ihmisille. Itse haluaisin, ettei palvelutasoa Suomen nykyisestä maltillisen hintaisesta laskettaisi ja pelkään pahoin, että asiakasmaksujen kiristiäminen voi aiheuttaa mittavaa vahinkoa yhteiskuntamme heikoimmille.

(1) Sosiaalipuolesta on tosi vaikea sanoa mitään ihan varmaa vielä. Voisin kuvitella, että palvelut rajautuvat aika pieneen joukkoon asioita. Terveyspuoli on helpompi käsitellä, joten pitäydyn siinä.

kuvalähde: User:BernardH, wikimedia.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Mitkä asiat yhdistävät ja erottavat hallituspuolueita?

Aiemmassa Poliittiset akselit -tekstissäni yritin muodostaa kuvan suomalaisista eduskuntapuolueista Helsingin Sanomien vaalikonekysymysten perusteella. Analyysin kautta päädyin siihen, että yksinkertainen tapa hahmottaa suomalaisia puolueita, on hahmottaa puolueiden paikka kolmella dimensiolla:

  • Vasemmisto – oikeisto
  • Ympäristömyönteiset vapaamieliset (1) – Ympäristövastaiset konservatiivit
  • Lokaali – globaali

Tarkastelen tässä tekstissä vain hallitus puolueita. Kun haluamme tarkastella hallituksen toimintaa, saamme aiemmasta analyysistä hyvät apuvälineet hallituksen ymmärtämiseen.

Hallituspuolueet voi kolmella akselilla määritellä jokseenkin seuraavasti:

 

  • Keskusta: Maltillisesti oikeistolainen, keskilinja ympäristövapaamielisyydessä, maltillisesti lokaali puolue
  • Perussuomalaiset: Keskustalainen, ympäristövastainen konservatiivinen, lokaali puolue
  • Kokoomus: Oikeistolainen, keskilinja ympäristövapaamielisyydessä, globaali puolue

Nopealla katseella on jo selvää, että hallitus on ideologisesti melko yhdenmukainen, kun sitä vertaa oikeastaan mihinkään muuhun mahdolliseen kombinaatioon. Siitä huolimatta hallituksella on myös kipupisteitä.

Mistä hallituksen kipupisteet löytyvät?

Perinteiset talouskysymykset

1

Vasemmisto-oikeisto -akselilla tarkoitan puolueiden suhdetta verotuksen määrän, julkisen sektorin kokoon ja esimerkiksi siihen, pitääkö palvelut tuottaa julkisesti vai yksityisesti. Oikeisto kannattaa matalaa verotusta, pientä julkista sektoria ja yksityistämistä ja vasemmisto ei.

Nyt muodostettu hallitus on helppo ymmärtää nimenomaan vasemmisto – oikeisto -akselin tarkastelun kautta. Kaikki hallituspuolueet ovat keskellä tai oikealla. Perussuomalaiset muodostavat keskustalaisimman voiman hallituksessa. Keskusta on nimestään huolimatta hiukan oikealle keskustasta ja hallituksen oikean siiven muodostaa kokoomus.

Perussuomalaiset eivät ole yhtenäinen joukko tällä akselilla. Puolueessa on selvästi keskustalaisia vasemmistolaisempia ehdokkaita ja toisaalta osa ehdokkaista sopisi kokoomuksen oikealle reunalle. Keskusta on vähän koherentimpi ja se sijaitsee perussuomalaisten ja kokoomuksen välissä melko selkeästi. Kokoomukselle tämä on selkeästi tärkein puoluetta määrittävä tekijä ja puolue on tiivisti aika selvästi oikeammalla kuin muut hallituspuolueet.

Aloittaen heikkojen kohtien etsintä ensin vasemmalta, hallitus näyttää olevan melko turvassa. Suurin ongelma vasemmalla on perussuomalaisissa. Puolueessa on merkittävä määrä ehdokkaita, joiden näkökulmasta hallitus voi tehdä liian oikeistolaista politiikkaa.

Oikealta tarkastellen hallituksen ongelmaksi voi muodostua se, että kokoomuksen joukot ovat selkäesti oikeammalla kuin suurin osa keskustalaisista ja perussuomalaisista. Kokoomuksen puheenjohtajataistelu on mahdollista hahmottaa siten, että kokoomuksen oikeistolaiset toimijat ryhmittyvät kovana oikeistolaisena tunnetun Elina Lepomäen ympärille, kun muut ovat hieman vailla sankariaan vielä.

Lähtökohtaisesti ajattelisi, että suurimmat väännöt tämän akselin kohdalla syntyisivät kysymyksissä verotuksesta ja valtion omistuksista. Toisaalta nyt viime aikoina myös taksien vapauttaminen on näyttänyt olevan yksi taistelu, jossa mukaillaan tätä akselia, vaikka sen voi ehkä mieltää myös muunlaisena taisteluna.

Ympäristö ja vapaamelisyys

2

Ympäristövapaamieliset – ympäristövastaiset konservatiivit akselilla tarkoitan ympäristöön liittyvien kysymysten yhdistymistä erilaisiin perinteiseen vapaamielisyyteen liittyviin kysymyksiin. Ympäristövapaamielinen ihminen haluaa torjua ilmastokriisiä ja laittaa ympäristön talouden edelle, mutta myös puolustaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia. Ydinvoiman vastustaminen on myös kiinnittynyt ympäristövapaamielisyyteen (2).

Ei ole ihan helppo asettaa sanojaan oikein muotoillessa hallituksen sisäistä asemointia ympäristövapaamielisyyden suhteen. Hallituksessa on akselin suhteen keskilinjaa kulkevia puolueita ja yksi selkeästi ympäristövastaisen konservativismin edustaja. Kokoomus on aavistuksen keskustaa ympäristövapaamielisempi, mutta molemmat ovat paljon ympäristövapaamielisempiä kuin perussuomalaiset.

On tavallaan totta, että jokaisessa hallituspuolueessa on suurta sisäistä hajaannusta tähän liittyvien kysymysten ympärillä. Erityisesti perussuomalaiset ovat puolue, joka on pitkälti ympäpristövastainen konservatiivipuolue. Siitä huolimatta puolueessa on edustettuna laaja spektri erilaisia asteita tästä. Kokoomuksesta ja keskustasta taas löytyy melko ympäristövapaamielisiäkin joukkoja. Silti molemmat puolueet joustavat myös aika pitkälle ympäristövastaiseen konservativismiä kohti.

Ympäristövapaamieliseltä kannalta tarkastellen hallitus tuskin kauheasti hievahtaa. Kokoomuksen ympäristövapaamielinen siipi on niin tottunut häviämään taistelunsa pienen koon vuoksi, ettei asia tuskin kauheasti hievahda siltä kannalta katsottuna.

Ympäristövastaisen konservativismin puolelta merkittävää poliittsta voimaa voi löytyä perussuomalaisista ja keskustan ympäristövihamielisistä ja konservatiivisistä siivistä. Hallituksen linja voinee kuitenkin olla tässä sen verran kaukana esimerkiksi oppositiosta, ettei tästä muodostu mitään suurta ongelmaa hallituksen yhtenäisyydelle.

On vaikea nähdä, missä asioissa tällä akselilla syntyisi merkittäviä konflikteja. Ympäristöpuolella hallitus tekee aika yhtenäisesti politiikkaa, joka on ainakin ympäristöjärjestöjen ja vihreiden mielestä todella huonoa, mutta konfliktit ovat vielä olleet suurelle yleisölle melko vaikeasti ymmärrettäviä kuten metsälain kohdalla. Vapaamielisyydessä suurin konflikti varmaan käytiin tasa-arvoisen avioliittolain viimeistelyn kohdalla. Se vietiin läpi hallituksen toimesta mahdollisimman pienieleisesti, mutta silti perussuomalaisten pieni osa tarttui senkin vastustukseen. Pitäisin todennäköisenä, että ympäristöasioissa hallitus löytää yhteiset melko ympäristövihamieliset sävelet ja muuten se tyytyy esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohdalla vain tekemättömyyteen, millä vältetään konfliktit.

Lokaalisti vai globaalisti?

3

Lokaali-globaali -akselilla tarkoitan puolueiden suhdetta siihen, mihin valtaa pitäisi siirtää. Lokaali pitäisi vallan omassa kunnassa ilman kuntaliitoksia eikä luota EU:n ja Naton kaltaisiin tahoihin. Globaali yhdistäisi kuntia ja rakentaisi tiiviimpää EU:ta. Kysymys on nähdäkseni erityisesti suunnan valinnasta. Mennäänkö kohti globaalia vai mennäänkö kohti lokaalia?

Hallitus on todella hajallaan näissä kysymyksissä. Perussuomalaiset on lokaalein eduskuntapuolue, keskusta toiseksi ja kokoomus on taas globaalein. Hallituskessa on puoluekentän ääripäät edustettuina tämän dimension analyysissä.

Perussuomalaisissa on – kuten monissa muissakin kysymyksissä – tässäkin melko paljon hajontaa. Osa perusuomalaisista kuuluisi globaalimpaan osaan keskustasta aivan mainiosti, vaikka enemmistö löytyykin lokaalimmalta paikalta kuin suurin osa keskustaa.

On todella selvää, että tämä akseli on perin ongelmallinen hallitukselle. Millään muulla akselilla hallituksen puolueet eivät erotu niin selkeästi toisistaan. Perussuomalaisten ja kokoomuksen linja on suorastaan päinvastainen. Koska hallituksen suurempi massa on kuitenkin perin lokaalin puolella, voisi päätellä, että erityisesti kokoomukselle tämä voi olla ongelma.

Hallitus on tavallaan joutunut etsimään kompromissia tämän akselin puitteissa jo nyt. Mielestäni tämä näkyy sote-uudistuksen yhteydessä syntyneestä maakuntamallista käydyssä taistelussa varsin hyvin. Molemmat puolet voivat nyt väittää voittaneensa, mutta synnytystuskia oli selvästi valtavasti. Rauha säilyy, koska nyt hallituksen osa voi ajatella vallan siirtyvän valtion tasolta maakunnille ja osa voi kuvitella vallan siirtyvän kunnilta maakunnille. Lienee kuitenkin selvä, että melko rauhallinen tarkastelu osoittaa uuden valtarakenteen vievän valtaa nimenomaan valtion tasolta maakunnille. Tämän vuoksi oli aika luonnollista, että kokoomus piti ostaa oikeisto-vasemmisto -akselin kautta mukaan tarjoamalla yksityisille yrityksille selvästi enemmän pelitilaa sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisessä.

On tavallaan mielenkiintoista, että hallituksen linjat esimerkiksi EU:n suhteen eivät ole menneet julkisesti kovinkaan ristiin. En pitäisi ollenkaan mahdottomana, että tällaisia railoja alkaisi erottua vielä.

Lopuksi

Nykyinen hallitus on ideologisesti varsin yhdenmukainen. Tällaista väitettä on toiseltu julkisuudessa varsin paljon. Se on minustakin varsin tosi väite, mutta suuri osa kommentoijista on analysoinut asiaa vain perinteisen vasemmisto-oikeisto -akselin kautta. Laajempi tarkastelu auttaa näkemään koko kuvan.

Hallituksen suurimmat erot tulevat esiin, kun tarkastellaan puolueiden suhdetta siihen, missä asiat pitäisi päättää. Siinä muhii minusta suurin mahdollisuus hallituksen sisäiseen konfliktiin.

(1) Rauli Mickelsson heitti tämän nimiehdotuksen Facebook-kommentissa. Aiemmin puhuin liberaaliudesta, mutta vapaamielisyys itseasiassa tavoittaa käsitteen mielestäni aika hyvin ja on vieläpä suomea. Vaihdan termin tähän kirjoitukseen.

(2) Ydinvoiman puolustamisen kytkeytyminen ympäristövastaiseen konservativismiin oli varmaan eniten ärsytystä aiheuttanut osa minun aiempaa analyysiäni. Sori nyt vaan, mutta näyttää olevan niin, että ympäristön tuhoamiseen veltto suhtautuminen näyttää kovasti korreloivan ydinvoiman kanssa, vaikka tiedän minäkin toki joukon ihmisiä, jotka ovat aika intohimoisesti ilmastokriisiä ratkaisemassa ydinvoiman avulla. Kaikki kunnia poikkeuksille.

Data ja tekijänoikeudet

Tämä analyysi on tehty Helsingin Sanomien eduskuntavaalien 2015 vaalikonedatan pohjalta.

Haettu 25.3.2016 osoitteesta:http://www.hs.fi/politiikka/a1305929269692

Alkuperäinen lisenssi: Creative Commons 4.0 Nimeä – Ei kaupallinen – Jaa samoin

Analyysin lisenssi: Creative Commons 4.0 Nimeä – Ei kaupallinen – Jaa samoin

Analyysin on tehnyt Heikki Sairanen.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Vuoteni 2015

Vuosi 2015 on ollut minulle muutoksen vuosi. Vuosi 2015 on ollut monella tapaa maailmalla synkkyyden vuosi. Vuosi 2015 on ollut Suomessa lisääntyneiden jännitteiden vuosi.

Tuntuu että Suomi on auto syöksymässä kohti pimeää järven jäätä. Vauhti on suuri. Edessä on pimeys. Pimeässä on ehkä jäätä. Jää ehkä kestää. Todennäköisesti ei. Auto paahtaa eteenpäin ja jotain pitäisi tehdä. Vuosi vaihtuu auton syöksyessä jäälle. Vuoden vaihto ei ehkä erityisesti tänä vuonna merkitse vanhan loppua ja uuden alkua. Kovin suuri osa asioista on niin kesken, että hetkenkin hengitystauko tuntuu liioitellulta. Eikä näin jännittyneessä ilmapiirissä tauon pitäminen ole oikein mahdollista.

Itselleni vuoteen sattui ainakin kaksi merkittävää käännettää. Ensinnäkin päätin pienen säädön kautta, että nyt olisi oikea jättää työt yliopistolla ja siirtyä politiikan ihmeelliseen maailmaan ihan virallisen työajan puitteissa ja päädyin mainion Ozan Yanarin eduskunta-avustajan hommiin. Tällaiselle uutisnarkkarille työ on palkitsevaa ja nyt saa keskittyä intohimooni kunnolla.

Samalla siirtymä ei ole jäänyt häiritsemään. Vaikka työ ja työkaverit olivat yliopistolla mahtavia, on nyt aika helppo katsoa suomalaista yliopistojärjestelmää ja miettiä, että eihän siellä hyvältä näytä. Kun yliopistoista leikataan, tuntuu se myös niissä, jotka eivät menetä työpaikkojaan. Tutkimusryhmien ilmapiiri on yksi niitä asioista, jolle on vaikea laittaa rahallista arvoa, mutta joilla voi olla silti paljon merkitystä vaikkapa koko kansantaloudelle ja yhteiskunnalle. Henkilökohtaisella tasolla päätökseni lähteä ei siis kaduta.

Toinen suuri käänne minulle sattui syksyn koittaessa, kun minulta löytyi leuasta kysta. Vaiva josta en ollut oikein kuullutkaan ja nyt se oli minulla. Käytännössä vasen puolisko leuastani oli jo ontto ja oli vain säkää, etten ollut purrut leukaani halki. Pääsin hämmentävän ripeästi hyvään hoitoon. Erikoissairaanhoitohan Suomessa toimii. Asia on paranemaan päin ja keväällä jäljellä oleva sälä pitäisi leikata pois. Koska haluan välttää “vanha mies valittaa vaivoistaan” -moodia vielä jonkun vuoden, en puuduta teitä yksityiskohdilla.

Sanon kuitenkin sen, että melko kipeidenkin operaatioiden aikana on ollut tavallaan hyvä olo. Pientä kipua sietää aika ongelmitta, kun tietää, että asiat ovat parantumassa. Näin puheen tasolla tämä kuulostaa aika samalta kuin kaikki Suomen vakavien setien puheet viime vuosilta. Setien puheissa on vain yksi suuri ongelma. Vaikka meillä moni puhuu siitä, että pitää sattua ja eri ihmisryhmiin sattuu, minä en oikein usko, että asiat parantuvat satuttamisella. Nykyiseen lyhytaikaiseen kipuun keskittyvän talouspolitiikan ongelma on, että siellä tunnelin päässä ei ole valoa. Kipu itsessään ei paranna mitään.

Suomen ongelman pitäisi olla vain pelko itsessään. Ihan niin kuin lamoissa yleensäkin. Ongelmana on kuitenkin nyt, että meillä on ratissa ihmisiä, joiden tilanneanalyysi on, että tarvitaan kipua ja paljon kipua. Nyt on ihan viisasta pelätä päättäjien pelkoreaktioita.

Henkilökohtaisella tasolla sairastuminen muistutti siitä, miten satunnaista elämä on. Yhtenä päivänä istuu hyvien ystävien kanssa oluella ja seuraavana porataan lähes onttoon leukaan reikiä. Ja vaivakin oli sellainen, etten ollut aiheuttanut sitä kaikilla paheillani ja muulla pahalla elämisellä, vaan se tuli kuin arpavoittona.

Vuoden lopulla pitää olla kuitenkin toiveikas joistakin asioista ja minä olen ainakin vähän.

Vaikka Suomi syöksyy heikolle jäälle, on maailmalla menossa myös hyvää. Minulle populaarikulttuuri on tarjonnut tänä vuonna aika hyvän välineen pitää toivoa yllä.

Ensinnäkin nostan esiin Mad Max: Fury Roadin. Elokuva on täysin tyylipuhdas toimintaleffa. Sellaisenaan ehkä kovinta kamaa mitä löytyy. Mutta rivien välissä se on silti tarina naisesta joka vapauttaa miehet ja naiset, tuhoaa patriarkan ja vapauttaa luonnonvarat kansalle. Elokuva ei olisi niin hyvä ilman viestiä ja viesti ei menisi perille ilman toimintaleffan ulkokuorta.

Feminismi voittaa, jos se pystyy puhuttelemaan ihmisiä. Se ei voita, jos se menee oman navan tarkasteluksi tai käsitekikkailuksi. Kaikenlaisia feminismin muotoja on tänä vuonna nähty. Feminismin popularisoinnissa ja kansa puhuttelussa on kuitenkin toivoa.

Muutenkin tänä vuonna minuun on eniten tehnyt vaikutuksen erilaisten ihmisten ja ihmisryhmien omien äänten kuuluminen. Yksi oudompi yhdysvaltalaisen populaarikulttuurin ilmiö on ollut Broadway-musikaali Hamilton. En ole kovin suuri musikaalien ystävä ja vielä tuskaisempaa on tyytyä vain niiden sound trackin kuunteluun, mutta silti minuun teki vaikutuksen tämä yhdestä Yhdysvaltain liittovaltion tehneestä poliitikosta kertonut juttu.

Mutta oleellista Hamiltonissakin on se, miten musiikaalissa äänen ottavat maahanmuutajat ja kaikki muut kuin vanhat valkoiset miehet. Yhdysvaltain historia kerrotaan radikaalien nuorten miesten juttuna. Näytelmä kysyy niin monilla tavoilla, kenellä on oikeus omia historia ja valtion tarina. Suomessa käytiin Mustan Mannerheimin kohdalla vähän samanlaista keskustelua, mutta ei siitä päästy ihan tarpeeksi pitkälle.

Kaiken kaikkiaan maailmassa lauletaan ihan liian vähän poliittisen kirjallisuuden kirjoittamisesta. Euroalue odottaa vielä hamiltoniaan.

Kolmas minulle tärkeä kulttuurinen teos tänä vuonna oli The Wiren luojan David Simonin minisarja Show Me a Hero. Sarjassa kerrotaan tositarina Yonkersin kaupungin kunnallispolitiikasta. Kaupungissa oikeusistuimet vaativat mustien ja valkoisten asuinalueiden integroimista. Uudet mustien asuintalojen suunnitelmat aloittivat valtavan NIMBY-ilmiön ja homma meni hyvin likaiseksi. Konflikti tuntui suomalaisittain erityisen ajankohtaiselta turvapaikanhakijoiden tulon myötä. Erityisesti sarjan oikeiston reaktioit kuulostavat pelottavan tutuilta.

Vaikka tänä vuonna vasemmisto-oikeisto -akselin merkityksestä on saatu Suomessa monia muistutuksia, on myös näkynyt merkkejä siitä, että osa toimijoista ei oikein asetu vanhaan muottiin maailmalla ja meillä. Taistelua käydään hyvin paljon siitä, kuka on meitä ja kuka niitä. On mielenkiintoista, miten universaali populistisen oikeiston nousu on ollut. Trump, Le Pen ja Soini nousevat samasta pohjasta, vaikka tietenkin kaikissa ilmiöissä on omat kulttuuriset vivahteensa.

Aiemmin The Wiressa David Simon tarjosi aika karvaan tarinan Baltimoren kaupungista. Ihmiset taistelevat toisiaan vastaan ja jotkut edistyvät urallaan. Pelaamisen sijaan oikein tekeville ihmisille käy huonosti. Show Me a Hero on astetta positiivisempi. Se löytää lohtua siitä, että ihmisyhteisöt voivat parantaa asemaansa yhdessä. Eivät välttämättä valtavia loikkia, mutta parempi maailma on kuitenkin mahdollinen.

80-luvun lopulle sijoittuva Show Me a Hero tarkastelee menneisyyden konfliktia. Tavallaan puhtaan rasismin siivittämä konflikti tuntuu nykyisin jo suuresta osasta katsojia jo aika järjettömältä. On helppo erottaa hyvikset ja pahikset. Nykyhetkessä tämä on tietenkin vaikeampaa. On silti hyvä miettiä, minkälaiset toimet ja tavoitteet tuntuvat hyviltä vielä kymmenen vuoden kuluttuakin. Historia tuskin katsoo hyvällä ihmisarvon unohtamista, vaikka “realistinen” ja “maltillinen” lähestyminen näyttäisi hetkittäin kansan tahdon mukaiselta.

Olen alkanut uskoa yhä aidommin siihen, että myös Suomen mahdollisuus on eri ihmisryhmien hyvissä toimissa. Motiivien pitää olla kirkkaat ja puhtaat. Toimien pitää olla vahvoja, äkäisiä mutta sellaisia, että kansan enemmistön tuki säilyy. Poliitikkojen tehtävä on sitten tehdä kaikki ne kompromissit ja vääntäminen ja räpellys, mitä pitää. Aktivistien pitää kanavoida halua muutokseen ja poliitikkojen pitää tapella yksityiskohdat.

Hyvin samankaltaisena näkisin myös vuoden parhaan uutisen eli Pariisin ilmastoneuvotteluiden kohtuullisen onnistumisen. Pariisissa tehtiin sopimus, joka on aikalailla niin hyvä kuin parhaimmillaan realistisesti saattoi kuvitella. Nyt valtiot ovat lyöneet yhteen lupauksia, jotka myönnetään riittämättömiksi. Seuraavaksi kansalaisyhteiskunnan pitää painaa päälle ja vaatia riittävästi vähennyksiä siten, että öljystä, hiilestä ja kaasusta saadaan riittävän suuri osa pidettyä maassa. Ja käytännössä nämä taistelut käydään paikallisten kysymysten kanssa. Kansalaisten tehtävä on viestittää halua muutokseen ja tahtoa pitää ainoasta planeetastamme täysillä kiinni. Politiikkojen tehtävä on sitten puskea päästökauppaa ja isompia rakenteita, jotta kansan tahdosta tehdään todellisuutta.

Suomessa vuoden vaihtuessa olemme kuitenkin yhä syöksymässä kohti pimeää ja todennäköisesti heikkoa jäätä. Ehdimme vielä pysähtyä tai kääntyä. Voi olla, että jää kestää. Toivottavasti se kestää.

Näissä tunnelmissa ja tunnelmoinneissa toivotan kaikille hyvää vuodenvaihdetta ja hyvää vuotta. Kiitos jos jaksoit tänne asti. Tämä teksti lähti jotenkin käsistä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Strateginen hallitusohjelma – väärä lääke todelliseen sairauteen

Suuret poliitikot ovat nähtävästi päättäneet ottaa käyttöön strategiset hallitusohjelmat. Projektista voi muodostua todella tuhoisa kansanvallalle, avoimuudelle tai hallitusten pysyvyydelle.

Viime hallituksia on johdetut kirjoittamalla eduskuntavaalien jälkeen pitkähkö teksti hallituksen tavoitteista, keinoista ja jossain määrin toimintatavoista. Hallitusohjelma on dokumentti, joka useimmissa puolueissa tarkistetaan puolue-elimissä ja näin sitoutetaan puolueet mukaan toimintaan. Hallitusohjelma toimii nykyisellään paikkana, missä hallituspuolueet formaalisti jakavat voitot ja tappiot eri puolueille.

Jotenkin näiden sanojen kirjoittaminen peräkanaa aiheuttaa minussakin liatun reaktion. Että tulipa pöyhittyä paskakasaa paljain käsin. Näinhän se on. Vallan jakaminen on aina vähän rumaa ja olisi mukavampi ajatella yhteisiä päämääriä. Tekemisen tavalla on kuitenkin merkitystä. Huonosti jaettu valta voi nimittäin aiheuttaa suuria ongelmia niiden kauniiden yhteisten päämäärien saavuttamisessa.

On varsin luonnollista, että nykyisen hallituksen surkeuteen on haluttu vastata muutoksilla. Pääasiallinen ajatus strategisessa hallitusohjelmassa on, että pitkän hallitusohjelman sijaan kirjoitettaisi asiakirja, johon ilmeisesti vain kirjattaisiin tärkeät ja isot jutut ja niiden indikaattorit. Ja sitten myöhemmin tehtäisi jonkinlainen toteutussuunnitelma utuisille tavoitteille kaikelle. Tämä kaikki kuulostaa ihan järkevältä.

Mutta ei ole.

Moni tuntuu kuvittelevan, että strateginen päätöksenteko poistaisi politiikan tästä maasta ja sen avulla vapautettaisi asiantuntijat tekemään työtä. Takaan, että näin asia ei tule toimimaan. Päätöksenteon maailma on pohjimmiltaan täynnä konflikteja, jotka pitää vain jotenkin sovitella. Toinen uskoo verohelpotusten tehoon, toinen elvytyksen ja toinen vaatii leikkauksia ja jokainen kuvittelee parantavansa talouskasvua, työllisyyttä ja vähentävänsä köyhyyttä. On tärkeä poliittinen päätös valita ketä uskotaan ja mitä tehdään ja miten.

Edustuksellisessa demokratiassa poliittiset konfliktit pitää jotenkin ratkoa ja jos siitä demokratia-osuudesta pidetään kiinni, pitää ratkojien olla kansan mandaatilla toimivia poliitikkoja. Muuten käy äänestäminenkin vähän turhaksi.

Näen suurin piirtein kolme mahdollista tapahtumien kulkua, joissa kaikissa on suuria ongelmia:

  1. Hallitus tekee strategisen hallitusohjelman ja päätöksenteko todella siirtyy poliitikoilta virkamiehille, jotka tekevät vaikeat ratkaisut.
  2. Hallitus tekee strategisen hallitusohjelman, mutta käytännössä todelliset vaikeat ja isot poliittiset päätökset tehdään jonkinlaisen vähemmän julkisen lisäpöytäkirjan muodossa.
  3. Hallitus tekee strategisen epäselvän hallitusohjelman ja jokainen poliittinen valintatilanne kohdatessaan, hallitus käy suuren sisäisen taistelun ja todennäköisesti hajoaa ennen kautensa loppua.

Mikään vaihtoehdoista ei tunnu erityisen hyvältä hallituspuolueille, mutta erityisesti ne eivät tunnu hyvältä maan johtamiselle.

Nykyinen hallitus on ollut niin huono, että on luonnollista ajatella, että kaikki seuraavassa hallituksessa on syytä tehdä toisin. En ole kuitenkaan vakuuttunut, että hallitusohjelma itsessään olisi ollut tämän hallituksen ongelma. Hallitusohjelmassa nähdään tyypillisesti ongelmallisena se, että se ei elä tosiasioiden muuttuessa. Huoli olisi erittäin tarpeellinen, jos tuo olisi totta. Nykyisestä ohjelmasta kuitenkin käytännössä poikettiin kehyspäätöksissä ja esimerkiksi selvä hallitusneuvotteluissa väännetty ydinvoimakirjaus ohitettiin melko kevyesti, kun Rosatomin vetovoima kävi joillekin liian suureksi.

Miksi nykyinen hallitus oli niin tolkuttoman huono? Todennäköisesti syvällisin ongelma oli, että puolueilla ei ollut oikein yhteisiä poliittisia tavoitteita. Linjat olivat melko erilaiset, mutta muutakaan vaihtoehtoa kuin tuskallinen yhteiselo ei oikein ollut.

Toinen ongelma oli, että kompromissit olivat niin huonosti sulateltuja, ettei niistä ponnistamallakaan saatu aikaan lopullista tuotetta. Yhdessä voidaan kyllä sopia, että uudistetaan kaikenlaista, mutta ei se sopiminen juuri auta, jos ei täsmälleen tiedetä, mitä se uudistaminen yksityiskohtaisesti on.

Kolmas ongelma oli henkilöihin menevämpi. Hallituksen työskentelyä varjosti se, että hallituksen jäsenet olivat niin huonosti tehtäviinsä sitoutuneita. Katainen lähti maailmalle töiden perässä. Urpilainen olisi sentään halunnut itse viedä homman loppuun, mutta joutui puolueen sisäisen vallankumouksen uhriksi (1). Johtajuutta tavataan keskustelussa ehkä painottaa liikaa, mutta sen puute on todellinen ongelma silti. Muihin töihin pakeneva johtaja kertonee ainakin johtajuuden puutteesta.

Neljäs ongelma liittyi nykyisen hallitusohjelman syntyyn tiiviimmin, Se voi olla myös syy siihen, miksi hallitusohjelmilla on niin huono maine nykyään. Hallitusneuvotteluissa tehtiin viimeksi työtä kahdella rintamalla: osa porukasta riiteli raha-asioita ja osa porukasta kirjoitti sisältöjä. Tässä kävi niin, että kirjoittajat kirjoittivat kauniita, halpoja sanoja ja raha-ihmiset joutuivat rumasti punnitsemaan asioita vastakkain. Esimerkiksi koulutuspolitiikkaa koskeva kappale hallitusohjelmassa oli kaunis, mutta rahat siltä vietiin jo hallitusohjelmassa.

Itse toivoisin, että hallitusohjelmassa tehtäisi suoraan ne vaikeat päätökset, mitä hallitus aikoo tehdä. Ei sitä tekstimassaa tarvitsisi olla yhtään enempää kuin on pakko ja olisi varmasti syytä päättää hallituksen taloudellinen linja ennen sisältöjä melko pitkälle. On mielenkiintoista nähdä, kuinka tässä käy.

 

(1) Viime päivinä on tullut selväksi, että vallankumous ei oikeastaan ollut niin sisällöllinen kuin esimerkiksi minä kuvittelin aikanaan, vaan puhtaan valtapoliittinen. Rinne juoksee enemmän AY-liikkeen perässä, mutta Rinteen puheet muutoksista euro-politiikkaan ovat osoittautuneet vain fiksumpien kannattajien huijaukseksi.

Kuvalähde: That’s a big book by Curtis McHaleCC BY-SA 2.0

CC BY-SA 2.0

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail