Aihearkisto: tiede

Politiikan ja tieteen luonteesta

Joskus vuosia sitten Vihreässä langassa oli kova keskustelu parhaan argumentin periaattesta. Keskustelua käytiin siitä, miten poliittikka toimii. Kaiketi näkökulmia oli jokseenkin kaksi. Parhaan argumentin -kannattajat olivat sitä mieltä, että ihmiset toimivat oikein, kunhan perustelut ovat hyviä ja johdonmukaisia. Toisaalta osa porukasta uskoi siihen, että valta pitää ottaa ja päätöksiä pitää vain runnoa läpi eikä ole luottamista siihen, että pelkät tiedot ja hyvät argumentit riittävät. Eli kaiketi ensimmäisen ryhmän kannattajat näkisivät, että ihmiset eivät toimi kuin vihreät, koska emme ole tarpeeksi hioneet argumenttejamme hyviksi ja vastaansanomattomiksi. Toinen ryhmä näkisi, että ihmiset saadaan toimimaan oikein vaan runnommalla asioita läpi.

Tässä keskustelussa on vähän samaa luonnetta kuin Popperin ja Kuhnin käsitykissä tieteen luonteesta. Popperilaiset näkevät, että tiede perustuu hypoteesien muotoiluun ja sitten pyrkimykseen falsifoida hypoteesit. Newtonin teoriat korvautuvat suhteellisuusteorialla, kun saatiin empiiristä tietoa, joka falsifoi Newtonin painovoimateorian ja joka taas ei kyennyt falsifoimaan suhteellisuusteoriaa. Kuhńilaiset taas näkevät tieteen sotkuisempana prosessina: tiede muuttuu itseasiassa huomattavan paljon sillä, että tiedemiehet vaihtuvat ja nuoret tutkijat ovat tottuneet uuteen paradigmaan. Einsteinin teorioista tuli fysiikan paradigma vasta siinä vaiheessa, kun tiedemiesten sukupolvi vaihtui. Millään tarkemmalla totuudella ei ole niinkään merkitystä vaan tiede elää ikään kuin omaa elämäänsä eikä ole niin paljon kiinni empiirisissä totuuksissa kuin ehkä haluaisi kuvitella.

Itseasiassa kummassakin keskustelussa on löydettävissä jonkinlainen keskitie. Poliitiikassa paras argumentti ei aina voita, mutta sen pitäisi voittaa. Paras argumentti on kuvaus siitä, millaista poliittinen keskustelu olisi idealitilanteessa, mutta ei kovinkaan tarkka kuvaus siitä, millaista politiikkaa nyt on. Tosin on tunnustettava, että ideaalitilanteessakin varmaan syntyy kiistoja, joita ei voi pelkällä parhaalla argumentilla ratkaista. Jos joku pitää köyhien aseman parantamista tärkenä ja toinen pitää köyhyyttä vain itseaiheutettuna ongelmana, tuskin tästä ristiriidasta päästään ihan pelkillä argumenteilla yli – edes ideaalitilanteessa.

Todellinen politiikka on sotkuista ja siinä on suuri vaikutus sillä, miten osapuolet ovat esimerkiksi sisäisesti organisoituneet. Kauppapolitiikan nykypäivä ja historia ovat täynnä esimerkkejä siitä, että tuottajien eturyhmät ovat keskimäärin paljon vahvempia kuin kuluttajien. Syynä on se, että esimerkiksi maanviljöiden on helppo puhaltaa yhteen hiileen, kun kaikille kysymys vaikkapa maataloustuesta on taloudellisesti hyvin merkitsevä kaikille ryhmän jäsenille. Sen sijaan tavalliselle kansalaiselle maataloustuen muutokset eivät lopulta ole kovinkaan ratkaisevia, kun asian hyödyt ja haitat jakautuvat ryhmälle niin, ettei yhdelle ihmiselle taloudellinen vaikutus ole koskaan järin suuri.

Tieteessä taas asioiden pitäisi tapahtua niin kuin Popper kertoo, mutta kiistämättä tiede näyttää kuitenkin välillä toimivan aika paljon ideaalista poiketen. Itseasiassa se toimii aika inhimillisesti, sillä ovathan tutkijatkin lopulta aika inhimillisiä toimijoita.

Poliittisen keskustelun pitäisi olla erityisesti jokseenkin samat arvot omaavien ihmisten välillä lähempänä paras argumentti -pohjaista kuin vain sitä, kuka huutaa parhaiten koordinoidusti ja kovempaa. Samalla on varmaan syytä tunnustaa, että maailma eroaa ideaalista kuitenkin aika tuntuvasti ja vaatii välillä tarkkaa organisoitumista, jotta hyvät asiat saa eteenpäin. Esimerkiksi vihreiden sisäisen keskustelussa pitäisi parhaan argumentin voittaa ja siihen pitäisi pyrkiä kaikissa prosesseissa esimerkiksi ohjelmatyössä.

Kirjoitus on toinen osa 40 osaista kirjoitussarjaa, jossa käsitellään erilaisia politiikkaan liittyviä asioita.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Taas pienistä otoksista

Yle ja Hesari kertovat tänään Teatteri-lehden teatterien seksuaalista häirintää koskevasta tutkimuksesta.

Ongelma on tietysti vakava ja sopii aika hyvin kuvaani teatterimaailmasta.

Silti tämän ei pitäisi käydä tutkimuksesta:

Teatteri-lehden kyselyyn vastasi 34 näyttelijää, joista 24 oli naisia. Kaikista vastaajista 26 oli kokenut alalla sukupuolista häirintää. Naisista vain kaksi vastasi, että he eivät olleet joutuneet häirinnän kohteeksi.

Otos noin 750 jäsenestä ei todellakaan ole riittävä. Meillä oli kattavampi otos Tampereen vihreiden nuorten jäsenkyselyssäkin, jossa sentään tavoitettiin noin 11 prosenttia jäsenistöstä. Ei niitä tuloksia kuitenkaan kehtaisi tutkimuksena esitellä.

Tuloksen otos on liian pieni ja lisäksi jakauma on todennäköisesti hyvin vääristynyt. Kuka tuohon tutkimukseen olisi viitsinyt vastata kieltävästi? Ilmeisesti muutama ihminen, mutta epäilys vinoumasta on silti aika vahva.

Tällaista kyselyä ei pitäisi kutsua tutkimukseksi ja minusta tämä syö hieman uskottavuutta seksuaalisen häirinnän vastaiselta työltä. Ovatko muut tutkimukset aiheesta yhtä huonoja?

En siis kiistä tutkimuksen tulosta, mutta tämä tutkimus ei kuitenkaan millään tapaa todista oikein mitään. Korkeintaan tutkimus osoittaa, että teatteri ei ole täysin seksuaalisesta häirinnästä vapaa vyöhyke. Tosin en ole kuullut tällaista väitöstä koskaan keneltäkään.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Tutkimuksesta

HS: Tutkimus: Henkinen väkivalta voi olla ruumillista pahempaa. Artikkelin aihe on tietysti vakava ja perheväkivaltaa sietääkin tutkia. Jotenkin sitä kuitenkin jaksaa ihmetellä, mikä kaikki kelpaa tutkimukseksi tietyillä tieteenaloilla:

Väitöksen empiirisessä osassa haastateltiin kahta parisuhdeväkivaltaa kokenutta naista ja kahta väkivaltaa käyttänyttä miestä.

Sitä herkästi luulisi, että neljän otos ei riittäisi oikeasti mihinkään yleispätevien totuuksien lauontaan, mutta ilmeisesti tämä ei haittaa, kun vaan tutkimuksen aihe on tarpeeksi tärkeä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail