Kiinnostaako talous utopiassakaan ihmisiä tarpeeksi?

Olen yrittänyt kirjoittaa aika paljon taloudesta – jopa yhden kirjan. Kirjoitettavaa aiheesta ihan takulla riittäisi vielä paljonkin. Jokin taloudesta kirjoittamisessa kuitenkin mättää. Yksinkertainen tosiasia on, että kirjoittaminen on helkutin tylsää, kun tietää, että lukijaksi löytää vain pari hyvä ystävää. Osaan nykyisin kirjoittaa jo ihan vetävän tekstin Enbusken dissailusta tai vaikka opintotuesta. Ainakin näin on, jos asiaa mittaa lukijoissa ja miksipä ei mittaisi paremman indikaattorin puutteessa.

En usko olevani ajatusteni kanssa ihan yksin. On esimerkiksi mielenkiintoista, minkälaista päällään seisontaa ja pellenenäilyä esimerkiksi kovasti arvostamani Paul Krugman harjoittaa blogissaan. Nobelistiksi kaveri joutuu tekemään aika paljon, että saa teksteistään missään määrin mielenkiintoisia. Krugman kuitenkin tekee homman hyvin ja näin minä ja ne pari hyvää ystävää jaksammekin lukea herran blogia.

On maailmassa tietenkin valtavasti hyviä talousblogaajia muitakin. Tyler Cowenin, Akateemisen talousblogin ja Allan Seurin blogien lukeminen on totta kai riemullinen kokemus usein. Blogistit kuitenkin tuntevat alansa varsin hyvin ja osaavat selittää asiat sen verran yksinkertaisesti, että minäkin pysyn kärryillä useimmiten. Toisaalta aika moni muu ei näytä näitä tekstejä jaksavan lukea sillä hartaudella, minkä itse katson niille aiheelliseksi.

Talousblogien maailma on merkillinen. Miehet jyräävät ja hyvin abstraktista matemaattisesta ajattelusta nauttivat saavat, mitä haluavat ja muunlainen kirjoittelu puuttuu koko skenestä. Ei ongelma kuitenkaan ole niissä ihmisissä, jotka taloudesta kirjoittavat vaan niissä, jotka eivät taloudesta välitä. Eivät asiat sillä muutu, jos miehet ja matemaattisesti orientoituneet vaikenevat.

On epäilemättä tunteita herättävämpää tarttua kehysriihen johonkin pieneen epäkohtaan ja sitten yrittää vetävällä keskustelulla ohjata säästöt jonnekin, missä leikkaukset sattuvat vähän vähemmän. Todelliset päätökset tehdään kuitenkin päättäessä siitä, miten paljon ylipäätään leikataan. Jos hallitus todella leikkaa 1,2 miljardia, tulee säästämisestä aikamoista tuskaa eikä pelkillä väistöliikkeillä saada aikaan inhimillistä politiikkaa eikä saada aikaan talouskasvuakaan puhumattakaan sitten jostain ympäristöpolitiikasta.

Olen itse kannattanut avoimuuden ja läpinäkyvyyden lisäämistä politiikkaan aina ja kaikkialla. En usko, että yksikään päätöksentekoelimistämme on lähellekään liian läpinäkyvä: lasiseinien sisään meillä on edelleen betonibunkkereita. Avoimuuten on kuitenkin varsin pitkään liitetty halu myös laajentaa kansan valtaa kansanäänestyksillä. Mutta voiko kansa oikeasti päättää, jos se keskittyy pihvin sijaan majoneesiin?

Kansaa ei voi vaihtaa, joten kansaa pitää sivistää. Mutta miten se ihan oikeasti onnistuisi? Kuinka suuren osan suomalaisista voi optimistisessakaan skenaariossa miettivän keskuspankin intervention ja eurobondien aloittamisen eroja? Väitän, että ongelmaksi muodostuu varsin kiinnostava maailma, jossa ihmiset elävät. Vielä Lincolnin aikaan ihmiset jaksoivat seurata tuntien väittelyitä silloisen politiikan tärkeimmistä kysymyksistä, mutta nykyään vain pieni porukka jaksaa seurata koko politiikkaa. Nykyään muut viihteen muodot ovat parantuneet ja niihin pääsy onnistuu meistä suuremmalta osalta.

Politiikan pitäisi muuttua joko mielettömän kiinnostavaksi tai sitten muun maailman pitäisi tylsentyä valtavasti. Kumpikaan vaihtoehdoista ei tunnu kovinkaan todennäköiseltä.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail