Eliitin loppu myös Suomessa?

Luin tässä kesällä mainion kirjan Christopher Hayesin Twilight of the Elites: America After Meritocracy. Kirjassa puhutaan varsin hyvin meritokratian ongelmista ja toisaalta siitä, kun eliittien valta murtuu.

Hayes esittää varsin mainion argumentin meritokratiaa vastaan: meritokratia pysyy harvoin meritokratiana. Kuvitellaan tilanne, jossa vaikka valta jaetaan puhtaasti ihmisten omien ominaisuuksien, ahkeruuden ja älykkyyden perusteella. Järjestelmä voi toimia varsin mainiostikin vähän aikaa, kun valta pysyy vielä tällä ensimmäisellä sukupolvella. Ongelmia muodostuu kuitenkin heti, kun järjestelmä alkaa uudistaa itseään. Kun ensimmäinen sukupolvi alkaa miettiä, miten saisi jälkeläisensä myös mahdollisimman hyviin asemiin alkaa syntyä tavanomainen periytyvä valtarakennelma, jossa usein periaatteessa kaikilla on mahdollisuudet nousta valtaan, mutta kaikissa vaiheissa joillain on helpomaa ja toisilla on vaikeampaa ja meritokratia itsessään ei enää läheskään täysin toteudu.

Yhdysvaltain tuloerot ovat tietenkin hieman eri luokkaa kuin vaikka Suomen. Yhdysvallat käykin huonosta esimerkistä siitä, mitä tapahtuu, jos tuloeroihin ja niistä seuraaviin varallisuuseroihin suhtaudutaan löysästi. Tuloeroissa ongelmat alkavat viimeistään siinä vaiheessa, kun järjestelmän säännöt alkavat muuttua rikkaampien valtaa lisääväksi ja tätä valtaa käytetään lisäämään valtaa. Eräänlainen tipping point tavallaan siis.

Hayes kutsuu tätä ilmiötä nimellä meritokratian rautainen laki (The Iron Law of Meritocracy) eli meritokratian tuottama epätasa-arvo kasvaa niin suureksi että se estää meritokratian vaatiman ihmisten liikkumisen hierarkian sisällä. Meritokratia on siis itsensä tuhoava järjestelmä.

Hayes löytää mielenkiintoisen historiallisen kertomuksen ilmiön taustalta. Meritokratia oli se, mistä vasemmisto ja oikeisto saattoivat Yhdysvalloissa olla samaa mieltä. Se oli jonkinlainen kompomissi. Työläiset saivat rikastua ja rikkaat saattoivat vedota ominaisuuksiinsa rikkautensa selittäjänä. Hayes havaitsee kuitenkin merkkejä muutoksesta: sekä oikeisto että vasemmisto oireilevat occupyn ja tea partyjen merkeissä. Vaikka liikkeet ovat nykyisellään poliittisen kentän eri laidoilla, löytyy liikettä yhdistäviäkin tekijöitä: kummassakin on merkkejä siitä, että eliittin valtaa ei enää hyväksytä mukisematta.

Väistämättä tulee mieleen se, miten paljon viime aikaisissa kotimaisissa mullistuksissa on ollut samasta ilmiöstä. On helppo argumentoida sen puolesta, etteivät tuloerot Suomessa ole vielä nousseet lähellekään Yhdysvaltain lukuja ja meillä ei ehkä ole ihan niin vahvaa uskoa vain pelikentän tasaisuuteen verratuna lopputulosten tasa-arvon vertailuun. Toisaalta perussuomalaisten nousukin liittyy vaalirahakohuun, jota voi pitää varsin suurena merkkinä rautaisesta säännöstä käytännössä: muutamat rikkaat päättivät pystyttää porvarihallituksen ja sehän pirulauta onnistui.

Avoimuuskeskusteluun liittyen Hayes huomauttaa, että lisääntynyt tiedonmäärä ja avoimuus voi myös itseasiassa lisätä epävarmuutta ja villiä spekulointia. Kun tiedämme lisää, tajuammekin, miten pimeässä olemme. Toisaalta raakatiedon saatavuus ei sinällään takaa mitään vaan käytännössä saamme uutiset edelleen erilaisten tahojen suodattamina.

Hayes käyttää esimerkkinä ilmastotieteilijöiden Wikileaksiin vuodettuja sähköpostikeskusteluita, jotka Yhdysvaltain tv-konservatiivit hehkuttivat todisteeksi ilmastonmuutossalaliitosta. Myöhemmin selvisi tietenkin, ettei viesteissä ollut mitään todisteita tulosten vääristelystä, mutta tätä puolta ei sitten raportoitukaan. Hayes sanoo erään demokraattitoimijan kutsuvan politiikan aikakauttamme ”post-truth politics”-termillä, jonka synnyn syynä on puuttuva hidasliikkeinen ja hyvin luotettu media. Mustien ihmisoikeustaistelun aikana muutaman median asema oli vielä Yhdysvalloissa niin vahva, että sen mielipiteeseen vaikuttaminen riitti. Vastaava ei enää riittäisi nykymaailmassa. Eikä tämä ole mitenkään teoreettista keskustelua vaan puhdasta nykypäivää esimerkiksi ilmastokeskustelun kohdalla.

Hayes kiteyttää: Vaikka eliitin auktoriteetti on puuttunut viimeisen vuosikymmenen ajan, emme oikein voi korjata mitään ilman sitä. Voiko vastaavaa sanoa Suomesta? Ainakin samankaltaista kriittisyyttä kaikkea auktoriteettiä vastaan on havaittavissa. Asiassa on tietenkin myös hyvät puolensa, mutta myös erittäin huolestuttavat.

Itse pidän vieläkin ongelmana sitä, että avoimuus ei ole toimintaperiaatteena tarpeeksi vahva hallinnossamme. Jos asenne olisi aidosti avoin alusta alkaen, epäilen, että toiminta olisi hyväksyttävämpää. Nykyinen avoimuus on vähän päälleliimattua eikä tarpeeksi syvällä rutiineissa eikä edes vielä oletusarvo. Hayesin kirjan jälkeen jään kuitenkin vielä miettimään, riittääkö pelkkä avoimuus vai pitäisikö vielä tehdä jotain muuta.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail