Postmoderni politiikka on in ja pop

Erkki Perälä selvitti varsin tarkkanäköisellä analyysillään minulle, mittä Jussi Halla-aho oikeastaan pyrki tekemään käsittämättömän sovinistisella Facebook-statuksellaan. Perälä kirjoittaa Erään yhteiskunnallisen keskustelun anatomia -notessaan:

Erään yhteiskunnallisen keskustelun anatomia:

Halla-ahon ei tarvitse yleensä itse ääneen ilmaista omia ennakkoluulojaan, sillä vähemmän valveutuneet seurakunnan jäsenet tekevät sen auliisti hänen puolestaan. Halla-aho ikään kuin sytyttää soihdun, jonka debiili lauma sitten tuikkaa porstuan alle.

Provosoimalla ja tabuja rikkomalla Halla-aho muokkaa yhteiskunnan keskusteluilmapiiriä vähä vähältä julkiselle rasismille ja muulle öykkäröinnille suotuisammaksi. Samalla hän antaa vähemmän valveutuneille seuraajilleen luvan käyttäytyä huonosti, mikä johtaa harmittomimmillaan anonyymiin nettihuuteluun ja herjaamiseen, vakavimmillaan häiriköintiin ja rasistisesti motivoituun väkivaltaan.

Martti Tulenheimo taas puolestaan nimeää Erkin esittelemän ilmiön ja laajentaa sitä:

Erkki Perälä on oivaltanut analyysissään Erään yhteiskunnallisen keskustelun anatomia täsmälleen sen, mistä performatiivisessa politiikanteossa on kyse: provokatiivisuudesta. Kun perinteiset poliitikot välttelevät räjähdysherkkiä aiheita ja niistä keskustelemista, postmoderni poliitikko pesee heillä lattiaa.

Tulenheimo ja Perälä ovat mielestäni saaneet kiinni jostain hyvin oleellisesta. Jos tämä on tulevaisuus, miten siihen pitää vastata? Miten postmoderni politiikka voitetaan?

Näkisin ainakin kolme mahdollista lähestystapaa:

1) Vahvistetaan substanssipolitiikkaa
Keskitytään faktoihin. Taistellaan substanssista. Osoitetaan, ettei kaikkien tarvitse ”alentua” performatiiviseen politiikkaan. Omalla esimerkillä tehdään selväksi, että on kuitenkin kyse tärkeistä asioista.

Esimerkit: Tarkkaa periaateohjelmien laadinta, maahanmuuttokeskustelu Husein Muhammedin tapaan, Keskustan ”asiaa”-vaalikampanja (vaikka siitä puuttui se asia)

2) Omaksutaan postmodernin politiikan välineet
Vedetään homma överiksi. Laitetaan muoto ennen sisältöä. Keksitään jostain arvoliberaali halla-aho tai halla-ahoja, jotka räväkkyydellään kaappaavat keskustelun pois perussuomalaiselta politiikalta.

Esimerkit: Greenpeacen kampanjat, Vihreiden naimalakko

3) Hyökätään itse postmodernia politiikkaa vastaan
Kyseenalaistetaan, onko homma karannut käsistä jo pahemman kerran. Puhutaan keskustelun ongelmista. Tehdään postmoderni politiikkaa harjoittavat naurunalaisiksi. Tehdään naurun jälkeen vakavaa politiikkaa.

Esimerkit: Jon Stewartin ja Stephen Colbertin Rally to Restore Sanity and/or Fear teki naurettavaksi Glenn Beckin hörhön performatiivisen mielenosoituksen ja Lehti on parodioinut mainiosti Halla-ahon seikkailuja (esimerkiksi Halla-ahon performanssi hätkähdytti Tampereella). En kuitenkaan usko, että kukaan on saanut väännettyä ilmiölle naureskelua vielä miksikään vakavaksi.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

7 thoughts on “Postmoderni politiikka on in ja pop”

  1. Reykjavikin kunnallisvaalit voittanut Besti Flokkurinn näytti, etteivät performatiivisuudesta hyödy ainoastaan autoritaariset voimat.

    Minusta listaamasi kohdat 2 ja 3 ovat saman kolikon kaksi puolta. Koska pelkkä fight fire with fire ei toimi, tarvitaan kohtaa 1 ilman muuta rinnalle.

    Mutta ei postmoderni politiikanteko performansseineen katoa sen enempää minnekään kuin internetkään. Sen kanssa on totuttava elämään.

  2. Jep, substanssipolitiikan on pakko olla kunnossa joka tapauksessa. Pelkkään postmoderniin häröilyyn perustuvat liikkeet eivät kestä aikaa. Kuten huomattua, hallituksessa oman linjan kirkastaminen on ehkä vähän vaikeaa, mutta aina voi toivoa, että nykyisellä koalitiolla se on helpompaa kuin edellisellä. 🙂

    Suhtaudun kovin epäilevästi fight fire with fire -lähestymiseen, vaikka sekin ehkä jossain hämärässä mielessä tekee hyvää keskustelun tasapainolle. Pahimmillaan siitä seuraa kuitenkin poliittinen kulttuuri, jossa kukaan ei kuuntele ketään tai ota ketään vakavasti.

    Tulenheimon kanssa olen samaa mieltä, että ei näistä ilmiöistä ehkä sovi toivoa pääsevänsä intternetin aikakaudella eroon, siksi vaihtoehto 3) tuntuis lähinnä epätoivoiselta pyristelyltä.

    Rakentavan keskustelun ystävänä voisin ehdottaa neljättä vaihtoehtoa, nimittäin rakentavaa keskustelua, kuuntelemista, vakavasti ottamista. En oikeastaan tarkoita, että Halla-Ahon provokaatiot pitäisi ottaa vakavasti, vaan sitä, että ymmärrettäisiin, miksi ne vetoavat niin moneen kuin vetoavat. Vasta sitten, kun päästään irti ajatuksesta, että näillä ihmisillä on yksinkertaisesti vääriä mielipiteitä, on heitä mahdollista puhutella jollain muulla tavalla.

  3. Olisiko mitenkään mahdollista, että jo noudatetussa substantiivipolitiikassa olisi jotain sellaista, joka on saanut äänestäjät äänestämään ei vain Halla-ahoa, vaan hänen lisäkseen muitakin persuja.

    Olisiko sellainen mitenkään mahdollista?

    Eeeei kai, ei nyt sentään.

  4. Anonyymi: Jostain syystä Halla-aho kuitenkin harrastaa (kts Erkin note) juuri tällaista politiikan tyyliä. Eli ainakaan pelkkä substanssi ei nyt näytä riittävän.

  5. Kannatan Juhon neljättä vaihtoehtoa. Chantal Mouffe suosittelee agonismia, joka on suurin piirtein sama asia teoreettisemmin ilmaistuna. Ydin on konfliktin hyväksyminen yhteiskunnallisena tosiasiana.

  6. Olen periaatteessa samaa mieltä analyyseistänne, ne kuitenkin kaikki pitävät sisällään yhden olennaisen perusolettaman: että jotain on ratkaisevalla tavalla muuttunut poliittisessa kentässämme.

    Emmä oikein usko että on. Populistiset liikkeet ovat olleet aina läsnä ja Perussuomalaiset ovat johtajaansa myöten SMP:n suoria perillisiä.

Kommentointi on suljettu.